Masennuslääkkeet turruttivat minut, eikä ammattilaisia kiinnosta
Huono Äiti sai avautumisen:
”Ollessani opiskelija yliopistolla noin 7 vuotta sitten hakeuduin psykologin puheille, koska olin todella ahdistunut. Siis ahdistunut siihen pisteeseen, että en halunnut syödä, enkä nukkua, puhumattakaan muista elämän velvollisuuksista.
Suoritin silti äitiyttä silloin 11-vuotiaalle tyttärelleni. Sanon suoritin, koska se oli ainoa asia elämässäni, jossa jaksoin yrittää edes kohtuullisesti. Se ei ollut onnistunutta aikaa äitiydelleni, mutta selvisin siitä joten kuten. En sentään hermostunut lapselleni, mutta olin jatkuvasti etäinen, enkä malttanut odottaa, että sain hänet illalla nukkumaan. Annoin hänen olla kavereillaan arki-iltoinakin niin pitkään, kuin kavereiden vanhemmille sopi, jotta minun ei tarvinnut kohdata lastani. Katselimme illalla yhdessä sängyssä videoita, koska en jaksanut puhua tai olla läsnä. Onnistuin suunnilleen olemaan läsnä fyysisesti, mutta en henkisesti.
YTHS:lle pääsy kesti reilun kuukauden, mutta sen jälkeen tilanteeni otettiin tosissaan. Sain aikoja sekä psykologille, että myös psykiatrille. Sain diagnoosin kaksisuuntaisesta mielenhäiriöstä ja lääkityksen siihen. Ja lääkitys on todella auttanut. YTHS:llä minua kuultiin ja kuunneltiin, minua koitettiin oikeasti hoitaa mahdollisimman hyvin. Mutta YTHS:llä oli sääntö, että siellä hoidettiin vain 3 kuukautta, jonka jälkeen jouduin siirtymään kunnalliselle puolelle. Olin todella yllättynyt siitä erosta, mitä kunnallisen ja YTHS:n välillä oli. Se oli huikea.
Sain tapaamisia psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, sekä satunnaisia tapaamisia psykiatrin kanssa. Psykiatrinen sairaanhoitaja oli todella ihana ihminen, jota muistelen edelleen lämmöllä. Hän oli selvästi oikeassa työssä. Hän halusi auttaa minua aina, hän jopa aina vastasi minun yöaikaan lähettämiini ahdistusviesteihin (tietenkin työaikansa puitteissa). Mutta hän ei ollut psykologi, eikä psykiatri. Hän oli aina valmis kuuntelemaan, mutta hänellä ei ollut ammattitaitoa oikeasti auttaa missään. Ja tietenkin, joskus pelkkä kuunteleva korva auttaa, mutta ei minun tapauksessani.
Hän oli kuin ystävä, joka oli aina empaattinen, mutta ilman (minun) tarvitsemaa ammattitaitoa. Ja voin oikein hyvin kuvitella, että hänenlaisiaan ei ole joka paikassa. Varmasti moni muu on oikeasti epäsopiva työhönsä, toisin kuin hän. Ongelma oli siis siinä, että hän ei ollut oikeanlainen ammattilainen auttamaan minua. Ymmärrän oikein hyvin, että jollekin toiselle hän olisi ollut pelastus. Mutta ei minulle.
