Miksi eropäätös on niin vaikea ja muut näyttävät tekevän sen hetkessä
Huono Äiti sai avautumisen:
”En voinut hyvin edellisessä suhteessani. Siinä oli paljon myrkyllisiä asioita kuten väkivaltaa, sairaanloista mustasukkaisuutta ja kontrollointia. Kesti 20 vuotta lähteä suhteesta ja ero oli todella vaikea. Olin ylpeä itsestäni kun sain eron vihdoin päätökseen, se oli todella kovan psyykkisen työn tulos.Pelkäsin aloittaa uutta suhdetta koska edellisestä oli niin vaikeaa päästä pois. Tiesin siis etukäteen odottaa tämän hetkistä ongelmaa, silti olin niin typerä että sukelsin pää edellä syvään päähän allasta ja nyt olen 4 vuotta ollut suhteessa jossa olen voinut 3 vuotta huonosti. En ole koskaan ennen tuntenut itseäni yhtä yksinäiseksi kuin tässä parisuhteessa. Mies ei ole läsnä enkä usko että hän aidosti välittää minusta enää vaikka väittää muuta. Meillä on yksi yhteinen lapsi joka vaikeuttaa lähtemistä ennestään. Tuntuu että olen pattitilanteessa. En haluaisi kasvattaa kuopustani täysin vieraiden ihmisten kanssa, enkä haluaisi että hän joutuu kestämään kaikki ne kipeät asiat mitä isommat sisarukset vanhempien eron myötä, mutta en tiedä miten kestän enää hetkeäkään.
Olemme puhuneet suhteen ongelmista useasti, mutta toivottua muutosta ei ole tullut. Tiedän ettei tälläinen suhde voi kestää, jompi kumpi haluaa jossain kohtaa erota. Emme riitele, mutta kaikki läheisyys puuttuu. Elämme kuin kämppäkaverit satunnaista seksiä lukuunottamatta, mutta ainakin itselläni on edelleen tunteita miestä kohtaan, miehen tunteet tuntuvat ailahtelevan niin ettei niistä ota selvää.
Miksi eropäätöksen tekeminen on toisille niin vaikeaa ja toisille se tuntuu olevan vain yksi nopea päätös. Olen niin pettynyt itseeni ja elämän valintoihini. Koen että olen epäonnistunut täydellisesti elämässäni ja tuhlannut siitä parhaat vuodet ja menettänyt mahdollisuuden ehjään perheeseen.”
Nimimerkki Epäonnistuja
Hyvä kirjoittaja, et ole epäonnistunut täydellisesti vaan kasvanut. Eroon päättynyt ihmissuhde ei ole epäonnistuminen, koska jokainen ihmissuhde opettaa meitä ja on kasvun paikka. Joskus kasvat niin paljon, että kasvat ulos ihmissuhteesta.
Älä pelkää muutoksia elämässä vaan kohtaa ne.
Mikään erosuru ei kestä ikuisesti, se helpottaa ajan myötä. TÄMÄ ON TOTTA!
Eron vaiheet karkeasti ottaen ovat samanlaisia kuin minkä hyvänsä surun vaiheet:
Kaksijakoisuus: ” Oliko hajottaminen oikea tapa?” ”Mitä jos?”
Kieltäminen ja järkytys: ” Tätä ei voi tapahtua!”
Viha ja kauna: ”Kuinka hän tai elämä yleensä voi tehdä tämän minulle?”
Neuvottelut ja neuvottelut: ”Asiat ovat tällä kertaa toisin.” ”Pitää varmasti palata yhteen ja kaikki on silloin paremmin”
Masennus ja suru: ”Kukaan ei koskaan rakasta minua.”
Hyväksyminen ja parantuminen: ”Suhde kulki kulkuaan ja se on nyt ohi. Minä pärjään.”
Kasvua ja eteenpäin menoa: ”Olen edennyt. Olen iloinen hänen puolestaan, olipa hän missä tahansa.”
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Mä olen niitä nopeita: heräsin eräänä aamuna ja lähdin viemään erohakemusta, ihan noin vaan. En muista miettineeni asiaa pitkään ja syvään, vaikka meilläkin oli alle kouluikäinen lapsi – ero vain yhtäkkiä tuli oiekana vaihtoehtona. Tämä yli 25 vuotta sitten. Näin jälkikäteen voin sanoa, että kerralla leikattu on paljon kivuttomampi kun tylsällä sahalla vähittellen erotettu. En käyttänyt henkisiä voimiani etukäteen mietiskelyyn vaan ne menivät uuden elämän rakentamiseen. Olen myös tavannut myöhemmin elämässäni todella monta paria, jotka pikaeron jälkeen tulivat takaisin yhteen (toiset avioon, toisen taas avoliittoon), eli jos ero onkin virhe, se on on helposti korjattava.
Hei, mä olen samassa tilanteesssa. Suhteesta jo vuosien ajan puuttunut läheisyys. En saa päätöstä aikaiseksi vaikka haluaisin lähteä..
