Äiti on yhä aina vastuussa kaikesta?!
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Miksi minusta tuntuu siltä, että minä olen aina (äitinä ja vaimona) vastuussa kaikesta? Perheeseen kuuluu siis lisäkseni mies, lapset ja pari lemmikkiä.
Avaan hieman. Joku asia on hukassa, ”äitii”. Tarve saada tai tehdä sitätätätaitota, ”äitiii”. Pitäisi tietää milloin tapahtuu jotakin, ”äitiii” tai mitä puen päälle tai otan mukaan, ”äitiii”. Ja siis myös MIES kysyy jatkuvasti näitä asioita minulta? Olen yrittänyt kehittää arkea yhteisillä kalentereilla, kalenterimuistutuksilla ja listoilla sekä asioista muistuttavilla lapuilla, jotta kaikilla olisi mahdollisuus olla yhtä kartalla asioista kuin minä. Kuka ne kaikki asiat kuitenkin hoitaa? Minä. Kuka niitä kalentereita ja listoja päivittää? Minä.
Paljon vitsaillaan sillä, että mies on kuin yksi lapsi lisää, jonka sotkuja siivoat, joka heittää asiat leikiksi eikä ota vastuuta, mutta ei kyllä naurata. Arjessa on tuhat ja yksi muistettavaa sekä hoidettavaa asiaa. Jos haluan, että joku tekee jotakin MINUN pitää koordinoida, aikatauluttaa ja huolehtia siitä, että toinen sen tekee. Yleensä vielä varmistua jälkikäteen menihän se niinkuin oli puhe. Lasten kanssa tämän ymmärrän, he harjoittelevat vastuunottamista, mutta mikä selitys miehellä on tähän???
Vastuuta on myös jaettu hieman eri tavoin eri elämänvaiheissa, esim. kun olen ollut kotona lasten kanssa, olen hoitanut isomman osan kotitöistä. Nyt olemme kuitenkin olleet molemmat jo tovin työelämässä ja tilanne ei silti tunnu tasaantuvan. Keskustelemme myös hoidettavista asioista arjen tasolla, kun miehellä oli loma eri aikaan minun kanssani, toivoin, että hän olisi ehtinyt silloin hoitaa muutamia kotitöitä, jotka ovat odottaneet hänelle sopivaa hetkeä. Toki käyttäen pääosan lomasta lepäämiseen. Mutta ne jäivät kuitenkin hoitamatta. Nyt olen itse lomalla ja yritän ehtiä tehdä kaiken, siivota räjähtäneen kodin, laittaa ruokaa, keksiä kesäpuuhaa jnejne.
Pitäisi ehkä vain luovuttaa, hukumme sitten tänne sekasortoon, ilman yhteistä tekemistä, ilman muistoja kesästä. Lapset hautautuvat ruutuihinsa. Mies hoksaa ehkä pestä itselleen pyykkiä töihin kun huomaa, etten ole sitä tehnyt.
Yleistän toki ja on varmasti perheitä, joissa vastuu on jakautunut tasaisesti ja mies tekee enemmän kuin OSALLISTUU kodin vastuisiin, vaan oikeasti kantaa niistä puolet.
Joten kysynkin, miten te muut olette saaneet arjen vastuut puolison kanssa tasapainoon?”
Nimim. Lopen uupunut
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 15 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Selvä vastuunjako, jos toinen ei jouda niin voi voi. Ja jos tämäkään ei auta niin eri osoitteet. Pakkoko sitä on uppoavasta laivassa kitkutella.
