Hajonneet hilepurkit takapenkillä – perhematkailu tekee hulluksi!

Käsi ylös ja riemukas vinkaisu siltä kenen mielestä pikkulapset ja pitkät automatkat ovat maailman hekumallisin yhdistelmä? No, tämä äiti päätti tehdä 4000 km matkan kolmen pienen pojan kanssa:

”Jos puhutaan ideaalilomasta, niin kuinka monen pieneen mieleenkään tulee istuttaa ylienergisiä mini-ihmisiä peltipurkkiin tunti- ja  taas tuntitolkulla? Ainakaan jos siellä samaisessa kulkuneuvossa saa vielä itsekin luvan matkustaa. Kaverit ovat kertoneet minulle lukuisia ”Leevi oksentaa joka kerta niin että etuikkunaan roiskuu”-tositarinoita hulvattomilta lapsiperheajeluilta, mutta siitä huolimatta sisäinen masokisti riehaantui ja tälle kesälle tuli suunniteltua iloinen reitti, jonka varrelle mahtui liki 4000 km.

Mukana siis kolme alle kouluikäistä äärettömän vilkasliikkeistä ja telmiväisen eläväistä poikalasta, vaikeuskerrointa lisäämässä fakta ettei meidän perheessä harrasteta auto-devareita, aipädejä tai muitakaan teknisiä vimpaimia, joilla toki jannut saataisiin mahdollisesti transsiin pidemmäksikin aikaan. Mutta luomuna siis matkaan ja vallan vanhanaikaisin konstein. Hengissä vielä, mutta koska uudestaan?

Pakkausvaiheessa kundit saivat jokainen pakata oman reppunsa. Tietenkin olisi ehkä pitänyt tullata matkatavarat ennen autoon kuskaamista mutta oli jonnin verran muutakin säädettävää lomalle lähdössä. Jos olisi nimittäin tullattu niin punaiselle linjalle olisivat pätkähtäneet. Esikoinen oli täyttänyt laukkunsa mm.parilla eri paperiliimalla, kimallehilepurkilla, saksilla, teippirullilla, pumpulipalloilla ja muilla tuikitärkeillä askartelukamoilla. Luovaa ja mainiota, mutta ei autossa pliis, ei ainakaan kun repun pohjalta seulotaan juuri SITÄ kynää ja hileet leijailee pitkin pientareita suloisesti. Keskimmäinen oli änkenyt omaan reppuunsa pari ensiksi löytämäänsä isoa ja äänekästä paloautoa. Ja siinä kaikki, muuta ei ollut mahtunut.  Ai joo, paitsi se minikirja, joka pudotettiin ekassa yöpymispaikassa terassin lautojen väliin. Kaksi vee kuopus sulloi myös samalla random-menetelmällä omia rakkaimpia esineitään mukaan; saldoksi selvisi myöhemmin mm. afrikkalainen puusoitin (rikki), kaksi heijastinta, tyhjä saippuakuplaputeli, 3-pyöräinen auto ja pehmoinen pallo. Muuten hyvä, mutta pallokin kuului koirallemme. Eli huithapeliäitin ansiosta virikkeet automatkaa varten omista tarpeista olivat aika suppeat.

Ergonomiaa nukkumista varten oli ajateltu kahden hampurilaispaikasta lisukkeena tulleen niskatyynyn verran. Lisäksi löytyi styroxpalloilla täytetty matkatyyny, johon nuorin lapsi puri matkan alkutaipaleella komean reiän ja saimme yllättävää joulutunnelmaa koko takapenkille.Tavaraa ei olisi mahtunut autoon edes sukkanauhan verran lisää joten peitoista oli turha haaveilla. Hupparit polvilla toimittivat liinavaatteiden sijaa niinä parina yönä kun sudentunteina vielä paahdettiin mutkateillä. Ikkunoissa oli maskuliinisen pinkit aurinkosuojat, jotka oli aikoinaan saatu vauvojen kirjakerhon tervetuliaislahjana. Siinä siis kaikki lisävarustelu, joka suoritettiin lapsukaisten olon mukavoittamiseksi.

Matkalla kuuluu syödä. Ainahan kaikki sujuu jouhevammin kun on pientä mutusteltavaa ja eväitä pidemmälle kuin vain pahamaineiseen Pasilaan saakka. Kaikkea kannattaa tietenkin testata omakohtaisesti, mutta pientä harkintaa voisin nyt kokemuksen rintaäänellä suositella seuraavien artikkeleiden suhteen: Mansikat on ihania ja niitä myydään joka P-paikalla mutta ei voi suositella tyypeille, jotka eivät osaa poistaa kantaa itse ja valuttavat 3/4 suunsisällöstä ulos.

Berliininmunkit, vaniljamunkit tai ihan mitkä vaan muutkin kuin munkit, joista saa tursutettua salakavalasti tahmaista mönjää juuri väärästä päästä. Aiheuttaa hyytävän jänniä hetkiä ja äkkijarrutuksia motarilla. Pasteijat,nuo nostalgiset pikkusuolaiset, jotka antavat itsestään neutraalin ja harmittoman vaikutelman mutta jättävät tornadon tavoin epäinhimillistä tuhoa jälkeensä. Vinkuvat tikkarit! Muistaako joku antiikinaikainen kanssatoveri sellaiset kimakkaääniset Melody-tikkarit, joista saa korkeita desibelejä irti pitkän aikaa. Olivat niin somia, että hellyin ostamaan mutta triossa vedelty sokerihumalainen balladi takapenkiltä ei ollutkaan enää niin kaunista kuultavaa.

