Liian helpolla erosit!
Nykyään erotaan liian helposti. Ihmiset eivät jaksa sitoutua, ihmiset eivät jaksa yrittää, suhteen eteen ei haluta tehdä töitä. Totta vai ei?
Vastentahtoisesti pitkästä liitosta eronnut Maija kertoo oman näkemyksensä:
”Inhoan sydämeni pohjasta väitettä siitä, että ihmiset eroavat liian helposti. Varmasti heitäkin on, mutta minä en kuulu siihen joukkoon. Olisi hyvä muistaa, että ulkopuoliset hyvin harvoin tietävät, mitä suhteessa tapahtuu.
Asiantuntijatkin, kuten Jari Sinkkonen, tuntuvat ajattelevan että on yksi kaava, jonka mukaan kaikki suhteet toimivat. ’Vaikeudet ovat kaikilla samat, ja jos minä kestin ne, sinunkin pitää’. Eihän se näin ole ollenkaan.
Sinkkonen oli kommentoinut, että ihmiset antavat periksi ulkopuolisten paineiden, kuten työstressin takia. Että ero tuo nopean helpotuksen. En ymmärrä mistä hän puhuu. Minun ei ikinä pitänyt erota, solmimastani avioliitosta varsinkaan. Erosin, mutta en todellakaan luovuttanut, eikä eroon johtaneet jotkin vähäiset ulkopuoliset paineet tai ruuhkavuosien stressi.
Olimme yhdessä lähes 20 vuotta. Menimme nuorina yksiin voimakkaan vetovoiman takia, emmekä silloin osanneet miettiä sellaisia asioita kuin elämänarvoja, seksuaalista yhteensopivuutta ja sitä, miten talousasiat järjestetään. Tämä oli virhe, mutta olisiko se nuorena pitänyt ymmärtää? Moniko miettii näitä asioita edes aikuisena pariutuessaan, helpostihan me uskomme pelkän rakkauden riittävän.
Kuva Jon Asato.
Suhteemme kesti pitkään lähinnä tottumuksesta. Puoliso ei koskaan kohdellut minua kovin hyvin, taas asioita mitä en nuorena oikein osannut vaatia. Hän ei hyväksynyt seksuaalisuuttani, käytöstäni eikä ajattelutapojani, ja riitelimme näistä jatkuvasti. Puoliso oli kontrolloiva ja hyvin mustasukkainen. Hän suuttui jo siitä, että tapasin ystäviäni. Kävimme kolme eri jaksoa pariterapiassa viimeisen kymmenen vuoden aikana.
Yritin pitkään olla hyvä vaimo. Ajattelin, että minulla on epärealistiset odotukset. Ei kai muillakaan ole tyydyttävää seksiä näin pitkässä suhteessa? Ovat kai muidenkin puolisot kotiin linnoittautuvia, eivätkä koskaan halua tehdä mitään hauskaa? Kai muutkin joutuvat kuuntelemaan sättimistä ja huutoa päivittäin? Ilmeisesti muutkin joutuvat iloitsemaan ilonsa ja suremaan surunsa ilman puolison tukea?
Vähitellen muiden kanssa jutellessa selvisi, että ei. Aloin kyseenalaistamaan suhdetta. Yritin toimia toisin, korjata kaikki omat vikani ja huonot käyttäytymismallini. Yritin keskustella, yritin terapiaa yksin ja yhdessä. Lopulta oli valittava elänkö rakkaudettomassa suhteessa jossa minua kohdellaan huonosti, vai lähdenkö.
Harkitsin asiaa pari vuotta, koska halusin olla varma ja antaa meille ja suhteelle aikaa kehittyä. Silti lähdin. Ero ei tuonut nopeaa helpotusta. Olen ollut syvästi onneton hyvin pitkään. Mutta enää en tunne kuolevani pystyyn ilon ja intohimon puutteesta. Nyt uskallan tehdä asioita, kuten laulaa ääneen ja tavata kavereitani, eikä kukaan suutu siitä minulle. Kotona on hiljaista ja rauhallista, kun kukaan ei huuda minulle enää.”