Sitten oli ne erittäin harvat käynnit psykiatrilla. Hän oli vanhempi mies, joka (minusta) tuntui vähättelevän koko diagnoosiani tai ongelmiani. En tiedä, olenko erilainen vai tavallinen, mutta vaikka minulla olisi asiat miten huonosti, käyttäydyn normaalisti. Hymyilen kohteliaasti ja vastaan kysymyksiin mahdollisimman totuudenmukaisesti. Vaikutan varmasti ulospäin aina hyvinvoivalta. Mutta hän ei edes yrittänyt kysyä, tai saada minusta mitään selville. Tiedän, minun olisi pitänyt vain avautua hänelle kysymättä. Mutta siinä ahdistuksessani en osannut. Pidin vain tiukasti ulkokuorta yllä. Tämä on asia, joka on vaikeuttanut elämääni aina, mutta olisin ehkä toivonut, että psykiatri olisi pystynyt kaivamaan minusta tarpeelliset tiedot. En odota sellaista keltä tahansa, mutta psykiatrilta kyllä. Minä itsekin osaan kysyä oikeat kysymykset, jotta saan ihmiset kertomaan koko tuskansa. Miksi sitten psykiatri ei osaa? Osaan kysyä johdattelevat kysymyksiä vaikka työpaikan lounastauolla, kun olen kahdestaan jonkun kanssa. Olisin todellakin olettanut, että ihminen, joka on ammatiltaan psykiatri, olisi osannut edes sen saman, jota minä osaan ilman koulutusta.
Edellinen on tietenkin vain oma ongelmani, koska en osannut omatoimisesti avautua psykiatrille. Moni muu olisi varmasti osannut. Suurin huolenaiheeni tuleekin siitä, miten koko hoito päättyi. Tapasin psykiatria ehkä kaksi kertaa vuodessa (ensimmäisen vuoden aikana minulla oli todella vaikeaa) ja ainoa, mitä hän teki, oli lääkitykseni annostuksen nostaminen. Ja kyllä, nykyään syön edelleen 7 vuotta myöhemmin todella suuria annoksia lääkkeitä. Lääkkeet ovat turruttaneet mieleni, enkä enää tunne oikeastaan mitään. Mutta en uskalla lopettaakaan, koska pelkään sen saman ahdistuksen palaavan. Kontaktini psykiatriselle osastolle lopetettiin parin vuoden jälkeen, koska psykiatri ei enää nähnyt sille tarvetta. Nyt siis vain uusin reseptini kahden vuoden välein ihan peruslääkärillä.
Minun ongelmani ei ole pahinta laatua, koska pystyinhän aikanaan ahdistuksestani huolimatta suorittamaan äitiyttä. Monella muulla on varmasti suurempia ongelmia. Ja olenhan nykyään jatkuvasti lääkepöllyssä, joten näkyviä ongelmia enää ole. Mutta jos edes näin yksinkertaista asiaa ei saatu hoidettua kunnallisella kunnolla, niin miten on niiden laita, jotka kärsivät pahemmista ongelmista? Eikö edes psykiatreille pitäisi olla hieman parempia testejä ammattiin sopivuuteen? Se on kuitenkin erittäin arvostettu ammatti, johon kouluttaudutaan todella kauan (en tiedä tarkalleen miten kauan, mutta ensin pitää valmistua lääkäriksi ja sitten voi erikoistua psykiatriaan). En tietenkään odota samaa sairaanhoitajalta, kuin psykiatrilta. Se olisi epäreilua. Mutta missä sen psykiatrin ammattiarvostus on? Eikö hänellä ollut mitään mielenkiintoa potilaaseensa? Vai pitikö hän minua ”turhana” tapauksena, koska osasin näytellä hyvin? Mutta vaikka näin olisi, niin eikö hänen työnsä olisi sitten selvittää totuus?
En haluaisi enää syödä näitä lääkkeitä, koska olen niiden myötä menettänyt niin paljon itsestäni. Olisin sen sijaan halunnut saada muuta apua. Kyllä, selviän arjestani lääkkeiden avulla. Olen hyväpalkkaisessa työssä, olen huono äiti, joka aina kaipaa vain omaa rauhaa, olen naimisissa ja minulla on omaisuutta. En kuitenkaan enää koskaan ole ollut oma itseni sen jälkeen, kun lääkeannosta nostettiin. Ja nykyään kuka tahansa lääkäri uusii reseptin (Ketipinor) ilman keskustelua minun kanssani. Kukaan ei näytä kyseenalaistavan lääkkeitäni, paitsi minä itse. En silti enää halua mennä kunnalliselle kokeilemaan onneani. Ehkä pitäisi, mutta nämä lääkkeet saavat minut vasymään kaikkeen. Mikään ei kiinnosta. Ei edes oma hyvinvointi. Aiemmin oma hyvinvointini oli minulle erittäin tärkeä asia, mutta sekin on menettänyt merkityksesä lääkkeiden myötä. Minusta on tullut passiivinen olio, joka tekee vain välttämättömimmät asiat.”
