Ihan tavallinen perheperjantai
Huono Äiti sai avautumisen:
”Perjantai. Viikon päätepiste, vapauden alku. Mutta minulle se tuntuu enemmänkin maratonilta, jonka viimeinen metri on vielä edessä. Katselen teekuppiani. Lusikan nostamiseen ei vain tunnu olevan voimaa.
Koko viikko on ollut kuin yhtä suurta kaaosta. Kotona vallitsee sellainen sotku, että voisi luulla asuvan tässä vähintään kymmenen lasta. Lattialla on polku, jota pitkin voi kulkea huoneesta toiseen. Ja kun yritän järjestää, niin sotku vain lisääntyy.
Lapset. Ai lapset. Toinen on kipeä, toinen taas on tuonut koulusta jotain uutta pulmaa. Kuumemittari on ollut meidän perheen uusi paras ystävä. Yöunet ovat katkonaisia, päivärytmi täysin sekaisin. Ja minä, minä olen kuin zombie, joka liikkuu mekaanisesti paikasta toiseen.
Mies… no, hän on omalla planeetallaan. Kännykkä on liimattu hänen käteensä. En tiedä, näkeekö hän edes minua enää.
Viikonloppu. Se pitäisi olla aikaa rentoutua, latautua. Mutta kun ajattelen sitä, niin tunnen vain lisää väsymystä. Miten voin nauttia vapaapäivistä, kun olen tällainen väsynyt, ärtynyt ja voimaton?
En tiedä, mistä löytäisin voimaa. Miten jaksaisin tämän kaiken? Haluaisin vain nukkua. Nukkua niin kauan, että kaikki tämä olisi vain painajaista. Mutta tiedän, että en voi. On lapsia, joita pitää hoitaa, kotia, jota pitää yllä, elämää, jota pitää jatkaa.
Olenko yksin tämän tunteen kanssa? Onko muillakin äideillä tällaisia päiviä, viikkoja, kuukausia? Tunnen itseni niin epäonnistuneeksi. En ole hyvä äiti, en hyvä vaimo, en hyvä ihminen.
Mutta sitten, kun olen vähällä luovuttaa, muistan ne pienet hetket. Lapsen lämmin halaus, miehen kiitollinen hymy, ystävän tukiviesti. Ne muistuttavat minua siitä, että en ole yksin. Että kaikki eivät ole niin huonosti.
Ehkäpä se voima löytyykin juuri näistä pienistä hetkistä. Ehkäpä se löytyy siitä, että uskallan pyytää apua, että annan itselleni luvan olla väsynyt, että otan yhden askeleen kerrallaan.
En tiedä, miten tämä kaikki päättyy. Mutta tiedän, että en aio luovuttaa. Koska vaikka nyt tuntuu vaikealta, niin elämässä on myös paljon hyviä hetkiä. Ja ne ovat niitä, joiden takia jaksan jatkaa.
Joten nyt otan syvän henkäyksen, nostan lusikan ja päätän, että huomenna on uusi päivä. Uusi mahdollisuus.”
Nimim. Olispa jo maanantai
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 10 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Mistä sinulla oikein kiikastaa? Kovin epämääräisesti kerrot ongelmistasi.
Noin yleisluontoisesti voisin kuitenkin antaa sen neuvon, että lakkaa miettimästä, oletko hyvä vai et. Käytä sekin aika tekemällä niin paljon hyvää kuin voit. Ja etsimällä kauneutta ympäriltäsi ihan vilpittömästi, ilman paineita tai pyyteitä.
Minä olin tuossa monta vuotta. Töissä päivät, kotona töissä illat ja viikonloput. Yritin puhua miehelleni uupumuksesta, joskus romahdin ja itkin, usein vain lakonisesti kerroin olevani ihan loppu. Ei mitään vastakaikua, ehkä voivottelua kuinka rankkaa hänellä oli. Hänelle omat harrastukset ja nettivideot olivat tärkeämpiä kuin minä tai lapset, ja ennen kaikkea pyhä TYÖ, jonka eteen saattoi uhrata kaiken. Meille sen tuoma hyvä ei kantautunut, elin vuosia taloudellisesti kuin yksinhuoltaja, jonka kämppis maksoi toista puolta asuntolainasta. Muun hoidin minä. Meillä oli taloudessa kaksi elämää, miehen oma ja minun ja lasten yhteinen. Ei ollut vaan voimia lähteä aiemmin, hyvä kun arjesta selvisi.
Vasta kun nuorinkin alkoi olla 10-vuotias, vuosien univaje ja uupumus alkoivat hellittää ja tajusin, että tässä sitä sitten ollaan, loppuelämä, ikuisena kakkosena miehelle kaiken muun jälkeen. Parempi on nyt kun saa olla yksin, teinien kanssa joka toinen viikko. Jaksan jopa kuunnella exän rutinaa siitä, kuinka rankkaa ja kallista lasten kanssa elämä on.
Odota vielä hetki, hetken päästä joku ymmärtää että tilanteen on muututtava. Joko se olet sinä, tai hyvällä tuurilla miehesi.
