”Ei, minulla ei ole ketään. Yhtään ketään.”
”Kyynelten läpi sain vastattua vaan: Kun ei mulla ole.
Lääkäri katsoo minua muka empaattisella katseella ja sitten katsoo reseptejä uudelleen. Ei hän voi minulle määrätä niitä lääkkeitä joita tarvitsisin, koska kukaan ”joku” ei tule auttamaan minua lasten hoidossa, kodin hoidossa, saatika nostamaan minua pöntöltä kun en itse siihen pysty.
Aamu alkoi kuten mikä tahansa aamu. Taapero huuteli äitiä ja piirrettyjä, koululainen huuteli missä hänen tietyt housut ovat. Ei muuta kun ylös… paitsi että en pääse. Kipu selässä on silmitön. Niin kauhea että hengitys salpaantuu. Viimein koululaisen avulla pääsen sängystä, ja hänen avullaan saan housut jalkaani ja itkien teen aamuaskareet. Edelleen saman kivun kanssa puen taaperolle haalarin vasten hänen tahtoaan. Jokainen uhmaikäistä pukenut tietää sen rimpuilun ja karjumisen. Vapisten kauttaaltaan raahaudun taksiin, laitettuani ensin istumen ja sitten taaperon istuimeen.
Terveyskeskuksessa odottelemme vuoroa onneksi vain hetken. Pääsemme ensin hoitajan ja sitten lääkärin luokse. Ulvon kivusta kävellessäni huoneesta toiseen taaperon säätäessä ihan kaikkea mahdollista ja yrittäen juosta karkuun. Lääkäri toteaa minulla olevan ”ehkä välilevyn pullistuma” antaa neuvon että pitäisi soittaa joku hoitamaan lapsia…
Mutta kun ei minulla ole ketään. Hän kysyy ”Entä sinun mies? Lasten isä?” Ensimmäiseen vastaus on ”Ei minulla ole” ja toiseen vastaus on ”Ei hän tule”. Sitten lääkäri luettelee ystävät, naapurit, sukulaiset. Kaikkiin vastaus on ”ei ole” tai ”ei tule”. Sitten lääkäri puoliksi turhautuneena sanoo sen: ”Kai nyt JOKU voi auttaa sinua?”
Lopputulos on siis että minä en voi saada tarpeeksi tehokkaita lääkkeitä, koska minulla ei ole ”jokua”. Että palaan tämän kivun kanssa kotiin, ja esitän lapsille että olen kunnossa mitä en todellakaan ole. En pysty edes kävelemään, en pääse vessanpöntöltä ylös, en pysty kannattelemaan litran maitopurkkia yhdellä kädellä, koska se aiheuttaa selkääni niin hirveää kipua että kyyneleet valuvat väkisin.
Siinä istuessani tajusin kuinka yksinäinen olen. Arkeni keskellä en koskaan ajattele sitä. Ihailen kyllä niitä joilla on se kuuluisa ”joku”, mutta en koskaan ajattele sitä että itse olen todella yksin. Minulla ei ole ketään joka tulee auttamaan kun on oikea hätä.
Kun se totuus iskee suoraan päin kasvoja lääkärin vastaanotolla, tuntee itsensä niin pieneksi. Samalla hävettää. Mitä ihmettä, minua hävettää ettei minulla ole ketään?
Lääkäri kuitenkin haluaa että minulle laitetaan piikkinä kipulääkettä. Ystävällinen hoitaja näkee että minun on hyvin paha olla, ja pyytää toisen hoitajan taaperon seuraksi hoitotoimenpiteen ajaksi. Siinä sitä olisikin kun kahden viikon päästä lapsenvaihtotilanteessa ensimmäisenä pieni kertoisi isälle että lääkäri laittoi äidille piikin pyllyyn… Samainen hoitaja pyytää vartijan auttamaan minut, lapsen ja turvaistumen taksiin.
Kurvataan apteekin kautta hakemaan ne epähyvät lääkkeet ja tullaan kotiin. Kotona mietin, että onko hoitajakin se jolta puuttuu joku. Vai oliko hän vain ymmärtäväinen ja kiltti.
Viikko kuluu hitaasti. Todella hitaasti. ”Joku” ei tule. Koska meillä ei ole ”jokua”. On vaan pakko selvitä. Niin, näissä hetkissä se on selviämistä.”
Nimim. Onko kellään Jokun numeroa?
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 91 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Joku on lastensuojelu ja lääkäri teki virheen kun ei ohjannut sosiaalihuoltoon tai tehnyt lastensuojeluilmoitusta.
Juuri näin!
Todella tyhmä vastaus. Ei sieltä saa apua kotiin.
Moneltä häviää erossa ystävät, kuolema korjaa sukulaiset, muutto vie tutut piirit, eli elämäntilanteet etäännyttää. Suomi on täynnä yksinäisiä.
Kumpa tämä hätä nähtäisiin ja monelle niin rakkaat kasari kodinhoitajat palautettaisiin toimeen. Kyllä maksaisin muutamat lisäverokolikot siitä että yh äidit ja muut tiukassa tilanteessa olevat perheet saisivat arkeen avun tarvittaessa.