Nimim. Äiti
Pääkuva: Martti Salmi
Muistatahan, että MIELI Kriisipuhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä numerossa 09 2525 0111. Voit soittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti. Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia ja harkitset itsemurhaa, puhu toiselle ihmiselle asiasta heti. Ja soita kriisipuhelimeen,
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Päivän Sanasta jäi mieleen, että Herra kuulee rukoukset ja vahvinkaan ei ole turvassa omassa voimassaan. En tiedä, mikä on suhteesi Jeesukseen, mutta hänen tunteminen todella muuttaa sydämen.
Kun lopetat lääkityksen, muista tehdä se erittäin hitaasti asteittain, jotta et saa pahoja lopetusoireita.
Kerta sinulla on rahaa niin mikset mene yksityiselle? Kunnallinen puoli on päättäjien toimesta pelkkä vitsi. Tosin sen sanon psykologista että kun itse kävin alussa hänen luona juttelemassa ongelmistani, niin hänen kanssa ei synkannut. Psykiatriset sairaanhoitajat ovat olleet itselleni suurempi apu. Mutta tunnistan itseni täysin tuosta että lasten läsnä olo ahdistaa ja en osaa olla läsnä vaikka haluaisin. Oma diagnoosini on epämääräinen masennus. Itse on joutunut etsimään keinoja parantumiseen, mutta toisaalta ole siitä onnekkaassa asemassa että masennukseni ei ole vakava ja se on hoidettavissa myös ”kotikonstein”
Siis olen siinä onnekkaassa asemassa piti kirjoittaa. Mutta en väitä että kotikonstit (säännöllisyys elämässä, ruoka, uni ja liikunta) olisi oikoteitä onneen. Edelleenkin vointi vaihtelee, vaan menen näillä. Vakavissa tapauksissahan selfhelp ei auta yksistään. Onhan lievissäkin oireissa se riski että ne vakavoituu ja kroonistuu. Olen huolissani Suomen terveydenhuollon tilasta
Olin psyksn polin asiakkaana 8 vuotta kunnes pääsin eläkkeelle kaksisuuntaisen vuoksi. Lääkäreitä näin harvakseltaan mutta hoitajaa jopa kerran viikossa kun meni huonommin. Hoitanjan kautta sain lääkärille terveisiä ja päinvastoin.
Kun hoito polilla loppui siirryin terveysaseman asiakkaaksi ja siellä yleensä vain uusittiin lääkkeet muutaman vuoden kunnes tuli lääkäriltä terveiset että ennen kuin seuraavan kerran uusitaan täytyy käydä fyysisesti lääkärin juttusilla.
Meillä on tk:n kautta saatava psykiatrinen hoitaja jonka luona voi päivystysluonteisesti käydä. Kun vointini meni huonoksi kävin ko hoitajan luona joka varasi minulle ajan tk lääkärille jonka kautta sain lähetteen akuuttipsykiatriselle osastolle johon pääsin heti seuraavana päivänä ja jossa minua on nyt hoidettu ja lääkkeitä vaihdettu jotta löytyy sopivat joiden kanssa pystyn olemaan ”normaali”.
Tämä siis Hus-alueella.
Kannattaa ottaa yhteyttä terveysasemalle ja kertoa oloistaan miten ne todellisuudessa ovat. Ja vaikutat todella masentuneelta, keti selkeästi auta ja lääkevaihdos olisi tarpeen.
