”En aio huolehtia omista vanhemmistani”
”… sillä he olivat julmia ja välinpitämättömiä minua kohtaan.” Vähän aikaa sitten eräs lukijamme kirjoitti miltä tuntuu kun vanhemmuuden roolit ovat ajan kanssa kääntyneet ja on hänen vuoronsa huolehtia omista vanhemmistaan. Toinen lukijamme kirjoittaa nyt kuinka ei aio ottaa vastuuta vanhempiensa hyvinvoinnista eläkeiässä, koska ei tuntenut että he olisivat huolehtineen hänestä kun sen aika oli:
”Hei vaan yhteiskunta, joka odottaa minun rakkauden ja velvollisuudentunteen vuoksi huolehtivan iäkkäistä vanhemmistani, kun sen aika tulee. En aio koskea pitkällä tikullakaan ja minulle on ihan turha soittaa jos tarvitaan lisäkäsiä. He olivat nimittäin erittäin huonot vanhemmat ja kasvattajat minulle lapsena ja nuorena, joten en tunne mitään, en sitten minkäänlaista vastuuta heidän hyvinvoinnistaan vanhuksina.
Hoitakaa tai ette, minusta ei tule käsiparia tai huolehtijaa siihen tilanteeseen. Mieheni vanhempien hoitoon osallistun, he ovat sen ansainneet hyvällä vanhemmuudella miehelleni. Äitini, joka oli henkisesti julma ja lytistävä, mm. kiusasi, haukkui, käytti kaikki psykologisen vallankäytön kauheimmat välineet, oli julma ja kaiken tämän jälkeen sanoi että jos tapan itseni hän ei koe että olisi hänen syynsä, ja nyt aikuisiällä on ilmoittanut ettei halua olla minun kanssani missään tekemisissä koska olen aina vääränlainen, saa nyt nauttia näistä ”rakkautensa hedelmistä” ihan yksikseen.
Kuva Jose Fontano. Ylin kuva Pablo Hermoso.
Isäni, joka käytti jokaisen tilaisuuden olla töissä ja kaukana kammottavasta vaimostaan ja tämän julmuudesta tytärtään kohtaan (vaikka on myöntänyt hyvin tienneensä minun kauheat olosuhteeni), ja nyt äitini katkaistua välit, ei ole ollut missään yhteydessä minuun tai perheeseeni koska pelkää vaimonsa reaktiota, saa mennä pesuveden mukana.
Minä en ole heille velkaa yhtään mitään, omat voimavarani menevät kahden lapseni kanssa ja omaa mielenterveyttäni vaalien. Sellaiset terveiset tälle kovia veroja keräävälle yhteiskunnalle, joka laittaisi mielellään meidät naiset ensin hoitamaan omat lapsemme ja sen jälkeen vielä vanhemmat vaipoissaan, kun aika on: Minä en koske, pitäkää hyvänänne!”
Nimim. Ei minun vastuuni
Tämä kirjoitus on lähtetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 24 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
En todellakaan aio. Minun isovanhemmat olivat mukana meidän elämässä kun me sisarukset olimme lapsia. Autettiin rahallisesti, hoitamalla, pakkaset täyteen marjoja, leivottiin yms. Kaikkea. Kun sitten me saimme lapsia, isovanhemmat eivät todellakaan ole kertaakaan tehneet pyytämättä mitään, eikä varsin kiinnostuneita edes tuntemaan lapsenlapsiaan. Ja tätä samaa olen kuullut monilta tämän ajan isovanhemmista. Pitää saada elää, harrastaa ja mennä. Ok. Mutta turha luulla, että olen täällä heitä varten, kun he ovat taas tarvitsevia. Omille lapsenlapsilleni aion olla läsnä niin paljon, kuin se kullekin on ok.
Uskomatonta! Minulla on sama, mutta toisinpäin! Isä jo minulle lapsena kertoi, että voi ku olisit edes pojaksi syntynyt tai miksi et voinut kuolleena syntyä. Sinusta ei ole mihinkään, ei kannata edes yrittää, älä kuvittele itsestäsi liikoja, älä ajattele mitää se ei sovi sinulle, vittu että oot tyhmä! Äiti oli aina joko taustalla seuraajana tai yhdessä isän kanssa mollasi. Isosisko on isän rakas tytär, pikkuveli on toiseksi rakkain kun hänellä on hyvät välit myös minuun.
Vanhempi lapseni on isälleni rakas koska hänen isänsä eli minun exä on hänelle rakas.
Nuorempi lapseni ei ole isälleni tärkeä, koska hän ei ole kuin minun lapseni jonka kehtasinkin tehdä toisen miehen kuin exäni kanssa!
Omien voimavarojen mukaan autoin vanhempiani,ovat jo molemmat edesmenneitä.He olivat erittäin huolehtivaisia kun olin lapsi ja nuori.Ei ole velvollisuus hoitaa iäkkäitä omaisiaan,mutta se antaa molemmille hyvää mieltä jos jaksaa huolehtia.Kaikilla meillä on heikkoutemme,mielestäni anteeksianto on parasta mitä tiedän.Itse en toivo lapsiltani muuta kuin,että kävisivät edes katsomassa sitten kun tulen vanhaksi ja raihnaiseksi.Yhteiskunnan velvollisuus on pitää vanhuksista huolta.
Huolehdin (miehen kanssa) appivanhempien asiat. Heidän ”hyvästä vanhemmuudestaan” en tiedä, mutta isovanhempina ovat aina olleet lapsia varten. Omat voimavarat ovat välillä kortilla, mutta appivanhemmat ovat vielä enemmän hukassa. Surullista on ollut katsoa ei-niin-kaunista ikääntymistä. Koen, että miulla on oikeus auttaa ja tukea siinä, missä pystyn.
Isäni on jo haudassa. Äitini on pässinpää. Jos ei osaa käyttää esim. jotain laitetta, on se laitteen vika. Hänessä itsessään ei ole koskaan vikaa. Missään asiassa. Siinä missä appivanhemmat ovat kiitollisia avusta, äitini moittii, kiukuttelee, ohittaa valittaa jne. Olen miettinyt kovin, miten toimia, jos avuntarvetta tulee. Sisarukseni asuu kauempana ihan äidin ”tyylin” takia. Minä kestän paskat niskassa, hän ei.
Mutta joo. Olenko velvollinen hoitamaan? En ole. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, mitä olen saanut. En ehkä tuoreeltaan osannut arvostaa, mutta nyt kylläkin. En olisi minä ilman äitini typeryyttä. Hullulta kuulostaa, mutta näin se vain on.