Sydämeni särkyy, kun lapseni isää ei kiinnosta…
”Silmät kosteina katselen kaunista pientä käsin ommeltua patalappua. Siihen on kirjailtu vähän hapsottavin tikkauksin ”isi”.
Käännän katseen lapseeni. Hän sanoo ”olisin kirjoittanut äiti, mut en kehdannut kun muut kirjoitti isi”.
Mitä tapahtui 2 minuuttia aikaisemmin? Tyttäreni tuli viereeni seisomaan ja ojensi minulle patalapun ja kortin. ”Äiti mä annan nää sulle kun en isiä nää”. Hädissäni vastasin ”me voidaan postittaa se isille”. Ilme värähtämättä lapseni sanoi ”ei sekään postita mulle synttärilahjoja tai ees soita”.
Äkkiä en keksikään enää yhtäkään argumenttia. Se on totta.
Tänäkään vuonna, kymmenentenä isänpäivänään hän ei halua tavata lastaan. Kymmeneen vuoteen hän ei ole kertaakaan ottanut itse yhteyttä. Kahteen vuoteen hän ei ole vastannut kun kerron lapsen kuulumisia. Esimerkiksi sen että tyttö aloitti tanssitunnit, tai että sai äidinkielen kokeesta kympin.
Minun on turha yrittää enää puolustella isää. Tyttö on jo iso.
Kuva Paige Cody, ylin kuva Annie Spratt.
Eihän isä edes tunne lastaan. Ei tiedä mikä on lempiruoka, mistä elokuvasta tykkää tai mikä laulu saa lapsen nauramaan. Ei. Kymmenen vuotta olen koittanut rakentaa heille suhdetta, tuloksetta.
Lapseni katsoo minua ja kysyy ”etkö tykkää siitä?”. ”Tietenkin tykkään rakas, tää on tosi kaunis. Tässä on äidin lempivärit”. ”Niin on, tiesin että annan sen sulle. Sitäpaitsi en mä edes tiedä mistä väristä isi tykkää.” Sydämeni särkyy pieniin palasiin.
Vaikka olen tehnyt kaikkeni, isä ei väitä lapsestamme. Tuosta pienestä ihmisestä, jonka itse koen syykseni elää. Tuo kaunis keijukainen jota jumaloin, ei ole edes puhelun arvoinen syntymäpäivänään.
Lapseni edelleen katselee minua hieman kysyvästi. Hän halaa minua ja sanoo ”Kiitos kun sä jaksat olla mun äiti ja isi. Voidaanko me kutsua isänpäivää rakastan sua -päiväksi?”
Kyllä voidaan. Hyvää rakastan sua päivää kaikille! Ihanaa isänpäivää kaikille, jotka ansaitsevat tulla isäksi kutsutuiksi olivatpa he sitten vaikka äitejä.”
Nimim. Hyvää isänpäivää äiti
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Apua, 10- vuotta odotusta ja kenties hyvää puhetta isästä joka ei välitä. Surullista. Me kaikki voisimme miettiä, kannattaako sellaista vanhempaa mitenkään muistella, joka ei pidä yhteyttä. On järkyttävää kuinka kaikenlaista asiantuntijaa on nykyisin neuvomassa, että isää pitää vaalia arjessa, vaikka se ei välitä! Vaikka se ei aina tulisi, vaikka se ei ostaisi lahjoja, vaikka se ei tekisi muuta kun pakollisen ilman hyvää suhdetta lapseen. Vaikka olisi minkälainen tahansa. Vaikka lapsi joutuisi myöhemmin kuitenki luonteeseen pettymään. Ehkä sitten teininä, kun sen hyvän vanhemman mustamaalaus ei onnistukaan, ja nuori on löytänyt oman tapansa ajatella.
