Kaikkein raskainta on syyllisyys
”Pakko se on myöntää, olen huono äiti.
Ainakin jos vertaa kaikkiin keskustelupalstojen, median ja somekanavien syöttämiin illuusioihin äitiydestä.
Tiedän kyllä omat heikot kohtani, väsyneenä huudan, ja saatan sivuuttaa lapsen mankumalla ja vinkumalla esittämät asiat. Vaikka totta kai lapsella olisikin asiaa, mutta väsymyksen sumussa pelkkä mankumisen äänensävy saa omat aivoni täysin tilttiin.
Usein näissä hetkissä käväisee mielessä sekin ajatus, että minkä ihmeen takia olen niitä lapsia ylipäätään koskaan hankkinut. Hetken haaveilen elämästä, jossa olisi rauhallista, siistiä, kunnon yöunet ja mikä tärkeintä, koko ajan ei joku olisi jotain vailla. Saisi vain olla.
Kuitenkin toisessa hetkessä lapsi toteaa, että äiti on rakas ja tärkeä ja tulee halaamaan. Näissä hetkissä muistan, miksi on lapsia toivonut.
Tietenkin saan myös kaupanpäälle huonon omantunnon kun jälleen menin huutamaan. Anteeksipyyntö ja selitys kun äitiä nyt väsyttää kovasti.
Taustalla kalvaa kuitenkin pelko siitä, mitä oma toiminta tekee lapsille. Etäännyttää keskusteluyhteydestä, rikkoo luottamusta ja turvallista lapsuutta. Vai onko se kuitenkin vain merkki siitä, että vanhempikin on ihminen, jolla palaa käpy aika ajoin? Itse sitä pyrkii aina tsemppaamaan sillä, että huonomminkin voisi vetää. Kuitenkin tiedostaen, että paremminkin voisi olla.
Kun vain saisi pidettyä itsensä aisoissa myös silloin kun menee hermo lasten riitelyyn ja kaikenlaisiin vailla olemisiin… Ja mikä tärkeintä, unohtaisi sen illuusioäidin, eikä lastaisi itselleen sitä kautta loputonta syyllisyyden ja riittämättömyyden taakkaa.
Sillä se on ainakin minulle se kaikkein pahin kuormittaja, syyllisyys omasta riittämättömyydestä.”
Nimim. Huonoakin huonompi äiti
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kyllä. 11kk kaksosten kanssa oon niin väsynyt että välillä odotan iltaa milloin pääsen makaamaan. Väsymys on mennyt niin överiksi ettei uni tule. Äitini oli 22h meillä hoitamassa vauvoja, kun tultiin kotiin niin totesi ettei tule enää. Kaverit kaikonneet. Yritän pitää yhteyttä mutta ”katotaan ens viikolla”. Puoliso ei herää vauvojen itkuun ja nousee kyllä jos saan herätettyä. Kotiapu käy kaksi kertaa viikossa. Muuta tukiverkkoa ei ole. Välillä mietin että miksi tuli kaksi. Suvun ensimmäiset tuplat. Mutta sitten just toi.. tytöt huutelee sängyistään ”ääääiiitiiii” ja puristaa lujasti kun nostan pois. Itkuhan siinä tulee miksi ajattelinkaan niin ja päätän että kyllä tää ensi viikolla helpottaa. Ei niitä hampaita voi tehdä montaa kuukautta. Ehkä jopa ensi yö on parempi. Aamuaurinko ja iltatähti. Niitä en pois vaihtais. Ikinä.
Niin se on minullakin. Oon aina ollut pitkäpinnainen, mutta nyt uhmaikäisen kanssa en välillä hermostumiseltani edes tunnista itseäni. Joka päivä yrittää kiinnittää huomiota ettei tiuskisi ja huutaisi lapselle vaan koittaisi ymmärtää ja olla rauhallinen; olla se aikuinen. Ehkä sitä vaatii itseltään kuitenkin vaan liikoja. Ihminenhän vaan itsekin on ja ei kai itsehillintäkään loputon voi olla. Silti sitä vaan joka ilta tuntee jostain syyllisyyttä. Positiivinen ajatus on kuitenkin se, että ehkä sen syyllisyyden avulla sitten pystyy pikkuhiljaa parantamaan tapojaan