Meillä tilanne on ajautumassa avioeroon juuri näiden vastuun jakamattomuuden ja arjen pyörittämisen haasteiden vuoksi. Surullista sikäli, että rakkaudentunteet toisiamme kohtaan on vielä 20 vuodenkin jälkeen tallella, mutta aina rakkaus ei riitä. Mies hoitaa meillä ruoanlaiton n. 5 x vko, täyttää tiskikonetta satunnaisesti, leikkaa ruohon joskus ja käy kaupassa kerran viikossa. Kuljettaa lapsia myös harrastuksiin silloin, kun tarvitaan kahta aikuista kuljetuksiin samaan aikaan. Lukee satunnaisesti wilma-viestejä, mutta ei reagoi niihin. Osallistuu myös jonkin verran remonttien toteutukseen (kunhan minä olen suunnitellut, kilpailuttanut, aikatauluttanut ja hankkinut tarvikkeet). Minä hoidan siivoukset, pyykit, ruokahuollon suunnittelun ja osittain toteutuksen, omakotitalon pihatyöt ja omatarve-viljelyn, autojen huollot ja korjaukset, auraukset, puiden teon, juhlien järjestelyt, lomailujen järjestämisen, kaiken kalenteroinnin ym. (lapset osallistan ikätasoisesti mukaan). Mies auttaa joskus lapsia läksyissä tai puuhaa kotona jotakin heidän kanssaan, muttei koskaan vie heitä mihinkään kodin ulkopuoliseen tekemiseen. Minä vastaan lasten kouluasioista, terapioista, kuntoutuksista, harrastusten järjestämisestä ym. Meillä viisi lasta, joista neljä erityistarpeista. Lemmikkejä muutama.
Olemme käyneet pariterapiassa nyt 3 vuotta ja siellä ongelmat on kyllä nostettu rakentavasti esille ja niihin etsitty erilaisia ratkaisuja, mutta mies ei ole pystynyt muuttamaan toimintaansa eikä sitoutumaan yhdessä sovittuihin uusiin toimintamalleihin, vaikka aluksi on ollut niistä innostunut. Olen antanut hänelle tilaa ja aikaa siihen, mutta ei ole auttanut. Hän itse vetoaa paljon lapsena opittuihin tapoihin, ja ymmärrän hyvin sen, mutta mielestäni aikuisen on silti opeteltava ottamaan vastuuta elämästään eikä voi verhoutua sen taakse, että ”ei mua ole opetettu”. Minäkin olen opetellut pois lapsuudenkodista opituista huonoista toimintamalleista, vaikkei se helppoa ole ollut. Ennen lapsia tämä vastuuttomuus ei vielä näkynyt arjessa merkittävästi, koska hoidettavana oli lähinnä hänellä omat asiansa, ja kahden ensimmäisen lapsen kanssa minä jaksoin vielä hoitaa lähes kaiken, joten en edes tajunnut, kuinka paljon minun harteilleni todellisuudessa kaatui. Kolmen seuraavan lapsen jälkeen (tulivat kaikki kerralla) kaikki sitten nousikin pintaan, kun en enää itsenäisesti pystynytkään arkea pyörittämään ja ottamaan vastuuta kaikesta. Olemme nyt viisi vuotta harjoitelleet vastuun jakamista, mutta valitettavasti tulosta ei ole syntynyt. Enkä edes odota hänen ottavan 50% tästä kaikesta, vaan minulle riittäisi esim. 70/30 jako aivan hyvin. Tunnistan sen, että olen itse luontaisesti hyvä organisoimaan ja hän ei, joten voisin hyvin ottaa vastuun suuresta osasta arkea, mutta en sentään kaikesta.
Ja lisähuomautuksena se, että minä en vaadi häntä tekemään asioita minun tavallani, minulle on sama miten hommat hoidetaan, kunhan ne tulee hoidetuksi. Mieheni on itse myös sanoittanut sen, ettei koe minun määräävän sitä, miten asiat hoidetaan ja annan hänelle tilaa tehdä tavallaan. Hän kokee, ettei pysty vastaamaan arjen vaatimuksiin ja muista asioita, toivoo minulta mm. listoja, mitä pitää tehdä. Teen hänelle ja perheelle erilaisia listoja, mutta hän ei silti suoriudu. Lapsetkin jo nykyään sanovat, että ”en mä voi kysyy isiltä kun se ei tiedä”, jos kyse jostain arjen pyörittämisen asiasta ja ohjaan heidät isiltä kysymään.