Sorry, mll. fi ystävällistä ja ymmärtävää apua🥰
mil. fi❤️
Ja tämä tulee tapahtumaan jos joku sairastuu koronan 🙁
Voi, kun tietäisi asutko edes lähellä, niin minä voisin olla sinulle se joku ❤
Niin tuttua, liian tuttua. Joskus mietin että minulla pitäisi olla se joku, tai niin minä 10vuotta sitten luulin kun naimisiin menin. Vaan kummallisesti se joku jonka luulin olevan rinnallani kun sellainen tilanne tulee soittaa minulle kesken sairaala reissun jossa olen keskimmäistä odottamassa leikkauksesta. Ei tuolla isäksi tituleerattavalla ollut asiaa lapsen voinnista tai minun voinnista, vaan piti hetinytäkkiä tulla kotiin kun n hän joutuu lähtemään töihin. Työnantaja on hänen hyvä ystävänsä ja kuullessaan minulta että lapsi on suuressa leikkauksessa ei edes halunnut miestäni töihin, mutta töihin oli tällä herralla kiire siltikin. Että sellainen joku meillä, ehkä pian entinen joku.
Lähes kuin omaa tarinaani olisin lukenut, paitsi että minulla on tuo Ukko, joka ei tee mitään 🙁
Ukko on kuin toinen lapsi, tekee toki ulkotyöt, muttei mitään sisätiloissa.
Jos Ukolla on selkä kipeä, se tekee välikuolemaa.
Jos mulla on selkä kipeä, minä teeskentelen.
Viikonloppuisin Ukko vetää viinaa ja on ajoittain agresiivinen, aina silloin tällöin ajaa mut ja pojan ulos talosta.
Meillä ei ole paikkaa minne mennä, joten pyöritään lähistöllä ja odotetaan että Ukko rauhoittuu.
Meilläkään ei Pojan kanssa siis ole ketään 🙁
Sydämiä teille sinne ja toivottavasti juopo Ukko mene toispuoliseen pian ja vapautta kotiin.
Oletko harkinnut eroa? Tuossa sinun suhteessasi ei vaikuta olevan mitään hyvää jäljellä.
10 vuotta sitten mä sain ihan rauhassa olla 3 lale kouluikäisen muksun kanssa opiaattipöllyssä kotonani. Mitkään muut kipulääkkeet ei auttaneet ja opiaatitkin huonosti, joten nuppi oli sekaisin sekä lääkkeistä, että kivusta. (Kolmoishermosärky)
Neuvolaan soitin ja kerroin, etten tunne olevani kovinkaan kyvykäs lapsiani hoitamaan, mutta kotipalvelu oli kuulemma vain vanhuksille, joten koita pärjätä. Mummi pystyi kuitenkin käymään kerran viikkoon tuomassa ruokaa… Muuten joutu olemaan töissä ja asui eri paikkakunnalla
Kyllä noi selvis hengissä näköjään kaikki kolme siitäkin. Mut aika pihalla saa ihminen olla ja edelleen hoitaa itse lapsensa.
Sori vaan, mutta kuulostaa mahdottomalta. Asuuko ap kaukaisella saarella? Olen maahanmuuttaja, tulin Suomeen pienen lapsen kanssa ja olin yksin, kaikki tuttavat ja sukulaiset jäivät kotimaahan. Kun olin 40 asteen kuumeessa, en epäröinyt soittaa hädin tuskin tutulle töistä ja pyysin ostaa ja tuoda ruokaa ja paracetamolia (se oli ennen verkkokauppa-aikaa ja ennen koko internettiäkin!). Ja kollega toi ja pelasti mut ja lapsen nälästä. Ihmisiä ovat kaikki. Nuoremman (toisen) lapsen kanssa hätätilanteessa varmasti olisin soittanut päiväkoti- tai koulukaverin vanhemmille, kun silloin osasin jo jopa suomea. Uhriutuminen toimii vasta tiettyyn rajaan asti. AP ei sitä rajaa näe jostain syystä. Siihen vessan seinään pitää kirjoittaa isoin kirjaimin: PYYDÄ APUA!
Kurja tilanne tosiaan. En lähde kommentoimaan sote-puolen ammattilaisten toimintaa tai verkoston puutetta koska moni muu teki jo niin, mutta itse kiinnitin huomiota siihen, miksi kirjoittaja häpeilee kipupiikin pistämistä takapuoleen ja jännittää sitä, jos lapsi kertoo siitä isälleen. Tuosta heräsi kysymys, että miksi ihmeessä? Ihan ”legit” asioilla ollaan oltu tässä, tuskin kukaan nyt hoidon tarvetta tässä tilanteessa rupeaisi kyseenalaistamaan, joten miksi siitä ei voisi olla avoin ja miksi sitä pitäisi hävetä? Tuntuisi, että päinvastoin, nyt pitäisi tuoda haasteet ex-puolisolle esille ja kertoa rehellisesti tilanteesta. Mikä voi olla salailun syynä ja onko tämä salailu syynä siihen, miksei kukaan apua tarjoa? Kyllä se muiden läsnäolo elämässä kuitenkin perustuu siihen, että pystyy itsestään ja tilanteestaan kertomaan ainakin jollain tasolla. Jos salailee, on epäluuloinen ja etäinen muita kohtaan, voi helposti vaikuttaa siltä, ettei halua ketään lähelleen.
Anyways, itse kyllä olisin yhteydessä neuvolaan tai sos.toimeen ja kysyisin heiltä, mistä apua tällaiseen tilanteeseen omassa kunnassa voi saada. Tuntuisi aika uskomattomalta, ettei sieltä muka mitään keinoa olisi. Vaikka tunteita saa ja pitää näyttää, niin voisin kuvitella että kyllä lapsestakin saattaisi tuntua ahdistavalta, jos äiti koko ajan ja joka päivä itkee tuskissaan kivuista. Se ei tietenkään ole äidin vika, mutta avun hakematta jättäminen varmaankin sitten olisi.