Ei ihme, että vanhemmat uupuvat kun lasten kanssa neuvotellaan kaikesta
Huono Äiti sai avautumisen mummolta:
”En yhtään ihmettele että nykyäidit uupuu, kun lapsen kanssa neuvotellaan vähintään vartti IHAN JOKA ASIASTA!
Ikinä koskaan mikään asia ei mene perille kerralla, vaan selitetään ja selitetään...
Eikö oikeesti lapsille voi tänä päivänä sanoa että ei on ei? Kuunnellaan tolkutonta rissaamista tyyliin ”kultarakas, äitin pitää nyt laittaa ruokaa, äiti ei voi nyt just leikkiä” ”kultarakas, tuliko nyt paha mieli kun isi joi lasin vettä?” ”Nytkö kiukuttaa kun ei saa levitellä makaroonipussia lattialle?”
Mulla on kolme jo aikuista lasta itselläni, eikä nuo näytä rikki menneen, vaikka kaikista asioista ei aina neuvoteltukaan, vaan joskus ei oli ei, ihan vaan siksi että minä päätin niin! Minun mielestä lapsesta myös näkee milloin kokeillaan, että kuinka kauan voi riehua syystä että jonkuu kahvikuppi on pöydällä väärässä paikassa? Silloin voi sanoa että nyt loppuu. Piste. Tiedän kyllä uhmaiät ja erityislapsien haasteet, puhun nyt normaalista rajojen asettamisesta lapselle, niitä ei voi jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen venyttää ja neuvotella uudestaan, siinä ihan varmasti väsyy ja uupuu kaikki! Eikä lapsi kohta usko enää mitään…”
Nimim. Mummo
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 98 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Eräs ystäväni neuvotteli aina kaikesta lastensa kanssa. Esim. Kun oli suunniteltu että lähdetään yhdessä käymään jossain mihin tarvitaan autoa, hän talvipakkasilla kysyi lapsiltasn: ”saanko nyt mennä laittamaan auton lämmitykseen?” Vastaus oli: ”et saa”
Sitten joko ei lähdettykään mihinkään, tai lähdettiin jääkylmällä autolla ja muutaman tällaisen epusodin jälkeen hajotettiin auto.
Äiti oli lievästi sanottuna kuin loppuun kierretty lattialuuttu.
”kultarakas, äitin pitää nyt laittaa ruokaa, äiti ei voi nyt just leikkiä” Jaaha, kertokaa nyt viisaat mummelit ja muut ihmiset miten sitten kuuluisi kertoa lapselle että laitan ruokaa enkä pysty leikkimään/auttamaan? Olla täysin huomioimatta lasta? Huutamalla naama punaisena ”ei, älä häiritse”? Lapsetkin ovat ihmisiä ja heidätkin kuulluu kunniottaa, miten muuten he oppisivat kunnioittamaan muita?
Sääntöjä ovat sääntöjä, ja ei tarkoittaa ei, niistä pidetään kiinni. Kuten ei saa hypätä sohvalla, ei saa ottaa karkkia kaapista, ei saa löydä, mennään nyt iltapesulle, vaatteet päälle jne. Jos on voimakas tahtoinen lapsi näistä perusasiosta on jo ihan riittävästi vääntöä, ja muissa asiossa on enemmän neuvotteluvaraa.
Itse olen aikuisena ruvennut saamaan paniikkikohtauksia kun omat vanhemmat ovat komentaneet lastani kyläreissulla, joten kyllä ihmiset oikeasti menevät rikki liian tiukasta kasvatuksesta.
Juupa juu ”mummo” ja muut ”kovat jämäkät määräilijät”. Ne on just teidänlaisten lapset kun ramppaa terapiassa käsittelemässä äitihaavaa ja onnetonta lapsuutta. Ja te niitä vanhuksia, jotka itkee kun ei lapset ja lapsenlapset käy katsomassa.
Katso nyt tämäkin palsta on huono äiti nimimerkillä. Kenelle huono äiti? Lapselle ehkä koska he eivät halua kuulla sanaa ”Ei”. Minusta tämä on parhaan äidin toimintaa. Paras äiti on joka on lapsille ”pomo” näyttää miten kotona toimitaan mutta kun lapsi tarvitsee hellyttää antaa myös sitä. Minulla on aina ollut unelma millainen haluan lapsestani tulevan, ja kasvatan heitä mahdollisimman valmiiksi tätä välillä epäreilua elämää varten. Sanon ei, sanon nyt loppu, sanon koska mä sanoin niin, koska niin toimitaan myös päiväkodissa ja kouluissa ja työpaikoilla. He saavat kummiskin kuulla nuo sanat siellä viimeistään. Sitten lapsi on tottunut että hän saa tehdä mitä haluaa ja ei tee töitä koska ei saanut enemmän lomaa tai jotain. Tai opettaja on ärsyttävä ja sit ruvetaan porukalla yläasteella haukkumaan opettajia, ja kun opettaja ohjaa oppilaan pois luokasta häntä syytetään fyysisestä pahoinpitelystä ja hän saa potkut..(varmaan moni muistaa tämän tämän uutisen aikoinaan). Minä muistan kun olin yläasteella 2011, luokan pojat päättivät hakkua opettajaa koska he eivät jaksaneet tehdä tehtäviä enään. Opettaja päätyi lähtemään luokasta itkien. Lapsia vaan tehdään ja annetaan tehdä mitä lystäävät, ja rangaistukset ovat keskutelu ruokapöydässä ja kerrotaan miten vihaisia ollaan lapselle. Tiedättekö että suurin osa niistä keskusteluista menee toisesta korvasta ulos, varsinkin kouluikäisellä.