Molemmat käymme osa-aikatyössä (koska lasten erityistarpeet ei mahdollista kokoaikatyötä) ja tienaamme saman verran.
Niin surullista kuin se onkin, minun on luovutettava ja jatkettava matkaa ilman miestäni, sillä en enää jaksa sitä, arjessa on lasten lisäksi yksi aikuislapsi hoidettavana, jolle asetan kuitenkin jonkinlaisia odotuksia ja petyn kerta toisensa jälkeen. Mutta voin sanoa yrittäneeni kaikkeni, enkä helpolla ole luovuttanut. Ehkä aivan liian kauan olen yrittänyt, koska lapsuudessa ja elämänpiirissäni olen aiemmin oppinut, että ”mies on hyvä jos ei juo ja lyö”, eikä silloin ole syytä erota. Mutta eron tuottamasta häpeästä huolimatta, nyt näyttää olevan sen aika.
Ihan höpöhöpöä. Useimmat naiset itse haalii kaikki hommat eikä mikään miehen tekemä kelpaa.
Näitä pariskuntia on joka puolella.
Sitten kun tulee ero niin sitten vasta mies saakin arvostelua huonosti ja väärin tehdystä kaikesta. Tai jos kyseessä on uusperhe niin väärintekijä on tietenkin se uusi puoliso.
On käsittämätöntä miten nämä asiat tulee ihan yllätyksenä.
Kaikista asioista pitää ja kannattaa puhua ja vastuuta jakaa. Ennen kaikkea luottaa toiseen. Asioita voi tehdä eri tavalla ja silti elämä soljuu eteenpäin.
No mä vaan otin avioeron. Tosin lasten asiat on edelleen enemmän mun vastuulla, mutta nyt menee ainakin kotihommat ja vastuu niistä tasan. Mä hoidan oman huushollin ja hän omansa.
Lähdin joogaan, kun oli lapsen synttärit. Tsemppasin tosi kovasti ja pystyin olemaan puuttumatta lähes mihinkään. Toisena keinona sanon robottiäänellä: ”äidin palvelupiste on suljettu. Olkaa hyvä, ottakaa yhteyttä isin palvelupisteeseen.”
Ei oo onnellisia parisuhde juttuja juuri missään…ihan ihmetyttää että mikä siinä on ettei tehhä asioille mitään??herriguud sentään jos ite pitäs jotaki vätystä kattella! Never ever. Jollei rupee olee se toinen oikeesti aikuinen,ei sillon tarttee sitä ”yhtä isoo mies-lasta” lisukkeeks. Toki asiassa on se puoli ja tätä nähny&kuullu niin paljon että sääliks käy ja en yhtään ihmettele ettei ko. Ukot tee sit mitään:eli mies on a:siivonnu ei kelpaa koska kohta x on tehty eritavalla. Mies on b:tehnyt ruuan/käyny kaupassa,ei kelpaa koska ruoka on joko huonoa syystä x tai onkin käyny cittaris vaikka meillä ollaan prisma tyyppejä…eli siis monella naisella olisi peiliin katsomisen paikka. Toki tilanne voi olla myös niinpäin ettei miehelle kelpaa mikään mitä nainen tekee…
Ou mai! Kysymykseesi: Ei mitenkään! Ehkä vaihtamalla paranisi tai yhtäkään isoa lasta enää talouteen ottamalla.. Kyllä niin ketuttaa täälläkin. Eniten saa hermot riekaleiksi epäreiluus ihan perus arkisissa asioissa. Olen aina hoitanut siivouksen ja pyykin pesun. Eikun anteeksi, mies on joskus oma-aloitteisesti laittanut roboimurin päälle tai pessyt omia vaatteitaan. Kyllä, VAIN OMIAAN. Vaikka minä pesen kaikkien. Aina. Jatkuvasti. Koko ajan siinä kaiken muun sivussa. Talon siivoaminenkin kuuluu minulle koska mies hoitaa muita satunnaisesti tehtäviä hommia: eli autonkorjaukset tmv… auton korjaus hoituu toki meillä niin, että se ajetaan huoltoon. Huomioon ei silti oteta, että äiti huolehtii useammalle lapselle joka ***** kausi sopivat vaatteet. Pesee edelliset ja myy kirppiksellä/lahjoittaa. Ostaa uudet, kunhan ensin selvittää millaiset ja mistä… hoitaa neuvolat, lääkärit, lapsiin liittyvät palsut yms. Yleensäkin kaikki asiat mitkä liittyvät lapsiin tai eläimiin. Huoh. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joku päivä vielä lähden, enkä uutta ota.
