Anoppi sorsii erityislasta
Huono Äiti sai avautumisen: ”Meillä on kaksi lasta. Vanhemmalla on selkeästi erityistarpeita, mutta niitä ei ole tutkittu vielä tarkemmin.
Anopin mielestä yritän vain saada diagnoosin huonolle vanhemmuudelle. Joka tapauksessa oli joulu. Anoppihan tuo itse ostamansa lahjat erillään muiden lahjoista joten usempi joulu helposti kuormittuvalle lapselle, jippii. Anopin lahjat ovat usein erikoisia. Tavallaan sitä mitä lapsi toivoi, mutta ei kuitenkaan ja joka kerta lapsi pettyy ja osoittaa sen. Ja anoppi loukkaantuu.
Lisäksi anoppi on alkanut suosimaan toista lasta. Helposti loukkaantuessaan ylihuomioi toisen lapsen ja ihan fyysisesti kääntää selkänsä lapselle jolla on haasteita. Saattaa myös selitellä haastaiselle, että sinä olet jo sitä tätä ja tota eikä tässä ole mitään. Vaikka on.
Hänelle ei voi asiasta sanoa, koska se on vuosisadan riita ja loukkaantuminen on taattu. Meillä arki on raskasta enkä voi ottaa anopilta apua vaikka hän sitä tarjoaa.
Tiedän, että lapsia kohdellaan siellä eriarvoisesti ja varsinkin eritystarpeinen tulee sieltä todella kuormittuneena takaisin. Ainut keino on pitää kontaktit anoppiin vähäisinä.”
Nimim. Erkkaäiti
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 13 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ehkä se erityisempi lapsi vaan yksinkertaisesti on mummolle niin haastava, ettei oikein pärjää? Ja kun on koko ajan haastetta, niin yksinkertaisesti se helpompi lapsi tulee läheisemmäksi? Ei se oikein ole, mutta inhimillistä silti. Jos näin on, pitäisi asiasta ehdottomasti keskustella.
Oman huomion mukaan monien erityisempien lasten vanhemmat usein (huom! Ei kaikki) vaativat punaista mattoa lapsensa eteen. Pitäähän sitä huomioida vähän enemmän, edes pikkusen nostaa korokkeelle, koska erityisyys. Jos näin ei tapahdu, niin taas on maailmassa iso virhe, fobiaa ja milloin mitäkin.
Mun oma iskä suosi siskoni lasta vaikka mä sain lapsia ennen häntä. Mua aina jännitti tavata koska pelkäsin että hän kilahtaa mun pienille lapsille enkä osaa puolustaa heitä. Mutta kun isosiskoni sai ekan ja ilmeisesti ainoan lapsensa iskä muuttui kun taika iskusta huutaminen, riehuminen kaupassa ja muilla yleisillä paikoilla olikin yht äkkiä tosi hassua ja hauskaa oli vaan hupsua juosta lapsen perässä ympäri museota. Mulla nous kylmä hiki pelkästä ajatuksesta jos omat muksut ois aikanaan käyttäytyneet hänen seurassaan noin.
Suomessa näitä koti-despootteja riittää. Ei ole väliä, onko tällainen henkilö isä, äiti, mummo, täti, äitipuoli, isäpuoli, setä, kummin kaima > hankala tyyppi on joka tapauksessa. Toimintatavat voi poiketa salakavalasta julkiseen öykkäröintiin, pahimmillaan ovat hengenvaarallisia, niin kuin uutisia saamme aika ajoin lukea. Tämå kyseinen henkilö ei onneksi taida olla muuten vaarallinen, vain hankala. Viranomaiset ja terapeutit saattavat jopa ohjeistaa sietämään näitä ”erilaisia” ihmisiä tai kyseenalaistaa koko homman. Kysymyksessähän on tunne-, vuorovaikutus- ja sosiaalisten taitojen vajausta ja suoranaista puutetta/ vääristymää. Olisi hyvä, jos joku kutsuisi esimerkiksi Super-Nannyn laittamaan tällaiselle ihmiselle rajat. Nämä tyypit voi olla töissäkin hankalia tai sitten päinvastoin, siellä voi olla tarvetta kylmäveriselle vallankäyttäjälle nykyään. Aikuisten päiväkodissa voisi olla mahdollista auttaa myös näitä hankalia aikuisia ottamaan vastuuta itsestään.
Näkökulmia voi olla hyvinkin erilaisia. Aikuisten kesken pitäisi voida sopia pelisäännöistä, esim. miten perhe toivoo lahjojen kanssa toimittavan. Lasten vanhempien pitää olla niistä yhtä mieltä ja mielelläön oma lapsi kertoo vanhemmalleen tehdyistä havainnoista ja toiveista.
