”Jokaiselle, joka kärsii väkivaltaisessa suhteessa: lähtekää!”

”Aikalailla viisi vuotta sitten tapasin maailman ihanimman miehen.

Huonon suhteen jälkeen tunsin pitkästä aikaa olevani rakastettu ja välitetty. Hän huomioi mua, toi kukkia ja hiero niskoja, hän oli kiinnostunut mun asioista. Kipeenä ollessa mies kävi kaupassa, toi herkkuja ja hellitteli. Hän kertoo välittävänsä ja rakastavansakin jo suhteen alkumetreillä.

Parissa kuukaudessa alkoi näkymään sairaalloisen mustasukkaisuuden merkkejä; olin sinisilmäinen ja ajattelin sen olevan vaan välittämistä ja rakkautta. Voi miten väärässä olin.

Ajan kuluessa, miespuolisten ystävien kysellessä kuulumisia, olinkin hänen mielestään pannut heitä kaikkia ja olin huora. Ensimmäisen kerran sain turpaani kun tultiin baarista kotiin, joku mies oli kattonut mun tissejä kun olin jutellut sen kanssa. Tokihan se oli mun syytä, niinkun kaikki. Tästä alkoi viikottaiset epäilyt, tönimiset, repimiset ja menojen tarkkailu. Mies uskotteli et kaikki muuttuu ja hän voi muuttua, tottakai uskoin, kyllähän hän mun takia muuttuisi, vaikka mua varoteltiin muutamalta taholtakin siitä mitä hän oli tehnyt eksilleen. En mä uskonut, niissä naisissa oli jotain vikaa, hän uskotteli. Niinkun aina.

Mies sai suostuteltua mut muuttamaan toiselle paikkakunnalle, jossa opiskelin. Siitä se eristäminen alkoi, sukulaiset ja kaikki ystävät jäivät vanhalle asuinpaikkakunnalle. Miehen mielestä pidin liikaa yhteyttä ystäviini, aloin puhumaan heidän kanssaan salaa kun mies nukkui. Kerran mies tuli kotiin, ja olin imuroinut hänen mielestään huonosti, tai valehtelin imuroineeni. Turpaan tuli ja lujaa. Mut heitettiin usein asunnosta pihalle, eikä päästetty takas sisään.

Asuttiin aika kaukana kaikesta, ja mies hallitsi sitä mihin mennään ja koska. Opin taitavasti peitteleen mustelmia ja valehteleen niiden synnystä. Yhteydenpito sukulaisiin väheni, miehen mielestä äiti oli liikaa meidän elämässä.

Moni miettii miksen lähtenyt. Itsekin mietin näiden vuosien jälkeen, et miks helvetissä annoin sen jatkua, enkä asettanu miestä vastuuseen teoistaan.

Muutettiin takas kotipaikkakunnalle, yhteiseen asuntoon. Mies epäili mua pettämisestä jatkuvasti, vaikka olin aina kotona. Olin joutunut keskeyttään opinnot kaiken tän paskan takia. Se piti mua vankina kotona, mukiloi aina niin että naamaan ei vahingossakaan tullut jälkiä. Se pakotti mut tilaamaan puhelinoperaattorilta puheluerittelyitä, joista se selvitti oonko pettänyt häntä. Ja mainittakoon, että hän tietenkin sai mennä ja tehdä just niinku halus. Jos epäilin häntä jostain, olin vainoharhainen hullu, ja mun pitäis mennä hoitoon. Todellakin olis pitänyt kun tollasta jaksoin kattella!

Tuli uusivuosi. Mies oli omilla menoillaan, kuten kaikki juhlapyhät ensimmäisen vuoden seurustelun jälkeen, jotka piti aina yhdessä viettää, turhia lupauksia. Mä olin käynyt kaupungissa pyörähtämässä ja olin tullut kotiin nukkuun. Herään siihen, kun mies istuu mun päällä ja hakkaa joka puolelle, tällä kertaa jopa kasvoihin. Pääsin karkuun ja mies tulee perässä, jatkaen huutamista; olin kuulemma pettänyt häntä. Tilanne jatkui monta tuntia. Pelkäsin ihan helvetisti. Mun puhelin oli mennyt rytäkässä rikki, eikä se ollut ensimmäinen. Mies häipyi, ja mä lähdin poliisilaitokselle.

Ensimmäistä kertaa vuoden aikana. Tällöin tää kaikki alkoi paljastua myös läheisille, (joita nyt enää oli) mustaa silmää ei oo kovin helppo selittää. Mä olin ihan sekaisin. Seuraavana päivänä lähdin miehen mukaan päivystävälle hammaslääkärille, koska hän kaipasi tukea, tukea mitä mä en ensimmäisten kuukausien jälkeen häneltä saanut. Mut mä rakastin ja halusin auttaa ja olla tukena, ja toivoin näin häneltä saavani samaa. Siellä mä istuin odotushuoneessa silmä mustana käsikädessä miestä tsempaten.

