Kun mummo uupuu lapsenlapsiin
Lapsenlapset koetaan usein elämän suureksi lahjaksi ja isovanhemmuus vaiheeksi, jossa nautitaan vain parhaista hetkistä ilman vanhemmuuden raskasta arkea. Tutkimustieto kuitenkin muistuttaa, että todellisuus on usein toinen: isovanhempien kantama suuri hoitovastuu voi johtaa uupumukseen ja jopa masennukseen.
Monessa perheessä isovanhemmat ovat korvaamaton tuki, jonka varaan arjen logistiikka rakentuu. Samalla kun vanhemmat tasapainoilevat työelämän vaatimusten ja ruuhkavuosien välillä, katse kääntyy usein mummolan suuntaan. Apua annetaan rakkaudesta, mutta sen hinta saattaa olla odotettua korkeampi.
Tutkimus: Suuri hoitovastuu kuormittaa erityisesti isoäitejä
Isovanhempien kokema uupumus ja masennusoireet liittyvät suoraan siihen, kuinka suuren osan ”raskaasta työstä” he joutuvat kantamaan. Tutkimuksessa havaittiin, että erityisesti isoäidit, jotka vastaavat merkittävästä osasta lastenlasten päivittäistä hoitoa, kokevat muita enemmän henkistä kuormitusta.
Moni isovanhempi elää elämänvaihetta, jossa omat voimavarat saattavat olla jo rajalliset. Eläkevuosien toivottu vapaus ja lepo vaihtuvatkin uuteen, vaativaan hoitotyöhön. Syyllisyyden tunne on usein läsnä molemmin puolin: vanhemmat tuntevat syyllisyyttä avun pyytämisestä, ja isovanhemmat kokevat syyllisyyttä siitä, jos he eivät jaksa tai halua olla jatkuvasti apuna.
Arjen suuret erot: Kaikilla ei ole apua saatavilla
Vaikka osa isovanhemmista uupuu liiallisen vastuun alla, on tärkeää muistaa myös toinen puoli todellisuudesta. Monissa perheissä isovanhemmat eivät osallistu lasten hoitamiseen lainkaan. Syyt voivat olla moninaisia: pitkät välimatkat, isovanhempien omat terveydelliset haasteet, kireät perhesuhteet tai yksinkertaisesti haluttomuus sitoutua hoitovastuuseen.
Tämä asettaa lapsiperheet hyvin eriarvoiseen asemaan. Siinä missä yksi perhe saa viikoittaista apua, toinen saattaa kantaa kaiken vastuun täysin yksin ilman minkäänlaista tukiverkkoa. Sekä isovanhempien uupumus että heidän puuttumisensa perheen arjesta ovat molemmat ilmiöitä, jotka vaativat avointa keskustelua ja ymmärrystä.
Rajojen asettaminen on koko perheen etu
Jotta isovanhemmuus pysyisi voimavarana, on tärkeää uskaltaa puhua jaksamisesta ja odotuksista ääneen. Uupunut isovanhempi ei ole perheen etu, mutta ei myöskään perhe, joka jää täysin vaille tukea silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin.
On hyvä pohtia seuraavia asioita:
Vapaaehtoisuus: Onko apu todella vapaaehtoista, vai perustuuko se hiljaiseen odotukseen tai pakkoon?
Odotusten hallinta: Onko perheen sisällä keskusteltu avoimesti siitä, minkä verran kukin pystyy ja haluaa osallistua?
Aito läsnäolo: Kun hoitovastuu on kohtuullista, isovanhemman ja lapsen yhteinen aika säilyy virkistävänä molemmille.
Lapsenlapset ovat rikkaus, mutta heidän hoitamisensa on vaativaa työtä. Muistetaan arvostaa isovanhempien panosta – ja ennen kaikkea kunnioittaa jokaisen perheen ja isovanhemman yksilöllistä tilannetta ja rajoja.
xxx
PS. Tilaa tästä Huonon Äidin uutiskirje. Saat Huonon Äidin parhaat jutut sähköpostilla joka viikko. Mukana saat alennuskoodeja ja reseptejä. Uutiskirje ei maksa mitään emmekä kerää mitään luottokorttitietoja.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Onneksi omat isovanhempani olivat lähes päivittäin elämässäni kun olin pieni. He ovat edelleen yhdet elämäni tärkeimmät ihmiset ja autan heitä nyt takaisin mitä pystyn… oma äitinikin auttaa minun lapseni kanssa kun satun apua tarvitsemaan (mikä ei toki ole edes viikottaista tai kuukausittaista). Toki ymmärrän että hän on itsekin vielä työelämässä ja kaipaa myös palautumista, mutta olisi aika iso menetys myös hänen ja lapsen väliselle suhteelle jos eivät toisinaan viettäisi aikaa keskenään. Toki vietämme aikaa myös porukalla, niin että hoitovastuu on itselläni (ja puolisolla).
Itse haluan ja aion myös olla apuna omalle lapselleni jos hän joku päivä omia lapsia saa.
En voi käsittää että on niin itsekkäitä aikuisia ihmisiä, jotka eivät koskaan halua viettää aikaa omien lastenlapsiensa kanssa…
Oman kokemuksen mukaan isovanhemmat ovat usein vielä työelämässä. Tällöin työ, lepo, harrastukset ja omat menot saavat vielä yhden lisän, hoitoapuna olemisen ja se voi olla rankkaa. Jos vapaapäivät menee hoitohommissa, miten palautua töihin?