Lasten lahjatoiveidenkin pitäisi olla kohtuullisia tai sitten niitä ei tarvitse kysyä lainkaan.
Joskus voisi olla viisaata antaa omaa yksityistä aikaa ilman sisaruksia/vanhempiaan vain yhdelle lapselle kerrallaan. Näin ehkä tutusttaisiin paremmin ja alettaisiin ymmärtää toisen erityisyyttä.
Isovanhempikin voi kasvaa aikuiseksi ja jättää loukkaantumiset yms. väliin, eikä kenenkään pillin mukaan tarvitse ainakaan omassa kodissa tanssia.
Tietysti jos kaikki kuviot on jo läpikäyty eikä muutosta käytökseen tule, yhteydenpitoa on hyvä rajata.
Sitä vaan, että miksi anoppia pitää varoa ja orjailla? Miksi anopin mieluksi kaksi joulua? Miksi anopille ei voi puhua asiasta? Jos anoppi suuttuu, se on hänen häpeänsä. Jos hän on taakaksi sinulle ja haitaksi erityiselle lapselle, miksi häneen ei oteta ihan reilusti etäisyyttä?
Meillä suositaan esikoista törkeästi. Nuorempi ei ole erityinen, vaan normaali, eläväinen lapsi. Vanhempi on todella rauhallinen. Anoppi vihasi kuopusta jo ennen tämän syntymää jostain syystä. Molemmat on poikia.
Tämä näkyy kaikessa. Kehtasi jopa yksi joulu ostaa kuopukselle koiran lelun alekorista. Oli hintalappu todisteena. Esikoiselle oli useita paketteja. Arvo satasia. Huom! Meillä ei edes ole koiraa. Anopilla ei myöskään ole puutetta rahasta.
Ei, anoppi ei ole muistisairas. Samanlaista suosimista on aikoinaan (ja edelleen) harrastanut omien lastensa kanssa. Hän on vaan läpeensä paha ja kovin narsistinen. Jostain syystä ei hirveästi olla tekemisissä.
Miksi tämän asian pitäisi olla sinun vastuulla korjata tai handlata? Kyseessä on puolisosi äiti. Eikö puolisosi aikuisena ihmisenä ja lastensa vanhempana aseta rajojaan omalle äidilleen?
Myös meidän perhe kokee tätä asiaa jatkuvasti. Lapseni on meidän ainoa, mutta jo ensimmäisenä jouluna tuli selväksi ettei hän ole tarpeeksi hyvä. Appivanhemmilla on toisiakin lastenlapsia, joilla on erityistarpeita. Lapseni ensimmäisenä jouluna anoppi kehaisi kuinka kaikkia lapsia on muistettu. Ei meidän lasta. Hänelle ei ollut yhtään lahjaa heiltä.
Lapseni on keskivaikeasti kehitysvammainen, mutta todella kiltti lapsi. Hänellä on erityistarpeensa, mihin emme ole saaneet juuri tukea appivanhempien puolelta. Omat vanhempani auttoivat voimiensa mukaan.
Tätä on jatkunut lähes koko lapsen nuoruuden ajan. Nyt teini-iässä eriarvoisuus näkyy todella räikeästi. Appivanhemmat antavat rahaa toisille lastenlapsille. Maksavat bensoja, kuskaavat harrastuksissa, ostavat vaatteita, säästävät tilille.
Lapseni harrastukset ovat lähinnä tietoteknisiä. Pelaa verkkopelejä, mihin ei mene juuri rahaa. Mutta appivanhemmat eivät anna lapsellemme rahaa juuri koskaan. Korkeintaan syntymäpäivänä tai jouluna pieniä summia. Tilinumeroa on kyselty, muttei sinne ole tullut heidän taholtaan minkäänlaisia summia.
Lisäksi appivanhemmat suosivat muutenkin muita lapsiaan. Heitä autetaan, maksetaan autojen korjauksia, ylimääräisiä vesimaksuja ym.
Me emme ole saaneet mitään tukea, vaikka vuosia autoimme appivanhempia kaikenlaisissa asioissa. Nämä toiset eivät juuri ole tehneet mitään. Mieheni on huomannut tämän ja se vaivaa häntä varsinkin paljon.
En tiedä miten tällaisen voi ratkaista. Mieheni on puhunut heille asiasta, mutta asiat eivät ole muuttuneet.
