En sittenkään pystynyt aborttiin

Pyörsin päätökseni tehdä abortti viime hetkellä. Olin rajaviikoilla saadakseni sen, liian köyhä ja liian kaikkea pitääkseni lasta, mutta pidin sen silti.

Olen yrittänyt haluta asioita muka ”omaksi parhaakseni” ihan liian monta kertaa vain huomatakseni, että yleisön painostus on ollut musertavaa ja sen johdosta nähty vaiva täydellistä energian haaskausta.

Olen yrittänyt haluta ihan hirveästi aloittaa säännöllisen saliharrastuksen tai lopettaa muutamia pahoja tapoja onnistumatta. Painostus niihinkin on tullut aina ulkoa. Itse en ole päätöksiä uskaltanut tehdä. Sama on koskenut koulutusvalintoja ja parisuhteita.

Mutta todella jouduin puun ja kuoren väliin, kun muutaman kiukkuisen viikon ja yhden pahoinvoidun päivän jälkeen tein positiivisen raskaustestin opiskelijayksiöni vessassa. Ensimmäistä kertaa jouduin selkä seinää vasten itseni ja maailman kanssa, enkä aidosti tiennyt mitä haluan tehdä. Tai oikeammin ilmaistuna en aidosti tiennyt, miten uskallan haluta asioita.

Mies oli tiukasti sitä mieltä, että keskeytys oli ainoa oikea päätös. Pian yritin itsekin ihan hirveästi haluta sitä, koska syytkin olivat täysin selvät: sehän olisi maailman järkevin, fiksuin ja lisäksi vielä tyylikäs itsetietoisen 2010-luvun nuoren naisen ratkaisu sellaisessa tilanteessa jossa itse olin.

Varsinkin jos on tuntenut puolisonsa vasta kolme kuukautta, joista puolet ajasta on ollut tietämättään paksuna, on aloittanut ensimmäisen vuoden opinnot, asuu vuokralla ja suurin tulonlähde on opintolaina. On siis päivänselvää käydä hoitamassa homma hiljaisesti pois alta parilla pillerillä.

Sitä paitsi lapsen isä aloitteli uraansa myyntitykkinä ja yrittäjänä ja lisäksi asui toisella paikkakunnalla, joten hänen kalenteriinsa ei mahtunut talkittavia peppuja tai yöheräilyjä pika-aikataululla tapahtuvasta yhteenmuutosta puhumattakaan.

Mieheni kannan ymmärsin, mutta sen sijaan yhteiskunnan tuen puute oli suoranainen järkytys: kukaan ei kertonut yksinkertaisia asioita vauvarintaman etulinjan keltanokalle, kuten että ultraan sikiön iän ja terveyden määrittelemiseksi pääsee neuvolan kautta, ja että neuvolaan voi mennä, jollei ole varma päätöksistään.

Luulin kaiken aikaa sen olevan jokotai, joten maksoin itseni kipeäksi, kun menin yksityiselle ultraan tarkistamaan missä kohtaa vuokralle menneessä yksiössäni rakennuspuuhat ovat edenneet. Kukaan ei myöskään tarjonnut keskusteluapua. Päätös oli siis tehtävä täysin itse, mutta niin suurta turvattomuutta tuntien kaiken uuden ja pelottavan edessä.

Se moniääninen kakofonia oli yllätys, mikä odottaa odottamatta alkaneen raskauden yhteydessä. Olen yhteiskunnan jäsen, joka ei saisi lisääntyä vaan tekisi itsensä lisäksi yhden tukikupparin lisää. Samaan aikaan keskeytyspäätöksen lähetteen kirjoittanut lääkäri suuttui ja kirjoitti kiukuspäissään pillerireseptin.

Toisaalla toiset äänet huusivat, miten Suomessa lisäännytään turhan hitaasti. Kun lauma huutajia mellastaa vieressä, oma ääni hukkuu siihen ristituleen ja on vaikeaa saada selvää omasta sisäisestä äänestään mitä se yrittää kuiskia väliin. Se yritti kuiskia: ”olet äiti”, mutta en uskaltanut tunnustaa sitä itselleni.

Lopulta päätöksen tekeminen venyi, ja viimein istuimme rv11:n lopun tienoilla Tyksin aulassa, jonne meidät lähetettiin kun en kyennytkään nielemään keskeytyksen aloittavaa lääkettä. Muistan edelleen sen äänen, mikä tulee kun hoitaja kaataa myrkkypillerin kaverina tuodun veden voimalla takaisin viemäriin. Siitä pilleristä oli riippunut kantamani vauvan elämä, enkä yllättäen ollutkaan pystynyt nielemään sitä.

Sain puoleen päivään asti armonaikaa miettiä mitä haluan. Sen jälkeen minulle varattu osastopaikka, mikä oli järjestetty kiireellisenä erikseen, annettaisiin seuraavalle. Lisäksi paikassa oli joulunpyhien takia alimiehitys, joten puuttuva läsnäoloni ei haittaisi heitä suurestikaan.

Minulla olisi ollut aikaa viikkoja pohtia mitä haluan, mutta yllättäen tajusin, että yritin haluta asiaa jota en halua. Mies oli ollut kovana asianajajana asiassa, mutta en osannut pitää häntä rikollisena. Istuimme miehen kanssa hyvin hiljaisina aulassa ja yritimme päättää mitä teemme. Tai mitä itse tekisin, miehen tulevaisuus riippui täysin siitä. Lopulta mies alkoi epäröidä ja tunnusti, että on tukena siinä mitä ikinä päättäisin tehdä. Pian ymmärsin, että hän oli yhtä peloissaan kuin itsekin olin, mutta en vain ollut omalta shokiltani osannut kuunnella häntä.