Elän samassa todellisuudessa kanssasi. Sillä lisällä, että minusta on otettu työssä kaikki tehot irti ja jäljellä on tosiaan vain tyhjäksi puristettu rätti. Töissä ja kotona. Olen vuoden jo sanonut, etten odota perjantaita, en maanantaita, en mitään. Vastassa on seinä. Lapsella pahoja käytösongelmia kotona. Hän lähinnä huutaa, itkee ja haukkuu kaikkia koko kotonaoloaikamme. Olemme kodin vankeja, koska hänen huonon käytöksen vuoksi emme voi matkustaa tai käydä edes kylässä. Olen selkeästi vähintäänkin lievästi masentunut ja oloni on toivoton ja ärtynyt suurimman osan ajasta. Luonteeltani olen iloinen ja naurava, mutta arki kaikkine ongelmineen ja vaatimuksineen on pistänyt minut polvilleni, enkä tunne itseänikään enää. Enkä ehdi edes tutustua tähän surulliseen haamuun, joka liikkuu ainoastaan sammuttaakseen jonkun tulipalon jossain toisessa paikassa. Ei auta tsemppihokemat, koska olen tyystin loppu.
On päiviä,viikkoja,kuukausia milloin uppoan uupumukseen. Painan ensin sata lasissa riittävän pitkään ja sitten upahdan sinne harmaaseen mössöön joka syö kaiken luovuuden,energian ja valon päivistä. Luojan kiitos mulla on mies joka hoitaa sen perus minimin silloin kun mä en jaksa…mutta se tosiaan on ihan perus minimi. Talo on kuin hävityksen kauhistus ja tavarat pinoutuu ja pyykit odottaa viikkaajaa. Sillä kyllähän talon sotkun läpi lapset saa lähdettyä kouluun ja ruoka on nopeaa ja helppoa sekä vaatteet voi ottaa käyttöön suoraan pyykkinarulta.
Sitten taas aurinko paistaa risukasaan ja harmaa mössö alkaa hälvenemään. Silloin tuntuu taas ihanalta olla minä.
Hei. Voisi olla minun kirjoitukseni noin 15 vuoden takaa.
Hyvä että olet tajunnut, että tarvitset apua. Jos läheisistä, sukulaisista tai ystävistä, ei ole apua tai niitä ei ole, puhu neuvolassa. Hae keskusteluapua mielenterveystoimistossa tai sosiaalitoimesta…. puhu myös lääkärille. Masennus iskee parhaiten loka-marraskuussa.
Mutta ihan ensiksi, kerro miehellesi tunteistasi,väsymyksestäsi….. Etsikää ja löytäkää yhdessä ratkaisuja. Kyse on koko perheen hyvinvoinnista.
Usko itseesi. Et ole varmastikaan huono äiti, vaimo …. etkä todellakaan huono ihminen.
Vaikka joskus tuntuu toivottomalta, muista että se on vain yksi, ohimenevä vaihe, elämässäsi.
Voimia ja valoa sinulle ja perheellesi.
Niin se on lapsiperhe arkea. Pakko jaksaa. Itse olin yksin 3 lasta enemmän tai vähemmän adhd porukkaa. Hyvin kuitenkin meni. Ja kun en jaksanut,pyysin sossut apuun. Silloin ne tuli 90 luvulla. Nyt ei varmaankaan tule. Se pitää vain miettiä että aikansa kutakin. Ja nauttia niistä ohikiitävistä pienistä onnen tunteista. Tsemppiä kyllä se uusi päivä aina nousee ja koskaan ei tiedä mitä tuo tullessaan. Kannattaa aina luottaa ja uskoa hyvään.
Tiedän tunteen. Osa siitä on juuri omaa asennetta, kuten itsekin tunnut tiedostavan. Pienet muruset auttavat jaksamaan ja niihin keskittymällä niitä näkee paremmin ympärillään. Arjen haasteet ovat kuitenkin toisinaan suuria lohkareita, joiden rinnalla murut ovat mitätöntä murskaa. On uuvuttavaa, kun itse pyörittää kotia ja mies alkaa päivänsä päätteeksi treenata. Hänen on pakko saada tehtyä kotisalitreeninsä. Sen jälkeen hän tulee arvostelemaan sotkua talossa ja tylyttää lapset siivoamaan niin, että pian he itkevät. Itse hän ei siivoa, ja jos menen nukuttamaan pienintä, hän saattaa korjata muutaman asian jääkaappiin, mutta pöydät jäävät pyyhkimättä ja isommat lapset valvomatta. Hekin ovat vielä pieniä. Joudun lopulta huutelemaan heille pienimmän sängyn ääreltä ohjeita. Mies on hävinnyt omaan huoneeseensa elokuvia katsomaan. Minut on jätetty taas yksin kaiken keskelle.
Toisaalta rakastan lapsiani, kotiani ja kaikkea tätä elämää. Ärsyttää, kun miehellä silti on aivan omanlainen näkemyksensä siitä, mitä kuuluu perheen toisen vanhemman rooliin.
Välillä puhuminen on auttanut. Nyt tuntuu, että välimme ovat niin tulehtuneet, ettei halua puhumiseen kummallakaan ole. Siitä tulisi vain hirveä riita taas. Tunnen voimattomuutta sellaisen aloittamiseen. Ehkä kirje miehelle? Lukisiko hän? Epätoivossa kaikki keinot on otettava käyttöön.
Nykypäivä ja hiton some. En edes tiedä mitä tänäpäivänä tuntisin jos pitäisi penskojen sometuksen lisäksi vahtia äijän somehommia. Näen punaista siitä että teinit saa vapaasti käyttää kännykkää yöt pitkät. Ei ole itse niitä maksanut saati ostanut ja sitten kun aikuinen tai koulu puuttuu,on vara valittaa. Whaaat? Mun teiniltä lähtis heti perusteluiden kera ja kouluun ei kännyt kuulu. En tajua tätä maailmaa. Tsemppi halit
On helpompaa olla oikeasti yksin kuin yksin parisuhteessa. Kokemuksesta tiedän mistä puhun.
Kuulostaa kyllä todella tutulle! Vihaan miestäni tällä hetkellä. Täysin someriippuvainen vätys.