Samaistun vahvasti. Kotona masentunut mies, vauva ja leikki-ikäinen, kaksi koiraa. Itse häärään kaikkia hommia keittiön, pyykinpesukoneen ja pihan väliä, mies loikoilee väsyneenä ja selaa kännykkää. Mietin, että onneksi edes yhden pyllyä ei minun tarvitse olla pyyhkimässä. Huoh…
Itseäni on syytetty aikoinaan laiskaksi, saamattomaksi ja kotitöihin osallistumattomaksi (en kuulemma tehnyt mitään enkä osallistunut lastenhoitoon).
Todellisuudessa hoidin ruokahuollon (kauppareissut ja ruuanlaitto +tiskit), kuskasin muksut tarhaan/tarhasta, pesin omat pyykit, osan lasten pyykeistä (kuivasin väärin, joten en siis tehnyt mitään), siivoaminen riittävästi oli vähän hankalaa kun rouvan romuja on kaikki paikat täynnä, eikä voi tietää missä niiden säilytyspaikat on… imurointi siis ei ollut siivoamista.
Vuorotyöläisenä hänen aikatauluja oli hieman hankala tietää/muistaa, varsinkin kun kysyä ei olisi saanut. Ratkaisuna oli viikkotaulu tai seinäkalenteri. Toki hän ei jaksanut menojaan ja työvuorojaan kirjata kuin omaan käsikalenteriinsa…
Lasten hoidon jakaantumisesta en kommentoi nyt enempää.
Tekniset hommat luonnollisestikin kuului mulle…
Usein näissä ”ite teen kaiken, tuo paska ei tee mitään” -tilanteissa ei nähdä sen toisen tekemiä asioita ja työn määrää. Keskustelua ja joustavuutta tarvittaisi paljon ja toisen näkökulman näkemistä tarvittais paljon jotta asiat voi mitenkään toimia.
Aivan liian tuttua minunkin kohdallani. Noinhan se elämä meni. Nyt lapset ovat aikuistuneet ja pitävät edelleenkin tiiviisti yhteyttä minuun. Isällä oli aina oma elämä ja omat harrastukset. Nyt se kostautuu hänelle. Nykyään lapsille isä on pelkkää ilmaa. Minullakin on oma mukava elämäni johon lasteni isä ei kuulu.
Olet loman tarpeessa. Lähde viikon lomalle. Älä pese pyykkejä valmiiksi, siivoa tai käy kaupassa. Kyllä perheesi pärjää ja jossain vaiheessa he tajuavat, että pitää käydä kaupassa, jos haluaa ruokaa.
Kun tulet takaisin, höllää vähän. Sopikaa vaihtuvat kotityö vuorot. Tyyliin: hoidan viikon verran tiskit, hoida sinä pyykit. Minä käyn kaupassa, tee sinä ruoka. Vaihtakaa seuraavalla viikolla hommat päikseen. Kestä sitä, että toinen hoitaa tavallaan. Älä muistuta. Älä kohtele miestäsi kuin lasta. Älä oleta, että toimen lukee ajatukset vaan sopikaa yhdessä mitkä hommat lomalla tehdään. Mutta pidä huolta, että hommat vaihtuvat vasta, kun toimen on hoitanut osansa, ettet tee kaikkea yksin seuraavalla viikolla.
