Kaipaan omaa aikaa niin paljon, että harkitsen eroa
”Kuvittelin aina olevani sellainen äiti joka on 3 vuotta kotona ja miestä odottaa ruoka valmiina työpäivän jälkeen. En ole. Sairastuin vauvan ollessa puolivuotias synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka oikeastaan lähti taittumaan kun pääsin opiskelemaan lapsen ollessa 1,5 vuotta.
Kaikista huvittavinta on, että äitiys oikeastaan laukaisi minussa sellaisen ”kroonisen itsekkyyden”, että omia juttuja pitäisi olla koko ajan saatavilla. Minulla oli paljon menoja, harrastuksia yms. Nyt olen viimeisen vuoden aikana jättänyt paljon pois menoja ja harrastuksia, koska väsyin jatkuvaan kiireeseen. Viime vuosi oli raastava parisuhteemme kannalta, riitelimme koko ajan. Olin todella uupunut kaikkeen, silti opintoni olivat siinä vaiheessa, että ei auta kuin porskuttaa eteenpäin, sairaslomia ei opiskelijoilla ole tai valmistuminen lykkääntyy.
Tämä herätti minuun valtavan oman tilan tarpeen. Haluaisin olla yksin, tätä pyysinkin mieheltäni, olisiko mahdollista saada sellaista “yksin kotona olemis” -aikaa. Tätä mieheni ei ole pystynyt järjestämään, koska häntä ei vain koko syksynä oikeastaan kiinnostanut, kuinka väsynyt olen ollut. Hän jotenkin ajattelee, että tämähän menee hyvin kun ollaan kaikki tässä kotosalla, että ei häntä häiritse, kun tyttäremme on ainoana lapsena vaatimassa koko ajan jotain.
Kävin päivät harjoittelussa ja illat olin joko lapseni tai mieheni käytettävissä, molemmat ovat melko vaativia persoonia. Joululomalla romahdin, tuntuu että happi loppuu totaalisesti, itkin väsymystäni, halusin erota. Mieheni tajusi että olen tosissani ja lupasi että nyt asiat muuttuu, noh, ei muuttunut, enkä usko että muuttuu. Voiko se oman tilan tarve oikeasti muuttua niin suureksi, että on valmis vaikka eroamaan? Mikä tähän auttaisi?”
Nimim. Haluun olla yksin, haluun olla hiljaa
Tämä kirjoitus on lähtetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Kuva Alex Holyoake.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 37 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tunnistan tarpeen. Korona aika ja etätyön tekeminen kotona sai tunnistamaan yksin olon tarpeen suuremmin, kuin koskaan. Mies on aina kotona, etätöissä ja vapaalla. Lapsi on aina kotona. Minä kaipasin yksin olemista, he eivät. Ratkaisin asian lopulta niin, että hankin toisen asunnon lähempää työpaikkaani. Onneksi tämä oli meillä taloudellisesti mahdollinen ratkaisu. Vietän 2-3 päivää viikosta toisessa asunnossa, aivan ihanaa. Tosin edelleen pohdin eroa ja kokonaan erilleen muuttamista, koska pitkä parisuhde on muuttunut kämppäkaveruudeksi ja jonkinlaiseksi perhearjen suorittamiseksi.
Luulen, että tässä tapauksessa äidille ei riitä, että hänelle sanotaan että ”saat 3 tuntia olla yksin” vaan hän tarvitsisi sen melkein vuorokauden oikeasti sitä yksinoloa. Tekstissä oli ihan tuttuja asioita. Meillä homma toimii siten, että koska minä tarvitsen sitä yksinoloa silloin tällöin, niin muu perhe lähtee isovanhemmille / serkuille / jonnekin muualle yökylään ja minä saan olla iltapäivästä seuraavaan iltapäivään yksin. Ja ennen sitä talo on siivottu yhteistuumin, ettei tarvitse niitä harvoja vapaita iltoja kuluttaa tiskipöydän hinkkaamiseen. Tämä toimii meillä. Mies taas haluaa lapsivapaan siten, että viettää sen minun kanssa, jolloin lapset menevät yökylään ja me jäämme kahdestaan kotiin. Winwin kaikille.
Tunnistan hyvin tuon tarpeen saada omaa aikaa ja tilaa. Seinät tulevat päivä päivältä lähemmäs toisiaan. Ero ei minua todellakaan auttanut tässä asiassa, lapset eivät halua olla isällään ja niinpä minä olen totaalisen jokahetkisesti kiinni lapsissa. Toki muksut kasvavat koko ajan ja siten omaa aikaa tulee minullekin enemmän. Sen ajan jota en vietä kotona, lasten harrastuksissa tai ruokakaupassa, olen luonnollisesti töissä, koska lasten isää ei kiinnosta elatukseenkaan osallistuminen. Toivottavasti sinun miehesi ei ole yhtä mänttipää.