Jotenkin vihaan tätä aikaa, muiden holhoamista, mielipiteiden tyrkyttämistä ja ylenkatsomista, epäsuoraa vallankäyttöä asiantuntijuuden manttelilla, joka itselle asetetaan julkisesta puheesta, lehdistä ja psykologien ja muiden puheista. Mä näen että tässäkin tapauksessa parempi olisi joku muu miehen turvallinen malli ja syli, kuten isovanhempi tai uusi isähahmo, kuten isäpuoli, jonka kanssa voisi tehdä asioita ja luoda hyvän suhteen, joka veisi harrastuksiin ja välittäisi.
Alan nähdä asiat eri tavoin kun valtamedia ja koneisto mihin meidän katsotaan luottavan. Tuo on jo pitkä aika tuo 10- vuotta, mutta soveltaisin samaa ajatusta myös muihin lapsensa tai lastensa kanssa tyrineisiin, piittaamattomiin etävanhempiin. Miettikää, mitä lapset ansaitsee ja voitteko tarjota sen jollakin muulla tavalla. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan, vaan etsiä esim. uusi mies joka on parempi myös lapsille. Jos koko elämä menee suremiseen isän poissaolosta, ei hyvä. Yrittäkää edes, lapsenne ansaitsevat uuden mahdollisuuden ja te myös!
Ihana mutta sydäntäsärkevä kirjoitus joka toi kyyneleet silmiini.
Äiti oli minulla se joka jätti. Ei sillä ole väliä kumpi jättää ja asian voi sysätä syrjään pitkäksi aikaa. Olen yrittänyt omille lapsilleni aikaani omistaa ja heille hyvä olla vaikka välillä tuntuukin riittämättömältä. Mutta hylkääminen ei ole lapsen syy vaan tunnevammaisen aikuisen.
Minun isäni oli alkoholisti. Hän ei saanut tulla meille kännissä niin ei hän tullut. Mutta ne kerrat kun häntä näin ei hän ollut koskaan erityisemmin kiinnostunut seurastani mutta enpä ollut minäkään.
Mitä sellaisella vanhemmalla tekee joka ei halua viettää kanssasi aikaa tai ole kiinnostunut asioistasi.
Äitini yritti vuosia houkutella minua tekemään isänpäivä kortteja mutta halusin tehdä niitä ukkilleni ja myöhemmin isäpuolelleni.
En tuntenut isääni eikä hän minua, miksi siis lähettelisin hänelle mitään..
Minun äitini on ihan mahtava, eikä minulta koskaan mitään ole puuttunut. Elämäni on aina ollut hyvää vaikka siinä onkin ollut vastoinkäymisiä.
Itseni puolesta en ole mitään isää edes halunnut, säälitti joskus äitiä kun muut surkuttelivat kohtaloani silloin toivoin että isä olisi ettei äidin tarvitse tuntea puolestani huonoa mieltä.
Ei kannata olettaa että isättömyys olisi automaattisesti trauma tai muu henkinen vamma.
Sinä äiti riität, olet tarpeeksi iso turva, olet kaikkea kokoajan. Olet se rakkain ja sinuun luoteyaan että huolehdit. Muuta ei pieni ihminen tarvitse.
Jos isä saa valita pois lapsensa, anna lapsenkin valita pois isä.
On aika rankkaa yrittää välittää ihmisestä ilman vastakaikua. Typerää yrittää patistaa ihmisiä luomaan välilleen väkinäisiä ihmissuhteita joista saa mitään irti
Sukulaisetkin saa valita jos minulta kysytään.
Olen tavannut isäni alle 10kertaa ja viimeinen kerta oli juuri ennen hänen kuolemaansa. Hän oli sairas ja pyysi minut luokseen, menin vaikka en oikeastaan olisi välittänyt mennä mutta äitini vaati.
Isäni ei paljoa silloin puhunut mutta sanoin hänelle että annan anteeksi ettei hän ollut elämässäni. Hän näytti helpottuneelta. Minä sanoin sen hänen vuokseen, inhimillisyyden vuoksi, minulle ne olivat vain sanoja. En tuntenut häntä mutta se mitä olin nähnyt ei tuntunut kovinkaan kummoiselta menetykseltä minulle.
