Miksi lapset ovat niin hiiiitaita?!

On muutama asia, missä lapseni ovat nopeita. Herääminen silloin kuin ei pitäisi. Paikalle säntääminen silloin kun kuuluu karkkipussin rapinaa. Sisaruksen fyysinen vahingoittaminen. Äidin pyyntöjen unohtaminen. Sotkun aikaansaaminen.

Kaikki muu tapahtuukin sitten kuin hidastetussa filmissä. Aamiaista syötäisiin varmaan kello kuuteen asti illalla, jos en hoputtaisi. Sama verkkainen tahti koskee joka ateriaa. Sain jopa päiväkodista terveisiä, että lapsi pitää opettaa syömään nopeammin ennen kuin koulu alkaa, tai hän ei ehdi syödä ruokailussa lautasta tyhjäksi.

Hitaus ei koske vain syömistä. Suihkussa lapset voisivat olla tunnin. Vessakäynnilläkään ei ole yhtään kiire minnekään, huolimatta siitä kuinka paljon joku kolkuttaa ovea ja rämppää kahvaa. Siitä vasta slow motion meneekin päälle, jos äiti antaa jonkun työn tehtäväksi. Tuotko kulta äidin silmälasit, huutaa äiti ja kuukausi ehtii vaihtua ennen kuin kakkulat ovat nenällä, jos lapsentahtisesti mennään.

Entäpä aamu- ja iltatoimet? Yhtäkään asiaa ei tapahdu ilman käskyä, ilman toista käskyä ja ilman viidestätoista käskyä. Hyvin alkanut peseytyminen tai hiusten harjaaminen voi yllättäen keskeytyä ihan millä tahansa muulla toiminnalla. Toki sellaisella, mikä venyttää puuhan kestoa vähintään vartilla, mutta mieluummin tunnilla!

Pukeminen vasta tervantahmeaa hommaa onkin! Keskeytykset ovat siinäkin väistämättömiä. Housut ovat vain puoliksi jalassa, ja lapsi onkin alkanut lukea, pelata tai värittää. Lisäksi pukeutuminen on yllättävän isoillekin lapsille motorisesti haastavaa. Koululainenkin ähertää sukkahousuja jalkaansa minuuttitolkulla (ja teini-ikäinen ei ikinä löydä tarpeeksi vaatteita ylleen – mitä esimerkiksi sukilla tekee?!)

Ulkovaatteiden pukeminen on oma shownsa. Kaikki ovat kadoksissa, takit, pipot, lapaset ja kengät. Ja ennen kuin tähän asti edes päästään, käydään pissalla vaikka just äsken käytiin ja etsitään kaikkia muita unohtuneita juttuja.

Ennakkovaroitukset eivät auta. Selkeät pyynnöt eivät auta. ”Me lähdemme ihan kohta, laita vaatteet päälle NYT” -kehotus on ilmeisesti vierasta kieltä, jota lapsi ei ymmärrä. Eikä tässä ole edes mukana ne katastrofikerrat kun perushitauden päälle sattuu jotain entisestään aikataulua sotkevaa, kuten maitolasin kaatuminen syliin tai yllättävä päällepuklaus.

Jos ulos asti ikinä päästään, ymmärtää miksi oman lapsuusajan Jason-kirjoissa Jason aina lensi äitinsä perässä, kun äiti piti häntä kädessä ja harppoi eteenpäin. Lähtöä on tehty puoli tuntia ja kadulla haahuiltaisiin toinen samanmoinen, joten ei auta muuta kuin tarttua tassuun ja mennä sen verran haipakkaa kun mahdollista.

Olisihan se kiva että ei olisi koskaan kiire minnekään, eikä lapsia tarvitsisi hoputtaa. Mutta mikään määrä varattua aikaa eikä mikään määrä ennakkovalmistautumista ja hoputuksia riitä. Mikään ei riitä, ja mikään ei auta. Lapsissa ei ole kuin yksi vaihde ja se on yhtä nopea kuin siirapissa etenevä laiskiainen.

Nimim. Laiskiaisten äiti

P.S. Jos kuulosti tutulta, niin katso myös tämä Despacito-hitistä tehty versio siitä, kun lapsia ei vaan saa toimimaan ripeämmin.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.