Mikä soppa yhden pavunkokoisen ihmistaimen takia, jolta ei kysytty yhtään mitään ja joka ei käsittääkseni voinut vaikuttaa sen enempää sikiämiseensä kuin sitä uhkaavaan keskeytykseenkään. Olin erehtynyt lukemaan netistä, miten naisten etureppu leviää käsittämättömäksi kasaksi raskausarpia ja mies lähtee lätkimään ennen kuin lapsi ehtii oppimaan sanoa isi.

Näiden ajatuksien keskellä oli vaikeaa päättää yhtään mitään. Sitten Tyksin kahvio aukesi. Sinne saapui joukko hyvin nuoreja äitejä lapset sairaalasta lainatuissa vaunuissa. Mietin kuinka moni heistä on juhlinut 18-vuotisjuhliaan synnäriltä käsin, mutta näky oli samaan aikaan lohdullinen. Joka ikinen lapsi oli vauvaikäinen tai taapero, mutta sidottu tiukasti tippaletkuihin.

Eniten kiinnitin huomiota lasten sijasta niihin nuoriin äiteihin, miten he kaatoivat kahvit kuppeihin ja tyynenrauhallisesti istuutuivat alas. He olivat nuoria kuin teeret, mutta pirteitä, hyvin hoidettuja ja silti samalla äidillisiä. Itse istuin siellä tismalleen samassa elämäntilanteessa muutaman vuoden downshiftaamisen jäljiltä, mutta kymmenen vuotta vanhempana. Heidän lapsensa olivat sairaita, joko perinnöllisesti tai tartunnan saaneina, mutta äidit eivät tuntuneet olevan moksiskaan.

Yhtäkkiä alkoi tuntua oudolta haluta eroon täysin terveestä lapsesta, jonka sydän sykki ja kädet olivat saaneet selkeän muodon. Epämuodostumia tai akuutteja ongelmia ei sisälläni kasvavalla taimella ollut, joskaan tulevasta ei voinut tietää. Tuntui täysin absurdilta haluta keskeyttää hyvin alkanut raskaus, jos mitään todellista estettä lapsen pitämiselle ei ollut ja olin aina halunnut äidiksi.

Äkkiä kaikki uhkapuheet menettivät merkityksensä ja latelemamme syyt olivat pätevien ihmisten tekosyitä. Jos nuo nuoret pajunvitsat pystyivät olemaan äitejä, miten itse en sitten pystyisi. Äkkiä tajusin ja myönsin sen ääneen alkamalla itkeä. En halunnut haluta tehdä aborttia. Lapsella olisi ainakin minut, jos koko muu maailma kääntäisi selkänsä.

Haluaisin kiittää sitä hoitajaa, joka kehotti menemään takaisin alas pohtimaan mitä haluan tehdä, koska ilman sitä olisin todennäköisesti tehnyt jotain mitä kadun. Samanikäiset kaverini ovat tehneet lapsensa täysin suunnitellusti tutun kumppanin kanssa, mutta heidän elämänsä ei ole yhtään sen auvoisempaa tai onnettomampaa kuin meilläkään: samat itkut, mahakivut ja puklut sielläkin on koettu. Yhden lapsella oli perinnöllinen sairaus, mikä vaati välitöntä hoitoa, meillä taas lapsi on ollut tähän asti syntisen terve mikä on tuntunut ironiselta siihen nähden miten suunnittelematta hän tänne tuli.

Myöskään mikään peloistani ei toteutunut. Vatsani ei täyttynyt raskausarvista, vaan mahduin synnytyksen jälkeen niihin housuihin joihin en mahtunut ennen raskautta ja vatsani oli kuin pyykkilauta ennen kuin löysin pähkinättömät suklaat. Rinnat eivät alkaneet roikkua, vaan saivat pysyvästi kunnon turboturvotuksen. Mutta entä ne tärkeimmät – eli lapsi ja parisuhde.

Mikään peloista tai uhkakuvista ei toteutunut, mutta minusta tuli Suomen väkiluvun nostattaja yhdellä vauvalla lisää, jolloin meistä tuli perhe. Kannoimme tavaramme yhteiseen kotiin ennen synnytystä ja kuukautta myöhemmin kävelimme kättäriltä kotiin kahden ja puolen kilon vauvan kanssa. Samaan aikaan kun lapsi opetteli tavaamaan ii, eli isi, me sanoimme uuden kotipaikkamme kirkossa Tahdon.

Riitelemme yhteisen kodin tiskeistä samaan tapaan kuin hekin, jotka ovat taistelleet niistä vuosien etumatkalla ja rakastamme yhtä rajusti kuin alussakin. Mutta ennen kaikkea pidämme yhdessä huolta tuosta kävelemään oppineesta taaperosta. Ei ole väliä, onko tuntenut kauan vai vähän aikaa, sillä ihmisellä on vain tämä hetki. Teimme tämän vain eri aikataululla kuin toiset. Yritin ihan hirveästi haluta haluta aborttia, mutta lapsen 1-vuotisjuhlissa laulaessani onnittelulaulua tiesin, että kannatti olla haluamatta. Lapsi on perinyt isänsä suun, äidin silmät ja on yksinkertaisesti niin ihana, että ilman en halua elää. Toivon, että yksikään nainen ei alistu paineen tai painostuksen alla, sillä tämä kaikki yllätykset kuuluvat elämään ja se tunnetusti kantaa.

Nimim. Sittenkin äiti

Tämä teksti on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin keskustelunavaus tai tarinasi alla olevan lomakkeen kautta. Valitsemme julkaistavat tekstit ja palkitsemme niistä Huono Äiti -kirjalla.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 13 kommenttia, jätä oma kommenttisi.