Mitä syitä hänellä olikin valita elämässään ne asiat mitä hän valitsi, eivät ne ole minun syntejäni kannettavana.
En ole katkera enkä surullinen, en vain tiedä muusta ja se mitä minulla on tekee ja on aina tehnyt minut onnelliseksi.
Minun elämäni on täynnä ihmisiä joista välitän ja jotka välittävät minusta. Isäni ei vain koskaan ole kuulunut niihin. Ei sen kummempaa.
Näissä kirjoituksissa on helppoa aina leimata isä huonoksi isäksi mutta kokemuksesta tiedän että monesti äidit tekevät kiusaa ja pahaa ero tilanteissa ex puolisoilleen lapsien kautta,Katkeroituneet ihmiset yleisesti tekevät kaikkensa etteivät isät pääse tapaamaan lapsiaan.Minunkin tilanteessa ex teki kaikkensa se sai lapseni siinä pienessä iässä kun ihannoidaan isää päinvastaiseen tilaan.Olin siitä menetetystä ajasta suruissani koska selkeesti että syy oli lapsen äidistä joka oli manipuloinut lasta alituiseen vieraannuttaen ja estäen tapaamisia keksityillä syillä.Joka tapaapimsella näin että katkeruuden tila näkyi lapseen ujuitetuissa sanoissa mitä lapsi kertoi.Nyt kun vuosia on mennyt ja lapsi on aikuinen on asiat muuttuneet ja oikeudenkäynnit muuttivat asiat aikanaan.Lapseni muutti luokseni asumaan ja asiat parani ja sain turvattua lapseni elämän.Nyt voin olla onnellinen isyydestäni joka vaati monia tuskallisia hetkiä ja oikeudenkäyntejä jotta oikeus voitti.
Kolikolla on aina kääntöpuoli. On sinun näkemys ja toisen osapuolen näkemys. On myös yhtä monta tarinaa, kun kokijaa. Jos sinulla asiat menneet noin, niin kirjoittajalla ne on menneet toisella tavalla. Et voi olettaa, että hän yrittää saada isän näyttämään huonolta, jos sinulle on tehty niin.
Harvoissa huoltajuus sopimuksissa asiat menee mallikkaasti. Yleensä ne on huoltajuuskiistoja.
Meillä isä ei halunnut tavata lspsiaan, kuin pakollisen jokatoisen viikonlopun. Ei soittele lapsille, ei pidä yhteyttä. Ei kysele lapsilta mitään heidän elämästään. Yksin kasvatan lapset, niinkuin ennen eroakin. Lastenvalvojalta tehty sopimus, jossa sanotaan, että isä saa tavata lspsiaan, niin paljon kuin haluaa. Kolmeen kuukauteen lapset eivät nähneet isäänsä tai kuulleet isästään mitään. Kertoi lapsille syyksi sen, että on äitiin huonot välit. Vaikka minä en pitänyt häneen mitään yhteyttä, hänen pyynnöstään.
Sukulaisilleen ja ystävilleen valehteli, ettei saa tavata lapsiaan.
Isä ei myöskään maksa lapsistaan elatusmaksuja. On kieltäytynyt osallistumasta lastensa elättämiseen. Kelalla taitaa olla useampien tuhansien saatavat.
Isä elää itselleen, uudelle parisuhteelle ja satsaa omaan ja naisystävän elintasoon. Isä pilaa itse suhteensa omiin lapsiin.
Tämä kirjoitus oli kuin meidän, minun ja lasteni, elämästä – sydämeni särkyi monet kerrat vuosien varrella ja vieläkin, kun isää ei kiinnosta/ -tanut, tai jos kiinnostaa niin hän arvostelevasti lähestyy lapsia / nuoria. ”Miten toimit noin”, ”Onko järkeviä valintoja”, ”Ootko lihonu”, ”Treenaatko jo liikaa, mitä varten edes treenaat?” jne.