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Mä oon sitä mieltä, että ihmiset eroavat liian harvoin. Voi sitä ihmissielujen määrää, joiden voima ja onni on uhrattu parisuhteen pyhälle alttarille.
Ihminen, joka ei ole ollut suhteessa lievästi tai vakavammin persoonallisuushäiriöisen kanssa helposti kuvittelee että: ”suhteeseen tarvitaan aina kaksi” , ”sitä saa mitä ansaitsee”. Todellisuudessa on kuitenkin näin, että jos päädyt yhteen ihmisen kanssa, joka kirjoittaa todellisuuden uudelleen oman tunnetilansa mukaan, ei mikään mitä teet korjaa suhdetta. Vika ei nimittäin aina ole suhteessa. Henkinen väkivalta voi olla myös hyvin yksipuolista ja täysin riippumatonta siitä mitä toinen osapuoli tekee. Tällaisia mielen sairauksia on kauhean vaikea huomata kun on rakastunut. Asiaan usein liittyy se, että puoliso ei lainkaan tiedosta tai peittelee ongelmiaan, ja voi onnistua ensimmäisen vuoden ajan näyttämään vain hurmaavan puolensa. Itse olin pitkässä suhteessa niin manipuloitu uskomaan vian olevan puoliksi minussa, että silmäni avautuivat vasta kun olin luottamuksellisesti jutellut puolisoni exien kanssa. Ihmisen on todella vaikea ilman toisten apua ymmärtää sitä tilannetta jossa itse elää.
Olin hyvä äiti yhteisessä avioliitossa kymmenen vuotta ja jatkoin hyvänä äitinä olemista eron jälkeen mutta nyt vaan viikonloppuäitinä. Kauhea nainen ”jättää ” lapset isälle. Yksinhuoltaja isä sai marttyyrin kruunun tuttavilta. sukulaisilta. Minua kauhisteltiin kuinka voin tehdä niin että lapseni ” jätän” että se on erittäin harvinaista ja on aika epänormaalia . Henkinen kanttini toimi paremmin kun erosin ja lasteni kanssa vietin monet hyvät viikonloput nauttien vanhemmuudestani ilman rasittavia, rasitteellisia omia vanhempia ja sukulaisia. Oli ihan täysipainoista aikaa viikonloput lasten kanssa , keskittyen heidän kuulumisiin koulusta mm, miten viikko vierähtänyt .Vietimme viikonloppuja ruokaa tehden, ulkoillen, viikon aikana lapsilta kerääntyneet likapyykit pesten. Ja suorasti haistatan paskat kaikille juoppo-isille..oli avioliiton kautta, lainassa tai yhden illan juttu , oma isä – juopon kanssa on turha mitään edes yrittää puhua et saa siihen johdonmukaista järkeä. oli viikonloppu juoppo, tuurijuoppo tai yhdenillan kaljajuoppo. Hyvää loppuelämää kaikille naukkailijoille ja kännipäille ja viinan puolesta puhujille.
Niin mikä on ”liian helpolla’. Yölliset herätyksen sopimalla taskulampulla silmään,jotta keskustellaan.. txt viestiä & soittoa toisensa perään töihin. Haukkumista,nälvimistä jne. ”Keskustelua” lasten kanssa & sitten ”valaisee” minua kuinka huono äiti & ihminen olen. Ryyppäystä & haukkuja. Jos jotain sanot,häntä on loukattu. Ei enää. Tätä voisin jatkaa loputtomiin.
Ihan kuin omasta elämästäni kirjoitettu. Meillä ero on juuri laitettu vireille. Asia on siis vielä hyvin tuore, mutta silti uskon että oikea. Kiitos ihanasta kirjoituksesta, se antoi minulle voimia.
Alun väittämä on tietysti, useimmiten totta. Tarina kuulostaa poikkeukselta, mutta on vain tarina, ja toisen osapuolen sellainen.
Mulle sanottiin, että miksi erota, kun sulla on hyvä mies: käy töissä, ei ole väkivaltainen eikä käytä alkoholia. Mutta entäs se, kun minua ei kunnioitettu äitinä eikä vaimona. Rakkaus oli loppunut aikaa sitten, liekö ikinä ollutkaan, kun ensimmäinen suhde oli molemmille. Lapset kärsivät toisen jatkuvasta hermostumisesta eli kodin ilmapiiri oli kireä ja lapset piti pitää tyytyväisinä, kun toinen ei sietänyt itkua.
