Vajaa vuorokausi omaa aikaa ja äiti soitat kotiin koko illan?
Huono Äiti sai avautumisen: ”Ystävälläni on kaksi alle kouluikäistä lasta. Molemmat lapsista ovat tavalla tai toisella erityislapsia, erityisesti nuoremman kanssa on ollut monenlaisia haasteita ja univajetta on kertynyt. Lasten isä osallistuu ja perheellä on tukiverkostoa, johon laskisin itseni myös kuuluvan.
Kuuntelin usein ystäväni itkuista avautumista, kuinka hän on aivan loppu ja tarvitsee omaa aikaa. Ymmärrettävästi tilanne on vaikuttanut myös ystäväni parisuhteeseen ja hänen toiveena olikin päästä edes pieneksi hetkeksi pois kaiken keskeltä.
Niinpä järjestin meille yhden yön reissun parin tunnin ajomatkan päässä olevaan lomamajoituskohteeseen. Tarkoituksena oli vain rentoutua, syödä hyvin, saunoa ja nukkua täydet yöunet.
Reissun aikana ystäväni viestitteli jatkuvasti miehelleen ja lisäksi soitti monia videopuheluita lapsilleen, myös nuoremmalle, joka on vielä niin pieni ettei ymmärrä asiasta mitään. Painotan, että kyseessä oli vajaan 24 tunnin reissu. Kyse ei ollut siitä etteikö ystäväni mies pärjäisi lasten kanssa. Hänkin nimenomaan halusi ystäväni nauttivan omasta ajasta, mutta ei kai kehdannut olla vastaamattakaan, kun ystäväni laittaa viestejä ja soittaa videopuhelun vaatien saada keskustella lapsilleen.
Ajattelin reissun olleen turha tai tarpeeton ystäväni ollessa vain kiinni puhelimessaan. Siksi yllätyinkin, kun hän nyt toivoi, että tekisimme samanlaisen reissun uudestaan. Haluan olla ystäväni tukena, mutta en ole kovin innostunut tekemään uutta reissua. Enkä en vain lapsettomana ymmärrä näitä perhe-elämän koukeroita.”
Nimim. Väsyneen äidin oma aika
mainos
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Neljän erityisen äitinä itse koen ne pienetkin irtiotto voimaannuttaviksi, vaikka 24 tuntua omaa aikaa tarkoittaisi että soitan vähintään kerran tunnissa lapsilleni niin silti saan valtavasti niistä hetkistä kun saan jutustella ystävän kanssa vaikka se siitä ystävästä voikin näyttää hukkaanheitetyltä koska en irtaudu täysin.
Olen eronnut lasten isästä ja vaikka lasten isä viettääkin paljon aikaa lastensa kanssa niin hän ei halua/viitsi/jaksa ottaa lapsista todellista vastuuta joten on jokseenkin välttämätöntä että olen puhelimen päässä 24/7 myös silloin kun vastuu näennäisesti on muualla. On todella iso asia että kuitenkin joskus saan puhua edes hetken aikuisten kesken, se on erilaista kun kahvikupponen oman pöydän ääressä kun keskustelu keskeytyy miljoona kertaa siihen että joku lapsista tarvitsee äitiä tai ylipäänsä istuu korvat höröllä vieressä. Jo se kotoa poistuminen ilman lapsia on iso asia ja auttaa taas jaksamaan sitä arkea. Vaikka se irtiotto usein ”kostautuu” niin se on sen arvoista. Sitä ei ehkä ulkopuolinen tajuakkaan miten iso apu se on, se ei ole vain hukkaan heitettyä aikaa ja hukattu mahdollisuus vaan jotain ihanaa ja tärkeää, vaikka se näyttääkin siltä ettei äiti irtaudu ollenkaan lapsistaan.
Ymmärrän hyvin tuota äitiä; erityislapsia, joista huolehtii 24/7, ja sitten yht’äkkiä tulee tilanne, että pitäisi laittaa itsensä off-asentoon. Sitä ajattelee kuitenkin lapsia ja heidän tarpeitaan koko ajan, ja omaa poissaoloaan koittaa paikata juuri näillä viesteillä ja puheluilla. Erityislasten kanssa tuo päivän poissaolo voi ”kostautua” viikon ongelmilla, kun lapset oireilevat. Rutiinien rikkominen on vaikeaa, seurausten korjaaminen voi olla vaikeampaa ja näin kierre on valmis.