Muistan ne monet kerrat kuin lapseni pysähtyivät kaupassa katsomaan lastensa kanssa hulluttelevia isejä, luistelukentällä hakeutuivat aina luistelemaan sellaiseen porukkaan jossa oli isejä ja päiväkodin isänpäiväaamupalalla kävin minä – siihen aikaan ainoana äitinä.
Tuskaa lisäsi vuosien varrella se, että isän kertomukset siitä kuinka ”en antanut lapsia hänelle” ja ”estin tapaamiset” – uskottiin. Koskaan hän ei ollut viranomaisiin asiasta yhteydessä, ei voinut koska asiat eivät niin olleet. Hänen lähipiirinsä uskoi ja piinasi minua asialla.
Silmiini on syöpynyt se kuva, kun kaksi lasta istuu portailla odottamassa isää – ”isä lupasi tulla”. Eikä isä tullut, ei muistanut edes soittaa. Minä olin se, joka oli, pysyi ja on edelleen tasainen, turvallinen vanhempi – onneksi jaksoin, nyt minulla on upeat nuoret, jotka puhuvat kanssani edelleen paljon ja meillä on erityinen suhde.
Edelleen lapsissani kulkee isän kaipaus, eri tavoin, ja minä kannan myös sitä tuskaa lasteni osalta sisälläni. Miten mies, jolla on kaikki, ja on ollut kaikki aina, voi jättää omat lapsensa huomiotta? Hän kyllä nykyään muistaa soittaa omana syntymäpäivänään ja joulun alla, että ”onko teillä mulle mitään lahjoja”.
Toivon, että jokainen isä joka haluaa olla lastensa kanssa , saa olla. Toivon, että jokainen äiti, parisuhteen rikkoutumisen katkeruudeltaan pystyy ajattelemaan lasten ja isän suhdetta.
Me kyllä asutaan samankaton alla…huomenna olisi futisharkkojen tilalla pojat vs. Isät (myös äitienpäivänä on peli äidit vs. Pojat). Saa nähdä lähteekö isä pojan kanssa. Vai keksikkö tekosyitä… en pysty juoksemaan, väsy jne…
Eron jälkeen lasten isä ei ole viettänyt yhtään isänpäivää lasten kanssa, koska hän joutuisi luopumaan omasta vapaasta viikonlopusta ja viettämään sen omien lastensa kanssa. Ihmettelen että isyys ei tarkoita hänelle yhteistä aikaa tärkeimpien kanssa, jotka ovat syy isän arvonimeen. Lapsille on vaikea selittää miksi isä ei halua heitä isänpöivänä. Enää en selittelee, totean vain että en tiedä miksi.
Miksi ihmeessä pitäiskään selitellä? Laittaa ikään kuin sanoja toisen suuhun? En ymmärrä… Isän tehtävä se on lapsille selittää, miksei halua nähdä heitä isäinpäivänä!
Kyllä tässä on tullut seliteltyä, lasten takia ei isän, kun kalja on tärkeempää kuin omat lapset, aikani selitin että kyllä, kyllä isä teitä rakastaa, nyt kun muksut on isompia, saavat itse miettiä laittaako edes viestiä isänpäivänä, ei kuulemma laita koska isäkään ei muista synttäreinä edes viestein.
Surullista on myös kun isä muisti vain tyttären (esikoinen) syntymäpäivää lahjalla, pojan ei. Onneksi poika oli silloin niin pieni ettei ymmätänyt. Jouluksi yleensä tuli lahjat molemmille. Viimeiset kaksi vuotta myös poika sai oman synttärilahjan kun muistutin viestein sitkeästi, aloittaen 2kk aikaisemmin.
Nyt isää ei enää ole, isänpäiväjutut saan minä tai mummo aika usein.