Ihan maailman paras lapsi
Jokaisen äidin kullannuppu on toki maailman paras. Tai se olisi ainakin suotavaa, että äiti pitäisi omaa lastaan ihan parhaana. Mutta kevätjuhlasesonki saa myös ääri-ilmiöt esiin, kun joillakin on ihan tosi tosi erinomaisia lapsia:
Oletko tutustunut somelapseen, joka soittaa, tanssii, laulaa, pelaa ja lukee ehdottoman erinomaisesti? Facebook-lapsen vanhemmat tiedottavat maailmalle säännöllisesti lapsensa erinomaisuudesta ja jättävät varjoonsa monen muun säälittävän lapsirääpäleen.
Kevätjuhlasesonki saa erinomaisten lasten vanhemmat menemään ihan pois tolaltaan. Erinomaisen lapsen stipendit, numerot ja muut tunnustuspalkinnot tipahtelevat kuin pienet kuolavanat innokkaan vanhemman suusta. Hitsi, kun se on vaan niin erinomainen eikä yhtään tavallinen!
Erinomaisten lasten varjossa elävät ne ihan tavalliset lapset. He ovat ne hälisevät, sähläävät, ei niin kovin hyvät keskittyjät tai muuten vain ei-mitkään-koulumenestyjät, joista ei koskaan kirjoiteta ylistyspostauksia sosiaaliseen mediaan. He eivät soita klarinettia tai puhu sujuvaa kiinaa, mutta voivat olla maailman erinomaisimpia tietokonepelien pelaajia. He voivat olla tosi reiluja ystäviä, ihan älyttömän suloisia hölpöttäjiä tai tavattoman taitavia letittäjiä, mutta silti ihan tavallisia.
Ihan tavallisia lapsia ei välttämättä kukaan kehu koskaan mitenkään erityisesti. Kokeista ei tule yhtään hyvää numeroa, eikä jääkiekkomaailma odota henkeä pidätellen tulevan tähden varausnumeroa. Ihan tavalliset lapset ovat huomaamatonta massaa. Joko ihan hiljaa tai monen mielestä liian äänekäs.
Moni ihan tavallinen lapsi on keskivertoa, koska kukaan ei ole koskaan ehtinyt keskittyä hänen erityisyyteensä. Lapsen vanhemmilla voi olla liian kiire tai liian huono olla nostaakseen lastaan mitenkään erityisesti. Moni tavallinen lapsi vain menee virran mukana, hädin tuskin olemassa kenellekään.
Se nyt vain sattuu olemaan sillä viissillä, että jokainen ihminen olisi hyvä jossakin. Jos saisi tuntea olevansa hyvä, edes joskus, edes kerran, edes yhtenä koulupäivänä tai yhdessä todistustenjaossa.
Ei mulla muuta. – Huono Äiti
— Huono Äiti
Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ymmärrän kirjoittajan pointin, mutta jutun lukeminen tuntui silti pahalta käytettyjen termien takia.
Ei kai kellään ole kotona ”tavallista lasta”? Meidän pieni tyyppä on hauska, sekoileva, nindendo-nero (mielestään), joka on hyvä kaveri ja kiinnostunut kaikesta. Hän on erinomainen, koska hän on just hän ja upea tyyppi. On hän hyvä toki tietyissä mitattavissa jutuissa (matikka, äikkä) ja huono sitten toisissa (liikunta, käsityöt). Mut ei hän mitenkään ole tavallinen, koska hän on erityisesti vanhemmilleen erinomainen. Ja joo, somessa pyörii sellaisten vanhempien postaukset, jotka pyrkii pätemään hyvyydellään, tai aidosti haluavat jakaa upeaa hetkeä elämässään. Se on heidän elämänsä, kun taas meillä se erinomaisuus tiivistyy jokapäiväisiin hetkiin ja pieniin voittoihin. Isoista voitoista postataan sitten mummoille, jotka juhlii meidän pientä erinomaista aidosti meidän kanssamme.