Ihanaa että joku sanoi sen ääneen. Nykyään lapsilla ei ole kunnioitusta enään ketään kohtaan. Vanhemmille huudettiin ”haista p*ska* jo minun nuoruudessa ja siihen vanhemmat eivät ole vastanneet mitään. Missä itsekunnioitus? Missä miehekkäät isät sanovat lapselle missä menee rajat? Nykyään monet äidit hoitaa komentelut, kasvattamisen jne. Isät välillä heittää pari kommenttia ” hei kuuntele äitiä” tyylillä. Huom! Ei kaikki mutta suurinosa.
Juurikin näin. Tämänpäivän vanhemmat eivät osaa olla vanhempia vaan ovat kavereita. Lapsi tarvitsee selkeät rajat ja ei sana kuuluu niihin. Lapsen pitää oppia käsittelemään tunteitaan, myös pettymykset kuuluvat niihin. Rajat ovat rakkautta!!!
Kyllä mummo on oikeassa
Niin asiallinen kommentti. Rajat ja rakkaus. En ole tuota neuvottelemista lainkaan ymmärtänyt. Kun ruoka on valmista niin sanotaan, että nyt syömään eikä neuvotella haluaako vaiko ei tulla syömään. Tarkoitus kai on tehdä lapsista yhteiskuntakelpoisia ihmisiä ja säännöt on noudatettaviksi tarkoitettu.
Mistä tämä tulee, että erityislapsille ei tarvitse rajoja laittaa? Itselläni on, eikä meidän hommista tulisi kyllä mitään, jos mentäis lapsen tunnetilojen mukaan. Hyvin usein todetaan ääneen, että jokin harmittaa/kiukuttaa/pelottaa/tuntuu ikävältä, mutta tehdään silti tai tehdään yhdessä/avustettuna tms. Erityislapsellakin on oikeus saada kokemuksia vaikeuksien voittamisesta, eikä sellaista tule, jos aikuisen reaktio on aina:”Ok. Ei SUN tarvi…”
Ihan on totta tuo. Joka puolella näkee miten neuvotellaan. Toinen asia minkä nään joka päivä on kuinka vanhemmat on naama kännykässä työntäessään rattaita. Siinä se pikkunen istuu töröttää vanhemman ollenkaan huomioimatta. Monesti tuun koiran kanssa vastaan ” kärrääjää” ja rattaista kuuluu hauva. Vanhempi ei millään tavalla huomioi lasta vaan tuijottaa kännyyn
Itse olen huomannut että otan puhelimen aina kun haluan todellisuudesta karkuun, kun tarvitsen ajan hengähtää ja saada ajatukset muualle. Siitä on tullut tapa ja paha tapa. Nykyään ei ymmäretä luonnon voimaa miten se rauhoittaa kun käy kävelyllä.
Kiitos.Järjen ääni. Terveisin luokanopettaja,joka on monelle lapselle opettanut mitä sana ei tarkoittaa. ( joskus 12 v ) Rakastan lapsia-omiani sekä muiden. ( eihän kukaan ole niin hullu,että palkan takia lähtisi tähän pyöritykseen🤣)Omien lasteni ” kouluvalmiudet” olivat kaukana kengännauhoista ja perunankuorista. Olin kahden työvuoden aikana tullut siihen tulokseen,että omat lapseni ovat kouluvalmiita kun tietävät kuka on aikuinen ja kuka on lapsi. Ja kun aikuinen sanoo ei,se ei ole alustava neuvotteluehdotus.
Pitää paikkansa.
Lapsi osaa itsekin päätellä asioita.
Huomion hakemista jatkuva aikuisten roskaaminen. Eli lisää yhteistä tekemistä arjen hommissa.
Aivan samaa mieltä.rajat on rakkautta.ei vanhemmat saa olla mitään lapsen palvelijoita.nykyään nuoret voi huonosti.oisiko niin sanotulla vapaalla kasvatuksella osuutta asiaan…mitään ei tarvi kunnioittaa kaikki pitäisi tulla valmiina
No ei mikään ihme että uupuu.. Omassa lapsuudessa vanhempia kuunneltiin eikä vastaan ollut sanomista jos toisen kerran sammastta asiasta sanottiin tiesi mitä seuraa. ei kyselty halusiko jotain vaiko ei..toki mielipiteensä lapsellakin saa olla mut ei saa antaa liian isoa valtaa. Esim korviksista en saanu vasta kun täytin 15v kyl harmitti kun useimmilla ala – aste kavereilla oli. Siitä äiti suuttui kun jankkasin piti kylmästi päänsä ja vasta 15v ne korvikset sain.
Tämä tapa on aivan totta et neuvotellaan joka asia. Minun pinna ei kestäisi montaa päivää kurittomia kakaroita. Minun lapsuudessa oli kovaäänistä käskemistä joskus ärräpäitä lensi eikä uskaltanut sanoa vastaan , oli toimittava kuin sanottiin
Tämän vuoksi en voi kestää lapsia jotka eivät usko heti vaan yrittävät väsyttää vanhempansa. Pieni tukistus on myös paikallaan jos ymmärrys käskystä ei toimi. Lasten kanssa olisi myös keskusteltava miksi jotain ei saa tehdä…myös isät tähän kasvatus tehtävään myös häntä tarvitaan.