Jos mies ei halua siivota, hän voi omalla siivous viikollaan tilata siivoojan. Niin meillä tehdään. Minä en imuroi joten minun imurointiviikolla käy siivooja. Mieskään ei imuroi vaan osti robotti-imurin.
Toimen vaihtoehto on laittaa listaan kaikki kotityöt jotka tekee viikon aikana. Sunnuntaina sitten vaihdetaan listat ja toinen tekee seuraavalla viikolla ne, jotka toinen teki edellisellä viikolla. Listojen käyttöä jatketaan kunnes tuntuu, että löydetään tasapaino.
Ja kun lapset huutavat koko ajan äitiä, niin sano: isi auttaa. Tai hanki harrastus ja ole välillä pois kotoa. Isi hoitaa, kun äiti ei ole paikalla.
Tosi hyviä ehdotuksia! Itse käyn joka kesä 10 päivän matkalla ja sitten pari viikonloppureissua ja se todella auttaa, minäkin opin päästämään ”ratista irti” ja tajuan että kyllä mieskin osaa.
Ei olla, mutta meillä mies hoitaa kaiken, koska on kätevämpi. Se ärsyttää välillä, tuntuu kuin laitostuisin vähitellen. Toinen on kätevämpi ja nopeampi, osaa ajatella ja suunnitell ja lopulta en tajua pienintäkään asiaa itsenäisesti. Kun toinen joskus haluaa, että tulen mukaan, en sitä automaattisesti osaa. Toinen stressaantuu ja olettaa, että joutuu hoitamaan kaiken ja itsestä tuntuu, että olen idiootti. Toinen suunnittelee ja sanelee. Välillä se on ihan ok välillä minusta tehdään lapsi.
Lisäksi: jos teen omaan tahtiin tai omalla tavalla se ei yleensä kelpaa. Oma siisteyskäsitys on erilainen, sotkut ei niin haittaa, mutta toista haittaa. Olen koittanut etsiä tasapainoa, mutta totuus on, että mies pitää kodin pinnalla tällä hetkellä. Onneksi myös ilmeisesti aidosti pitää siitä.
Tämä on loistavasti sanoitettu ja tunnistan tilanteen!
Minä olen meistä se, joka on rytmiltään huomattavasti puolisoa nopeampi ja alkuun se toisen ”hitaus ja saamattomuus” ärsytti suunnattomasti. Mitä hittoa se mies kuppaa siellä leikkelehyllyn äärellä, kun itse olen kerännyt jo puoli kärryä tavaraa. Parisuhdeterapeuttimme tämän huomion nosti vuosia sitten esiin, jonka jälkeen lähdettiin hakemaan kompromissia: minä pyrin hidastamaan tahtia tekemisissä ja päätöksissä, ja puoliso puolestaan pyrkii vähän nopeuttamaan. Erirytmisyys on haaste, joka on hyvä tunnistaa, jotta nopeampi osapuoli ei jyrää aikaa tarvitsevaa puolisoa. Näin syntyy juurikin tilanne, jossa hitaammalta romutetaan se pienikin kyky ja halu tehdä.
Tätä on itse vaikea ymmärtää nykyaikaan, kun luulisi että miehet olisi jo tässä asiassa kehittyneempiä mutta luulen että asia on kotona opittua eli jos niitä asioita on jo lapsesta asti kotona vaadittu ja näin opittu huolehtimaan ja hoitamaan vähintään omalta osaltaan asiat niin ei sen pitäisi olla mitenkään vaikeata automaattisesti tehdä niin parisuhteessakin, mutta jos on aina saanut vähän laistaa hommista tai ei ole ollut pakko huolehtia edes itsestään niin miten sen oppii sitten aikuisena. Itselle on aina ollut päivänselvää että jokainen huolehtii omalta osaltaan asit ja auttaa toista myös missä voi.