Hei. Hän venyttää sietokykyään. On vaikea päästää irti, kun on tottunut siihen, että koko homma hajoaa palasiksi.
Lähde vaan reissuun uudelleen, seuraavalla kerralla on varmasti yksi puhelu vähemmän. Sitä seuraavalla taas yksi.
Minulla on vähän samanlainen kokemus ystävästäni. Hän on hyvin uupunut lastensa kanssa. Jos joskus harvoin lähden hänen kanssaan johonkin, niin viimeistään määränpäähän perille päästyämme alkaa soida puhelin. Sitten kysytään koska lähdetään takaisin kun yksi lapsi pitää hakea autolla jostakin (kun ei halua kulkea linja-autolla) ja toisella on ikävä ja kolmas on kipeä….
Jos vielä viet hänet reissuun, tee pelisäännöt selväksi jo etukäteen. Esim soittaa saa matkan aikana, mutta ei perillä., paitsi illalla ja aamulla max x min. Miehelle voi myös sanoa että kannattaa olla vastaamatta liikoihin puheluihin. Puhelin vaikka sinun taskuun vähäksi aikaa. Uimahalli on muuten hyvä paikka, luontaisesti kännykkävapaa alue.
Minulla on erilaista kerrottavaa erityisnuoren vanhempana.
Saa ottaa yv: sannaku1967@gmail.com
Oletpa ihana ystävä!
Itse kehitysvammaisen lapsen äitinä todellakin arvostaisin! Uskon että ystäväsi myös arvosti kovasti, mutta vastaavasti mä tuntisin huonoa omaatuntoa siitä, että olisin pois ja jätän kaikki muiden hoidettavaksi. Tyhmää, mutta jotenkin se erityisäitiys on vaan vähän enemmän semmosta. Vaikka meiän perheen isä on todella paljon lasten kanssa ja saisin tehdä ja mennä, kunhan mies on vapaalla eikä töissä, on se oma aika ja nauttiminen muka luvatonta.
Noh, nyt erityinen 15v ja onneksi tämä on helpottanut ja paljon.
Hyvä, että järjestit reissun. Ymmärrän sen olleen sinulle kummallista ja turhauttavaa. Ymmärrän kuitenkin myös ystävääsi: äitinä voi tuntua, että sidos lapsiin on niin vahva, tiivis yhdessäolo on ollut niin intensiivistä, että ei osaa ilman huonoa omaatuntoa irrottautua kontaktista. Tuo soittelukin on ehkä vielä irrottautunista, ”vain puhelun päässä” olemista? Voi myös tuntua, että jotain jäi kesken, kuin intensiivisestä vastuullisesta työstä lomalle jäädessä mieleen pulpahtelevia jatkuvia huomioita siitä, mitä vielä pitikään hoitaa loppuun… Luulen, että ensi kerta olisi jo levollisenpi ja helpompi. Kun huomaa, että voi irrottautua, niin se sujuu helpommin seuraavalla kerralla.
Neljän erityisen äiti täällä. Meillä niin päin, et mies ja lapset pommittaa jatkuvasti, kun yritän jonnekin. Menee vähän fiilis yrittää rentoutua, kun kotona pukkaa kriisiä kriisin perään. Mies pärjää hienosti lasten kanssa, mutta kaipa tuo tarvitsee henkistä tukea ja lapset reagoi muutenkin voimakkaasti ruutinien muutoksiin.
Hei. Olen neljän lapsen äiti, joista toistaiseksi kolmella on erityisyyttä tutkittu ja todettu. Irtautuminen lapsista ja kodista ei aina itsellänikään ole helppoa,
Saattaa olla, että toiset vanhemmat uppoavat johonkin tavallisesta todellisuudesta ulkopuolella olevaan kuplaan, jos erityislasten vanhemmuus koetaan ikään kuin ammattina.
Tällaiseen käytökseen olen joskus törmännyt keskustelupalstoilla ja tapaamisissa. Saatetaan olla niin syvällä siellä erityis-elämän kuplassa, kaikkine tuen tarpeineen, että ei osata enää elää lapsista irrallista elämää. Ei vaikka siihen kerrankin olisi mahdollisuus.