Onneksi lähdin. Nykyään minulla on mies, joka käy töissä, osaa kohtuudella käyttää alkoholia eikä todellakaan ole väkivaltainen. Edes henkisesti! Nautin seksistä, mies seisoo rinnalla ja hyväksyy lapset ja kestää kiukut. Kyllä vaihtamalla paranee, kun löytää kunnon miehen! <3
Kiitos! 🙂
20 vuotta yritin kaikkeni, enkä koskaan osannut mitään oikein. Erosta on nyt yli kaksi vuotta. Täyden sodan puhkeamisesta neljä ja puoli. Vieläkin ex-mieheni yrittää kaikkensa kontrolloidakseen ja hallitakseen minua. Toki keinot on enää vähäiset, mutta sitäkin haitallisemmat enää ainoalle alaikäiselle yhteiselle lapsellemme. Edes poliisi ja tuomio ei ole pysäyttänyt exääni. Ja tänään sain ex-anopilta viimeisimmän syyllistämiskirjeen. Että ihan jättipotin taisin saada… huoh.
Kateeksi käy niitä, joilla eron jälkeen yhteistyö toimii. Meillä ei onneksi kuitenkaan pahimmasta päästä, ei ole valtiota tarvinnut rasittaa. Mut henkinen kiusaaminen jatkui pitkään vaikka mieskin oli uuden avioliiton solminut. Nainen osasi olla hankala.. Onneksi ovat eronneet ja nyt tuntuu, että jopa voisi kehua välejä toimivaksi. Seuraavaan myrskyyn asti. Pessimisti ei pety.. 😂
Hep, täällä myös yksi liian helposti luovuttanut! Hoidin vaativaa vauvaa kotona ja sillä välin mies kehitti sivusuhteen työkaveriinsa. Kerrottuaan suhteesta mies ei vieläkään tiennyt mitä haluaisi tehdä, niin päätös jäi minulle – ja voi pojat se oli nopea! Eropapereiden jätöstä alkoi kiusaaminen ja kiristys, joten päätös todella oli oikea (minkä vaisto jo kertoikin). Mutta hyi minua, rikoin lapsen kodin enkä edes hakemalla löydä muuta syytä tälle kuin miehen kelvottomuuden perhe-elämään. Parempi ilman!
Minuakin kiukuttaa juuri tuo sama kommentointi. Varsinkin heti eron jälkeen, kun jäi ”tyhjän päälle” tuntui, että jokainen ”uuninpankkopsykologi” tuomitsi minut luovuttajaksi. Ehkä minä luovutinkin. Luovutin turhanpäiväisen, loputtoman, energiaa syövän taistelun, johon ei saatu ratkaisua Ja vasta muutaman vuoden kuluttua erosta todella tajusin valintani laajuuden. Sain elämäni ja energiani takaisin. Miksi ihmisen pitää kärsiä ollakseen vahvempi? Kaikki sadut eivät vain pääty onnellisti. Jokainen tehkööt omat ratkaisunsa, omaksi parhaakseen ja eläkööt niiden kanssa sitten.
Itse erosin reilu vuosi sitten melkein 15v suhteesta. Helppoa se ei ollut asiaa ajattelin ja käsittelin melkein vuoden etukäteen. Lopulta erottuani tuntui siltä kun valtava taakka olisi pudonnut harteiltani ja oli onnellinen sinkkuna. Ja näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt jo lähteä kävelemään ajat sitten. Tällä hetkellä onnelisesti uudessa pari suhteessa.
Olen juuri hakenut avioeroa vuosia kestäneen kaltoinkohtelun seurauksena, syitä sen kummemmin erittelemättä. 12 v yhteistä taivalta, pienet lapset. Päätös ei ollut helppo, mutta havaitsin etten pysy järjissäni puolisoni kanssa jos jään. Helpottavaa lukea jonkun toisenkin tarina..