Sinun elämäsi tärkein ihminen olet sinä itse. Jos et ole onnellinen ja voit parisuhteessa huonosti, eikä mikään tule muuttumaan, niin silloin valitse itsesi ja oma hyvinvointisi. Samalla valitset lapsesi hyvinvoinnin. Lapset huomaavat kyllä tunne-elämältään kalsean ilmapiirin, olivatpa kuinka nuoria tahansa, ja se vaikuttaa haitallisesti heidänkin elämäänsä. Parempi elämä onnellisen äidin kanssa kuin onnettoman. Usko pois, päätös on raskas, mutta lopulta se ainoa oikea. Katse rohkeasti kohti uutta parempaa tulevaisuutta. Onnea ja voimia!
Aikoinaan ulkopuolisille ero näyttäytyi yhtäkkisenä päähänpistona, koska kulissit pidettiin pystyssä. Suhteessa oli tosi paha olla, mies oli lapsuudenkodissa nuorimpana lapsena tottunut pitämään hiljaisuutta muiden riidellessä eli mykkäkoulu ja hiljaisuus jatkui parisuhteessa. Kaikki asiat jäi puhumatta. Tai vaikka niistä puhuin ja sanoin asiallisesti, mikään ei muuttunut. Miehellä oli silloin muuten helppoa se oma elämänsä – urheilullisena miehenä oli järjestänyt omaan elämäänsä jos jonkinlaisia peliporukoita. Se ei oliut mikään ongelma minulle vaan se, kun miehen elämää kannatellessa, oli mahdoton pienellä paikkakunnalla saada omaa elämää mieleisekseen. Koska tätä ei mies hiffannut, raivostutti se oikeasti suunnattomasti. Oli aika hullua ja omaan ajatusmaailmaan sopimatonta olla yhtäkkiä sellaisessa loukussa. Mies vetäytyi mykkäkouluun tiukemmin ja itse sain yhä pahempia kilareita. Ei sitä saatu terapiankaan avulla kuntoon, eikä auttanut tiiviisti ympärillä pyörivä suku. Juuri kun oli ensimmäinen eropäätös tehty niin olinkin raskaana ja sitten kun ei ollut ”muuta vikaa” niin lapsen takia oli pakko vielå yrittää – 2 vuotta jaksoin. Parisuhde muuttui helvetiksi minulle – oli vauva ja mies, joka ei ollut ymmärtävinään puhetta. Ulkoisesti fiksu, hauska, päihteetön mies.. no erosta nyt 15 vuotta aikaa. Ero oli ilmeisesti lähes 10 vuoden selvittämättömien riitojen jälkeen miehelle täysi yllätys – hassua. Nyt on sitten yhteishuoltajuutta käyty riitaisasti siitä asti; miehellå uusi vanhempi nainen, jolla aikuiset lapset ja nykyään ovat minun sukulaisten kanssa viettäneet aikaa. Itse en ole ex-sukuun ollut missään yhteydessä > vaikea olisi olla ja sanoa, että kuulkaapas, se teidån suvun mies ajoi minut jouluna riidan yhteydessä pihalle, kun vauva oli alle vuoden. Ja kun menin sitten joulun aikaan hotelliin; koska ei voi häiritä muiden joulua eikä lyönyt, niin ei ollut turvatalokaan oikea paikka. Pariterapeutille oli asian mies selvittänyt, että minä lähdin vieraisiin > psykiatrisen sairaanhoitajan pohjakoulutuksella oleva, oman äitini ikäinen nainen uskoi miehen jutun > joka tarkoitti, ettå siltä pariterapialta putosi pohja pois.
Yhä tänäkin päivänä mies on yhteishuoltajuuteen liittyen saanut esitettyä, ettå minå olen se paha. Näin se vaan Suomessa nämä hommat toimii.
Paskamaista on ollut eron jälkeenkin, mutta sillä avioliitolla ei ollut mitään edellytyksiä jatkua.
Täällä on yksi jahkailija lisää. Meillä ei ole suhteessa fyysistä väkivaltaa, mutta selkeästi painostava ilmapiiri ja kaikki rakkaus kadonnut. Osaisipa erota eikä vain pelätä. Tsemppiä!
Minä tein eroa pitkän aikaa, vuosia mietin että tämä saa riittää tuon miehen kohdalla. Viisi yhteistä lasta tuotti omat haasteensa erosuunnitelmiin. Sattuman kautta meille tarjoutui tilaisuus elää erillämme, mutta silti olemaan ”yhdessä”. Tämä toimi meidän perheellemme, asuimme erillämme yli kaksi vuotta, haimme avioeronkin ja olimme onnellisia yhdessä ja silti erillämme.
Suunnitelmia oli tulevaisuuden suhteen ja puheissa oli käynyt josko muuttaisimme takaisin yhteen ja kokeilisimme kaiken alusta, mutta kohtalo päätti toisin.
Nyt olen viiden lapsen yksinhuoltaja suuren ikävän kera sillä lasteni isä kuoli yllättäen rikkoen kaiken sen, mitä lupasimme toisillemme.