Kuulostaa tutulta. Julkisella puolella palloteltiin vuoden ajan hoitajille, jotka kysyvät samat ”oletko syönyt? Miten lasten kanssa jaksat? Oletko nukkunut?”. Silmäpusseista voi varmaan päätellä… Lääkäriltä samoja asioita omakannassa ”potilas hyvinvoivan oloinen, on tulevaisuuden suunnitelmia, puhuu selkeästi”. Oma vika, kun ulospäin sitä osaa pitää itsensä kasassa. Onneksi oli psyk. sairaanhoitaja, joka jaksoi täyttää kanssani hakemukset, joilla sain 2v. psykoterapiaa, se auttoi todella paljon. Mutta, terapian loputtua, kukaan ei kysele miksi lääkitystä edelleen uusitaan eikä mitään seurantaa enää ole, enkä jaksa itsekään asialle tehdä mitään. Lääkkeet tosiaan tekevät olon sellaiseksi, että omalla hyvinvoinnilla ei ole mitään väliä, jatkat samassa oravanpyörässä päivästä toiseen eikä mikään tunnu miltään. Yhteiskunnan näkökulmasta toimiva systeemi; painat kahta työtä, opiskelet, hoidat lapset, asuntolainan ja laskut kunnialla etkä rasita julkista terveydenhuoltoakaan. Hyvällä tuurilla vielä kuolet pois ennen kuin saisit nostaa eläkettä. Yksilötasolla vaan kyseenalaistaa, että tätäkö elämä on, kun kaikki päivät tuntuvat samalta harmaalta massalta.
Tätä on mielenterveyden hoito. On turha kuvitella, että joku ammattilainen tai osastohoito pelastaisi tilanteen. Kyse on omasta elämästä, siihen liittyvistä valinnoista ja mahdollisuuksista tavoitella unelmiaan. Hoidon kautta asiat ei ratkea. Moni kaipaa keskusteluapua ja terapiaa. Onneksi sentään olet kohdannut kivan hoitajan, jonka kanssa voit purkaa asioita. Siitä nimittäin on kyse. Mieltä hiertävien asioiden kokemusten, tunteiden ja ajatusten käsittelemisestä siedettävään muotoon, että asian kanssa voi elää ja toimia.
Psykologi tai psykiatri ei sen kummoisempi juttukaverina ole, joten ei heidän pakeilleen pääsyä kannata haikailla. Psykiatrin tehtävä on vastata diagnoosista ja lääkehoidosta. Ei hän ole se, jonka kanssa jutellaan ja jolle puretaan sydäntä. Terapiat on sit oma lukunsa.
Psykiatri yhteistyössä Psykologin kanssa voi kuitenkin myöntää terapiaa. Kyllä niitä on hyviäkin Psykiatreja jotka ei syötä vain lääkkeitä ja kuuntelee asiakasta jos lääke ei sovi.
Yritä löytää nais Psykiatri. Mies Psykiatri ei välttämättä ymmärrä naista ja naisten juttuja samoin kun heillä on syrjäytyneitä miehiäkin asiakkaana, joiden ongelmat on potenssiin sata. Naisten ahdistukset voi näyttäytyä ikäänkuin pikkujutuilta. Kuulostaa todella pelottavalta, että jos lääke tekee tunteettomaksi voiko se johtaa myös tunteettomiin tekoihin. Minun elämäni nimittäin sotki jokin aika sitten juuri tunteeton henkilö ja hän meni aika pitkälle pahoissa teoissaan ja näki jo päälle, että hän on hyvin sairas. Johtuuko se tunteettomuus niistä lääkkeistä vai peräti jostakin häiriöstä. Ja tosiaan se, että miten sitä ei oteta riittävän vakavasti miten tunteeton nainenkin voi toiminnallaan laittaa ympärillä olevat kärsimään. En sano, että sinä olisit ylittänyt sopivuuden rajoja, mutta tunteettomuus ei kuulosta mitenkään normaalilta tai tavoiteltavalta olotilalta. Tunteita tulisi osata säädellä ja tommosiin pitäisi tarjota terapiaa.