Kommentoijalle PiP vastaisin, että jos lapsi pyytää lahjaksi vihreää autoa ja saa punaisen se on vähän sinne päin, muttei se mitä pyydettiin. Vähän niinkun joku tois tomusokeria kun pyydettiin hienoasokeria. Soleri kun sokeri, mutyei täytä sitä tarvetta, joka pyytäjällä oli.
Lapsi on lapsi, häntä eivät vielä sopivaisuussäännöt paina samalla tavalla kuin aikuista. Pettymys, ilo ja suru on kaikki aitoa. Kiitollisuuskin. Vaatteet eivät ehkä päällä tunnu sellasilta miltä ne näyttävät rekissä.
Aikuisen hommaa on opettaa lasta elämään tunteiden kanssa, voisihan sitä kysyä, miksi lpasi on pettynyt. Miksi nimenomaan se tietty asia, juuri sellaisena, oli tärkeä. Siinäpä sitä oppisi lapsesta uutta. 🙂 Niin minä teen omieni kanssa.
Mielestäni ymmärrettävää isoäidiltä, tuntuu varmasti hänestä pahalta kun lapsi aina vain nyrpistelee vaikka parhaansa yrittää. Ja on ihan luonnollista muutenkin että ihmiset tulevat toisten kanssa paremmin juttuun kuin toisten kanssa, onhan erityistarpeisen lapsen kanssa kommunikoiminen haastavaa myös vanhemmillekin. Varmasti vanhempia kuluttaa erityistarpeisen lapsen haastava arki, niin kuvittele millaista se on vielä iäkkäämmälle.
Meidän perheessä on ihan sama ongelma – paitsi, että MINÄ olen se mummi, joka (muka) suosii toista lapsenlasta. Minä en itse näe asiaa niin – yritän kaikkeni, mutta pieleen menee – aina. En toki lapselle sano, että olet sitä tai tätä ( en siis ehkä ole anoppisi) vaan aivan hirveästi yritän kohdella kumpaakin tasavertaisesti mutta….
Haastavampi pienokainen meillä täyttää kaiken tilan…hän haluaa koko ajan sitä ja tätä mutta se haluaminen ei kestä kuin hetken…en onnistu ostamaan mieleisiä lahjoja, koska hän ei enää huomenna halua (eikä kuulema koskaan ole halunnutkaan) sitä mitä tänään pitäisi ehdottomasti saada. En koskaan myöskään onnistu tekemään ruokaa, josta ei heti tule ilmoitusta ”en syö tätä” koska en saa toiveruokia valmiiksi ennen kuin on jo mieli muuttunut. Vaatteet, joita ostan on aina jotenkin huonoja, vaikka useinkin on itse ne kaupassa halunnut. Koskan ei tämä pieni koululainen ole (eikä ole koskaan ollut) mistään kiitollinen tai tyytyväinen siihen mitä on vaan aina pitäisi olla jotain muuta oli sitten kyse leikistä, ruuasta, tavaroista ihan mistä tahansa. Kotona sisko jää aina kakkoseksi ja koska meillä yritän – siis todellakin yritän kovasti- kohdella molempia tasa-arvoisesti, tyttäreni syyttää, että suosin siskoa pojan kustannuksella. Ihminen minäkin olen, joten kun toinen on ihana, iloinen, kohtelias, tottelevainen ja kiitollinen pienestäkin huomiosta ja toinen vaatii kaiken huomion, kitisee ja marisee, rikkoo kaiken ja on tyytymätön kaikesta koko ajan, myönnän, että tasapuolinen kohtelu ON äärettömän vaikeaa- mutta minä yritän – voi luoja miten yritän! Ehkäpä siis sinunkin anoppisi kuitenkin yrittää ihan kaikkensa.
On yleistä, etteivät vanhemmatkaan pidä kaikista lapsista yhtä paljon. Joku voi olla suosikki. Tätä harvoin sanotaan ääneen.
Anopit ovat vaan ihmisiä vikoineen ja virheineen. Oikeudenmukaisuus ei ole kovin yleistä ihmisten keskuudessa.
Ehkä oma äitisi voisi tasoittaa tilannetta kohtekemalla lapsia tasapuolisemmin.
Hankalaa tietenkin. Meillä oli kolme lapsenlasta jouluna, ja isoäitinä tunsin, etten ehdi mihinkään. Kun tyhjensin tiskikonetta viimeisillään toista lasta odottava lapseni sanoi lapsenlapselleni, että mummu ottaa siut syliin nyt. Odotukset, toiveet ei aina mene niinkuin itse haluan. Sitten voi myös laittaa omat rajat.
Kun on monta lapsenlasta, on haastavaa kohdella kaikkia tasapuolisesti, varsinkin kun lapsetkin tarvitsevat eri asioita eri lailla.