En minä ainakaan jaksaisi.
Mutta uskon että hommat rullaa kun asioista sovitaan avoimesti yhdessä.
Kaksi koliikkivauvaa hoitaneena olisin toivonut apua. Ihan vaan sitä että olisin päässyt nukkumaan, usein ketään ei kiinnostanut edes kuunnella sitä kuinka väsynyt olin. Isomummolle joskus sanoin kärsiväni unetromuudesta mutta hänkin vain nauroi. Nyt nuorempi on kohta jo 3v ja olemme kerran kolmen vuoden aikana saaneet nämä kaksi lasta samaan aikaan yökylään. Nukumme edelleen huonosti. Kolmas lapsi tulossa. Joskus kauhistuttaa mutta tällä kertaa aion ottaa apua neuvolasta ennen kuin uuvun. Joskus kadehdin tosi paljon muita perheitä, jotka saivat apua. Se vei paljon energiaa.
En ole koskaan olettanut, että isovanhempia voi käyttää jatkuvasti lasten hoitajina ja harvoin pyydettiin. Isovanhempien omalla vastuulla on sitten se, millainen suhde lapsiin tulee olemaan, jos lapsia ei kiinnosta tavata. Meillä toiset isovanhemmat ovat hylänneet lapset kokonaan. Ei tarvitse ihmetellä, kun ikää tulee ettei heitä näy käymässä ja auttamassa. Jos lapsille ei aikaa ole koskaan, niin voi katsoa peiliin.
Yksi huomioitava seikka tässä on se, että oletettavasti päähoitovastuu olisi isoäidillä. Ja näillä isoäideillä vaihdevuodet – vakavatkin uniongelmat, loputon väsy, aivosumu, nivelkivut, megalomaaninen vitutus, kaikki ärsyttää, you name it. Lisäksi mahdollinen töissäkäynti. Ymmärrän oikein hyvin, jos kieltäydytään ainakin pudempiaikaisesta lastenhoitamisesta.
Me olemme työelämässä vielä monta vuotta, mutta tarjodumme olemaan apuna arjessa ja otamme lapsenlapset yökylään kk:n parin välein, jotta vanhemmat saavat välillä levätä. Tyttäreni perheineen asuu 5 km päässä, joten arjessa apuna oleminen on ollut helppoa. Hekin ovat meille koiravahteja, kun reussaamme tai tytär, taitava leipuri, auttaa juhlien järjestämisessä. Ilo ja apu on molemminpuolista ❤️
Kyllä me hoidetaan lapsemme itse. Lähellä asuva mummo on rajaton ja epäluotettava, ei sinne ole ikinä voinut viedä lapsia hoitoon. Siis kertaakaan. Vaari tältä puolelta edesmennyt. Toiseen mummolaan 1,5 h ajomatka. Siellä ovat kesäisin muutaman päivän lellittävänä, mutta ei heistäkään arjen pelastajiksi ole. Avuksi kyllä kesälomalla.
Mutta kyllä niiden isovanhempienkin pitää osata sanoa, että oma jaksaminen ei riitä kaikkeen. Kyllä niitäkin perheitä on, joissa isovanhemmat esim hoitavan lasten harrastusrumban. On myös niitä aikuisia, jotka kuppaavat jatkuvasti omilta vanhemmiltaan rahallista apua.
Niin, itse koin vaikeana ja kipeänäkin tilanteen, että isovanhemmat eivät ikinä kysyneet, tarjoutuneet tai edes pyydettäessä halunneet ottaa lapsia yökylään. He olivat reippaita, meneviä, nuorehkoja. Lisäksi sekä minä että puoliso olimme viettäneet viikkokausia lomilla (käytännössä kaikki lomat) muutaman vuoden ikäisistä heidän vanhemmillaan eli isovanhemmillamme. Olen ollut todella tiukoissa tilanteissa ilman hoitoapua, mikä tietysti on oma syyni, kun en sitä perhettä perustaessani osannut ennustaa.
Kaikki isovanhemmat eivät ole kovin hoivaavia.
Toivon, että tulevaisuudessa saisin itse hoivata lastenlapsia ja olla tukena lapsilleni samaan tapaan kuin olen nytkin ollut ja isovanhempani aikoinaan olivat.
Tiedän kyllä omasta lähipiiristä isovanhempia jotka ovat luontevasti ja tarjoutuen vanhempien apuna, eivätkä ole kokeneet tätä rasitteena.
Tässä on unohtunut se, että isovanhemmat voivat olla vielä itse työelämässä, urasuuntautuneita ja tarvitsevat vapaa-aikansa työstä palautumiseen. Meillä näin ja lapsenlapsia hoidetaan vain harvakselleen. He vierailevat mummolassa viikoittain, mutta hoitovastuu on vanhemmilla tuolloinkin. Vietetään aikaa yhdessä perheenä, käydään yhdessä retkellä jne. Eläkeikä nousee koko ajan, monetkaan isovanhemmat eivät ole eläkkeellä.
Kun omat lapset olivat pieniä, toiset isovanhemmat olivat työelämässä ja usein viikonloput töissä. Hoitoapua ei siis tullut tuolloinkaan isovanhempien taholta. Toiset isovanhemmat asuivat kaukana. Sitä oppi asenteen, että hoitaa ja huolehtii omat lapsensa ja jos apua tarvitsee, sitä pyydetään ystäviltä tai ostetaan.
Jokainen valitsee perheelleen sopivan tavan tilanteen ja jaksamisen huomioiden ilman syyllisyyttä.