En halua erota, etten menetä lapsia joka toinen viikko

Huono Äiti sai avautumisen: ”Jokainen hänen hengityksensä, huoneen toiselta laidalta asti, tuntui rassaavan minua sisäisesti. Pieni, toistuva liike hänen rintakehässään sai minut melkein pahoinvoivaksi.

Olimme jakaneet tämän tilan, tämän elämän, lähes kahden vuosikymmenen ajan. Rakastin häntä kerran. Muistan sen tunteen, sen lämmön, sen turvallisuuden. Nyt jäljellä oli vain kuori, jonka sisällä asui ärsytys, pohjaton kaivo, joka imi kaiken ilon ympäriltäni.

Jopa hänen tavassaan istua sohvalla oli jotain sietämätöntä. Se levinnyt, itsestäänselvä olemus, kuin hän omistaisi jokaisen sentin siitä pehmusteesta. Äänet, joita hän piti – pieniä tuhahduksia lukiessaan, huomaamaton maiskutus syödessään, jopa hänen hiljaisuutensa, joka tuntui täynnä tyytyväisyyttä johonkin, johon minulla ei ollut pääsyä.

Olin yrittänyt puhua. Aluksi varovasti, sitten epätoivoisemmin. Valittanut pienistä asioista, toivoen, että ne johtaisivat johonkin suurempaan, jonkinlaiseen muutokseen. Hän oli kuunnellut, nyökytellyt ehkä, mutta mikään ei muuttunut. Hän oli edelleen hän, ja minä olin edelleen täynnä tätä kasvavaa inhoa.

Ero. Sana pyöri mielessäni päivittäin, tunneittain. Se oli houkutteleva lupaus vapaudesta, rauhasta, ilmasta joka ei olisi hänen saastuttamaansa. Mutta sitten näin heidät. Lapsemme. Kaksi valoisaa, äänekästä, rakastavaista ihmistä, jotka olivat puoliksi häntä ja puoliksi minua.

Ajatus siitä, että he olisivat minulta pois joka toinen viikko, repi sydäntäni. Ne päivät olisivat tyhjiä, täynnä hiljaisuutta, joka olisi paljon pahempaa kuin hänen hengityksensä ääni. Minä kaipaisin heidän nauruaan, heidän kysymyksiään, heidän lämpimiä pieniä käsiään.

Olin juuttunut. Vankina tässä avioliitossa, jonka rakenteet olivat muuttuneet minulle kidutusvälineeksi. Rakkaus oli kuollut, mutta sen tilalle oli tullut jotain vielä voimakkaampaa: äidinvaisto. Se piti minut ankkuroituna tähän rantaan, vaikka aallot löivätkin ylitseni armotta.

Niinpä minä sinnittelen. Teeskentelin hymyä aamuisin, vastasin hänen kysymyksiinsä lyhyesti, vältin hänen kosketustaan. Rakensin ympärilleni näkymättömän seinän, jonka läpi hänen olemuksensa ei päässyt täydellä voimalla. Se ei poistanut inhoa, mutta se teki sen siedettävämmäksi.

Ehkä jonain päivänä, kun he olisivat isompia, kun he olisivat lähteneet pesästä, minulla olisi rohkeutta katkaista nämä siteet kokonaan. Mutta ei vielä. Ei heidän takiaan.”

Nimim. Äiti

— Huono Äiti

Artikkelissa on 21 kommenttia, jätä oma kommenttisi.