”Halusin lapselle läsnä olevan tädin ja sedän, mutta sain vain lahja-automaatteja”
”Huomaan olevani hieman kateellinen niille, joiden sisarukset ovat innoissaan tädin tai sedän tittelistään, ja viettävät aikaa sukulaislapsensa kanssa. Omalla lapsellanikin on täti, pikkusiskoni, ja setä, mieheni veli. Molemmat ovat lapsettomia, työssäkäyviä, pian kolmekymppisiä ihmisiä. Kumpikaan ei käy tervehtimässä lasta, soita hänelle, kysele kuulumisia edes meiltä vanhemmilta, mutta lähettävät silti joululahjan ja synttärilahjan.
Kipeäksi tilanteen tekee se, että kumpikaan ei edes suoran avunpyynnön edessä halua tulla pitämään seuraa nyt jo 4-vuotiaalle pojalle, kun me vanhemmat olemme helisemässä lapsen voimakkaan uhman, töiden ja opiskelun, ja tukiverkkojen puutteen edessä. Kun tulin raskaaksi, minulla ei ollut ennakko-odotuksia siskoni reaktiosta vauvauutiseen, tai hänen roolistaan lapsen tätinä. Vauva-aika ajoi kuitenkin minut melko sekaviin ja synkkiin vesiin, ja tuolloin olisin kaivannut siskoni läsnäoloa, kuulumisten kysymistä – mitä vain! Hän kieltäytyi kuitenkin joka kerran tulemasta meille, eikä kysellyt perään, vaan ilmeisesti koki oman avuntarpeeni ja toistuvan pyytelyni kuormittavana. Tämä teki pysyvän särön väleihimme, sillä pidin tällaista selän kääntämistä omassa lohduttomuudessani epäoikeudenmukaisena.
Kuva Julien-Pier Belanger. Ylin kuva Katie Emslie.
Mieheni veli puolestaan oli iloinen vauvauutisesta, ja iloitsi, kun valitsimme hänet kummiksi lapselle. Tämän jälkeen häntä ei juuri olekaan näkynyt, eikä myöskään hän avunpyynnöistä huolimatta ole valmis tulemaan kummipoikansa seuraksi edes kerran vuodessa. Koska sisaruksillamme ei ole omia lapsia, ymmärrän, että lapsen kanssa oleminen ei tunnu maailman luontevimmalta ajatukselta, ja luultavasti he eivät ole kartalla siitä, mitä lapsi missäkin ikävaiheessa osaa tai tarvitsee. Olemme kyllä koittaneet näitä asioita tuoda ilmi, mutta en moiti, jos lapsen hoitaminen ensi kädessä ei tunnu maailman hauskimmalta ajatukselta.
En silti koe, että pyytäisimme mahdottomia, kun kaipaisimme silloin tällöin toista aikuista lapsemme seuraksi – onhan hän jo ihan omatoiminen ja itseään sujuvasti ilmaiseva nelivuotias. Jos pääsisin esimerkiksi edes ehdottamaan siskolleni, mitä lapseni kanssa voi tehdä (katsoa piirrettyjä, käydä leikkikentällä, pelata lautapelejä…), ehkä hän hahmottaisi, että vaipanvaihdon ja soseen syöttämisen vaaraa ei enää ole. Hän kuitenkin jättää vastaamatta lapsenhoitoapua koskeviin viesteihin, enkä tietenkään halua painostaa.
Kuva Dan Burton.
Arjen kuormittavuus ja oma uupumiseni vaihtelee hyvin paljon sen mukaan, millainen uhman taso lapsella on meneillään. Kun kaikki käsien pesusta pissalla käyntiin vaatii puolen tunnin fyysisen kamppailun, toivoisin jonkun perheen ulkopuolisen aikuisen apua ja rauhoittavaa vaikutusta. Siis jo pari-kolme kertaa vuodessa tekisi ihmeitä. Lapsi itse ei kaipaa tätiä ja setää, kun on hädin tuskin heitä nähnytkään. Näin vanhempana sitä kuitenkin tietää, kuinka arvokasta myös muiden aikuisten seura lapselle olisi – toki sellaisten aikuisten, jotka itsekin välittävät lapsesta.
Miksi ihmeessä sisaruksemme lähettävät lahjoja, jos eivät halua olla missään konkreettisessa tekemisissä lapsen kanssa? Tiedän, että minun olisi syytä vain jättää sisaruksemme lopullisesti rauhaan, sillä itsepä olen lapsen hankkinut, eikä heillä ole mitään velvollisuutta auttaa, kysellä kuulumisia, tai mitään muutakaan. Onneksi solidaarisuutta on ilmennyt muiden vanhempien keskuudessa, ja vauva-aikojen lohduton tilanne on kääntynyt parempaan päin uusien tuttujen myötä. Kuitenkin, ärsyynnyn, kun harvoin rohkaistuessani kysymään esimerkiksi siskoltani apua, kysymys sivuutetaan. Tämä kuormittaa entisestään. Onko muilla huonoilla äideillä kokemuksia tällaisesta kipuilusta tätien ja setien suhteen? Miten työntää tämä kipuilu taka-alalle ja välttää katkeroituminen?”
Nimim. Uhmaikäisen uuvuttama
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 27 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Huomaan olevani osalle kummilapsistani tällainen lahjaautomaatti, kummilapsia on 3 ja kauimpana asuva on selkeästi jäänyt vähemmälle huomiolle.
Oma elämä,sen kuormittavuus ja jatkuva kiire vievät niin paljon voimia että sitä karsii elämästä paljon asioita joihin kyllä haluaisi osallistuakin,mutta rahkeet eivät vain riitä enää tämän oman hektisen elämän lisäksi. Jopa soittaminen jää, koska sitä haluaa pieninä hiljaisina hetkinä vain käpertyä itsensä kanssa sohvalle kynttilän valoon ja kerätä voimia seuraavaan päivään.
Itsellä 4 kummilasta, 2 sisarusten kautta ja 2 muiden sukulaisten. Vauvana oltiin paljon tekemisissä, mutta elämänmuutosten ja omien lasten myötä yhteydenpito vähentynyt. Muutaman kohdalla olen itse kokenut olevani vain lahja/raha-automaatti, eikä se ole mukava tunne. Suurin osa nyt jo aikuisia ja välit ovat ystävälliset. Ketään ei voi painostaa mihinkään, mutta itse olisin toivonut enemmän huomioimista ja yhteydenpitoa lasten vanhemmilta.