Pian tilanteet eskaloitui niin, että mä lähdin karkuun. Yks päivä miehen ollessa kaverillaan, mä keräsin kassiin vaatteita ja jotain tärkeitä tavaroita, tilasin taksin ja lähdin turvaan. Irtisanoin oman vuokrasopimukseni meidän yhteisestä asunnosta ja aloin etsiä itselleni asuntoa. Asuttiin erillään ja mies sai jälleen puhuttua mut ympäri yrittämään, haettiin apua, käytiin pariterapiassa.

Kaikki oli hetken hyvin. Tai niin hyvin kun voi olla. Kunnes tuli jälleen se päivä kun se epäili mun pettäneen. Tällä kertaa se hakkas mut imurin putkella ja uhkas tappavansa veitsellä. Monta tuntia jälleen olin jumissa omassa asunnossani, sen vankina. Seuraavana päivänä marssin jälleen poliisilaitokselle, koska halusin tehdä tästä lopun, otin selvää lähestymiskiellosta ym. Ensimmäisestä pahoinpitelystä hän sai tuomion, olin mukana oikeudenkäynnissä, en vaatinut rangaistusta, enkä korvauksia. Tsemppasin miestä.

Tää toinen ei edennyt edes syyttäjälle, koska en ollut käynyt lääkärissä vammojeni vuoksi. Mainittakoon, että poliisi kuvasi vammani seuraavana päivänä tapahtuneesta ja kuulusteli meidät molemmat. Me oltiin muutamia kuukausia erossa tapahtuneen jälkeen, mies omaan tapaansa aktiivisesti pommitti viesteillä, ja pahimmassa tapauksessa sähköpostitse. Satoja ellei tuhansia viestejä. Meille muodostui on-off suhde.

Mulla ei vaan ollut voimia jatkaa yksin, pari vuotta sitten sattumalta tapasin erään miehen johon tutustuin (salaa tältä väkivaltaiselta hullulta tietenkin). Pystyin puhumaan sille kaikesta, tapailtiin välillä. Hänen kauttaan näin sen, mitä miehen pitäisi naiselle olla. Aloin tajuamaan omaa järjettömyyttäni.

Viime vuoden alussa, äitini kuoltua yllättäen, sain myös tältä mieheltä tukea asiassa. Noihin aikoihin tein päätöksen kadota lopullisesti tämän väkivaltaisen miehen elämästä. Hän oli tehnyt ensimmäisen askeleen ja muuttanut toiselle paikkakunnalle, vaikka välillä toissa vuoden loppupuolella vielä tavattiinkin. Vaihdoin puhelinnumeroni ja jatkoin elämääni. (Huhujen mukaan hänkin on jatkanut, toivon että kun väkivalta jatkuu, tajuaa tää seuraava uhri lähteä jo ensimmäisestä varotusmerkistä, toisin kun minä).

Oon saanut ihan älyttömästi uusia ystäviä ja vanhojakin ystäviä takasin elämääni. Mikään ei enää korjaa välejä kuolleeseen äitiini takaisin sellaiseksi mitä se oli ennen tätä miestä. Mut mä voin sanoo olevani vahvempi kun ennen tätä. Mä valmistuin viime syksynä vihdoin unelma-ammattiini ja pääsin jatko-opintoihin ammattikorkeeseen.

Jokaiselle, joka kärsii väkivaltaisessa suhteessa: lähtekää. Vaikka tuntuu ettei olis voimia, tehkää se. Siihen saa apua.

Ihmiset, jotka kykenevät väkivaltaan ihmistä kohtaan, jota heidän pitäisi rakastaa eniten maailmassa, eivät rakasta ketään, vaikka muuta väittävätkin.

Mä selvisin siitä; sain keskusteluapua ja mulla oli tarvittaessa lääkitys, mulla on mahtavat kaverit, ystävät ja sukulaiset ympärillä taas. Nykyään myös hyvääkin parempi parisuhde, ja meille on tulossa perheenlisäystä.

Asiat tulee menemään hyvin, kun vaan uskaltaa päästää irti myrkyllisistä ihmissuhteista.”

Nimim. Ehjempi kuin koskaan

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Väkivaltaisessa suhteessa elävä: sinulla on oikeus lähteä ja hakea apua!

– Hätätilanteessa soita 112!

– Turvakotien yhteystiedot löytyvät täältä.

– Keskusteluapua saat Nollalinjasta. Nollalinja on ilmainen auttava puhelin, jonne voit soittaa mihin kellonaikaan tahansa, vuoden jokaisena päivänä. Puhelinnumero on 080 005 005.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.