Lapsissani on stipendien saajia, tulevaisuuden menestyjiä, joiden todistuksia ja menestystä on saanut juhlia. Minusta on aihetta juhlistaa, jos menee hyvin. Sitten on joukossa sekin, jolla on se tavanomaisin?diagnoosi ja jonka Wilma on hehkunut välillä merkintöjä, ja vaikka hän on älykäs ja nokkela, hauska ja ulospäinsuuntautunut on koulussa oleminen niin haastavaa ettei todistus tuo useinkaan kovin hyvää mieltä tullessaan. Ja toinen jolla on mielialahaasteita ja jaksamisvaikeuksia ja numerot laskeneet, eipä hänkään kovin kehuja saa… Paitsi kotona! Täällä he ovat vähintään yhtä rakkaita ja ihania ja ansaitsevat yhtä paljon positiivista huomiota kuin toisetkin. Meille se todistustenjakopäivä ei välttämättä ole siis juhlapäivä. Mutta voipa sitä juhlistaa vaikka kesää ja lomapäiviä.
Mun mielestä pointti on just siinä, että ”tavisten” kohdalla niitä onnistumisia voi nostaa esiin. Meidän lapset molenmat on keskiarvoltaan 7-8 oppilaita. Esikoisella huonoin arvosana oli aikoinaan 5 (matikka) ja paras 10 (englanti ja äidinkieli) ja muut kirjoa siitä väliltä: selkeästi matemaattiset aineet 6-7 , muut 7-9. Noilla ei saanut stipendejä, mutta iloittiin ja juhlittiin joka kerta, kun matikan kokeesta tuli parempi arvosana kuin 5. Ei keskitytty kokonaiskuvaan tai heikkouksiin, vaan vahvuuksiin ja niiden päälle tulevaisuuden haaveiden rakentamiseen.
Mua henk.koht ärsyttää nämä ”kieltolait” ennen jokaikistä nykypäivän juhlimisen aihetta. Huomio kiinnitetään siihen ettei kenellekään vaan tule paha mieli mistään, sen sijaan että viesti olisi että juhlitaan kaikenlaisia onnistumisia ja itsensä ylittämisiä. Meillä juhlittiin lähisuvun kesken sitä, että ysin päättötodistuksen matikan numero oli 6. Juhlittiin siihen panostettua työtä, kuten myös sitä kertaa kun kokeesta tuli 7- mikä oli lapselle itselleenkin niin iso yllätys että itki ilosta.
Se ei ole meiltä eikä meidän lapsilta pois, että toiset vanhemmat on yhtä ylpeitä omien lastensa menestyksestä. Tärkein kasvatuksellinen opetus, mitä me vanhemmat olemme yrittäneet lasten päähän juurruttaa, on se että älä ikinä vertaa itseäsi muihin, vaan vertaa omaan suorituksesi. Joka kerta kun ylität itsesi, se on aihe juhlaan ja ylpeyden tunteeseen. Ja iloitse muiden mukana samasta: siitä kun he ylittävät itsensä.
Jos vanhempi on ylpeä lapsensa todistuksesta, niin miten se on muilta pois? Eikö juuri tässä maailmassa, jossa lasten kyky keskittyä opiskeluun, eikä esim vaan puhelimen näpräämiseen olisi oikeutettu myös huomioida?! On hienoa että tunnustetaan kaikenlaiset oppijat, mutta eikö nyt herran jestas vanhempi saa olla onnellinen lapsen koulumenestyksestä, vaikka naapurin pertillä onkin häntä huonompi todistus?
Kiitos Huono Äiti!
Toivottavasti tämä herättää edes jonkun huomaamaan juuri sen tavallisen(kin) lapsen ainutlaatuisuuden ja myös kertomaan sen ääneen. Niistä huomaamisista karttuu vuosien mittaan hyvä itsetunto, lapsi tietää olevansa arvokas omana itsenään.