Samassa pakko mainita henkilökohtainen suosikkini siirappinekut. Nämäkin olivat vallan viattoman oloisia ostettaessa ja ajattelin kullannuppujen suiden pysyvän soukassa seuraavaan pikkukylään saakka siirappinekkuja nuollessa. Siinä sitä sitten menikin seuraava kahvitauko setviessä siirappitakkuja ja toisiinsa liimautuneita raajoja. Penteleen nekut kestivät liiankin kanssa ja vähän väliä piti jemmata nekkua odottamaan seuraavaa lutkutushetkeä. Jossain vaiheessa mies vaati ujuttamaan nekut etuikkunasta vaivihkaa ja vannotti etten ikinä enään hommaisi moisia. Mehujääpallerot purkissa. Keksintönä sinänsä kaiketi nerokas, voisi kuvitella että toimisi jopa autossa, mutta ei ainakaan meidän loppasuilla. Ohi suun vilahtivat nuokin ällömakeat kuulat, valuivat istuimiin ja aiheuttivat kiljahduksia kun kylmät pallukat tipahtelivat nivusiin. Toisaalta en keksi kovinkaan montaa evästystä, jota meidän takapenkki natustaisi ilman muruja tai tippumisdraamaa.

Viihdykettä ei siis ollut mukana, ellei lasketa mukavan monotonista keskimmäisen lapsen ”koska ollaan perillä”-jodlaamista, jota esiintyi säännöllisin väliajoin ja vähintään 40 krt/h. Särisevän radion suomipoppi ei saanut yhtymään kimppalaulantaan ja keskustelualoitukset valuivat järkyttävään älämölöön. Muutaman kerran saatiin lapset huijattua laskemaan vastaantulevia autoja tai leijuvia vompatteja, mutta hyvin pian palattiin takaisin perinteisempään takapenkkileikkiin ”kuka kiusaa ketä”.

Sen säännöt ovat aika vapaamuotoiset mutta pisteitä saa mikäli onnistuu vierustoverin hermostuttamisessa. Konsteina voi kokeilla ainakin tukistamista, käden ujuttamista toisen puolelle, nipistämistä, korvaan huutamista, kädestä viemistä, potkimista tai mitä vain improvisoitua häirintää. Parhaan häiriköijän kunniamaininta kuuluu sitten hänelle kenen toimesta etupenkki saadaan karjahtamaan, kääntämään rutistuneet kasvonsa ja manaamaan että nyt oli kyllä vihoviimeinen kesälomareissu kun ei kukaan koskaan ikinä voi olla ihmisiksi. Aikuisten säälittävän räyhäkohtauksen jälkeen takapenkki hiljenee keskimäärin 3 minuutiksi, ihan vain jotta aikuiset saavat vetää happea, suoristaa kampauksen ja jaksavat sitten taas pelata tuota edellä mainittua hassunhauskaa seura- ja matkapeliä.

Pissahätä! Kakkahätä! Jano! Nälkä! Puutunut jalka! Vyö painaa! Kun on kolme hemmoa matkassa, niin ei pelkoa etteikö meillä aina olisi syitä pysähtymiseen. Muistorikas matka. Parhaita hetkiä koettiin pitkin poikin kotimaata. Lapissa rynnättiin liki panssarivarustein pissattamaan poikia pientareella ja silti hyttyslauma valloitti pepun ja intiimialueet. Kiire oli takaisin autolle. Kerran pari palattiin x kilometriä kun jossain vaiheessa huomattiin kengän/lippiksen/unilelun unohtuneen reitin varrelle. Kiipeilin takapenkillä pelastamassa milloin juuttunutta sormea, kadonnutta apina-avainperää tai siirtämässä nukkuvan lapsen painavaa päätä takaisin niskojen päälle. Vauhtia ja vipinää riitti, ei ollut tylsä matka että olisi vain vanhaa iltistä tullut pläräiltyä. Ehei, koko ajan sai katsoa peiliin ja olla kartalla tapahtumista.

Auto on kuin pommin jäljiltä, etupenkki menettänyt vähäisetkin luottamuksen ja aikuisuuden rippeet, navat soi eväsmässyistä ja kesähitti tulee radiosta ehkä noin kuudettasadatta kertaa. Kohta ollaan kotona, kertoo kuski. Ajetaanko pehmustettuun huoneeseen vai kotipihalle? Takapenkki nuokkuu tyytyväisenä, eivät edes jaksa kinata. Kun kysyn, että nyt ei varmaan heti tee mieli lähteä autoilemaan niin vastauksena on että kivaa kuulemma oli, matka ei ollut pitkä ja 2-vuotiaskin hoilottaa ”uudestaan autoon, uudestaan autoon”. Ihan hassuja nuo nulikat! Meillä aikuisilla menee taas pieni hetki terapiassa ennen kuin ihan heti kaasupoljinta uskalletaan painaa perhelomalle.”

Nimim. Kolmen pojan äiti

— Huono Äiti

Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.