Tunnistan itseni tuosta oman tilan tarpeesta ja olen vakavissani miettinyt eroa ja viikkoviikko-systeemiä että saisin olla yksin.
Mulla on todella suuri tarve olla yksin ja se tuntuu monelle olevan huonon äidin merkki tai välinpitämöttyyden huippu!
Meitä on moneksi ja multa vaan ilma loppuu, jos en saa olla välillä yksin ja hengittää….koen olevani parempi ihminen,puoliso ja äiti juuri sen oman ajan takia!
Tsemppiä, jos ei puoliso ymmärrä laita se ymmärtämään….tai lähde kävelee! Sinä elät itseäs varten ensin ja sitten tulee muut….
Tilanne miehen näkökulmasta, koska meillä vaimo on se, joka sitä yksinoloaikaa järjestää itselleen harrastusten ja kavereiden kautta, mutta silti haluaisi olla pidempiä aikojakin yksin. Tilanne mennyt siihen, että hän on muutaman kerran ollut viiden vuoden aikana yön poissa kotoa, mikä on ihan ok minulle, mutta se ei ole riittänyt, vaikkei olekaan sitä kertaakaan sanonut.
Ollaan sitten eroamassa, mutta terapiassa käydään siitä huolimatta, jos vaikka tilanne jotenkin saataisiin korjattua.
Oman ajan järjestäminen pidemmiksi ajoiksi on todella haastavaa, varsinkin kun haluaa meidän olevan samaan aikaan lomalla ja keksi yhteistä tekemistä koko perheelle. Arjen keskellä molempien työstä johtuen, ei vaan mahdollista esim. vuokrata airbnb-asuntoa viikoksi lepopaikaksi, ilman että lapsen tarhat ja harrastukset kärsii.
Tällä hetkellä sitten kaikki kärsii siitä, ettei enää ole mitään yhteistä halua tehdä mitään arjessa, esim keskustella tai muutakaan ja se oma aika varmasti tuntuisi vielä paremmalta idealta.
Aikaisemmin,jos olisi tuo oma aika tullut puheeksi, tai edes olisi maininnut sen tarpeesta, olisi se järjestynyt, mutta tällä hetkellä se ei vaan onnistu.
Kehotan kaikkia puhumaan näistä asioista avoimesti, ennen kuin niistä tulee oikeasti ylitsepääsemätön ongelma ja tuhoaa kaiken. Nyt ei keksitä mitään millä tylsät hetket saatais kulumaan, kun kumpikaan ei halua tai jaksa puhua toisen kanssa mistään. Ollaan vaan puhelin kädessä. Samasta syystä minä tänne eksyin. 🙁
Mulla on jo vanhempi tytär, nyt 5 v., mutta erityisesti miehen iltavuorot tuntuvat todella rankoilta. Kun ensin itse tekee täyden työpäivän ja sen jälkeen hirmuisella kiireellä hakee lapsen päivähoidosta ja viettää hänen kanssaan koko illan kahden kotona, ei siinä ole mitään mahdollisuutta lähteä esimerkiksi omiin harrastuksiin – ja puheenaiheet ovat sellaisia, että siihen todella kaipaisi jonkun aikuisen. Joskus ajattelin jopa sitä, että kun tenava oli pienempi, tämä oli helpompaa itselle – ainakin menee aikaisemmin nukkumaan. Kaikista väsyneimmilläni olen jopa pohtinut, että jos muutat pois kotoa, tästä pääsisi maksamalla elatusmaksut ja mies järkätköön työnsä miten haluaa. Vaikka kuinka paljon yritti varautua vanhemmuuteen, tämä oli ehdottomasti suurin yllätys miten rankkaa on olla kahden lapsen kanssa illat kotona.
Minä olen nykyään yh, mutta edelleen kaipaisin lisää omaa aikaa. Elämä oli sietämätöntä, kun vielä asuttiin koko perhe saman katon alla. Avioeroomme oli toki muitakin syitä, mutta kaikista eniten kärsin siitä, että en saanut ikinä olla yksin. Lapsi on nykyään jo teini, eli viettää jo paljon aikaa omassa huoneessaan. En kuitenkaan osaa rentoutua ja saada sitä yksinolon tunnetta ennen kuin lapsi nukkuu, tai on oikeasti poissa. Tällaisia tilanteita on kuitenkin todella harvoin, koska lapsen poissaollessa tapaan nykyistä miestäni. Itse olen kieltämättä elämääni uuden miehen järjestänyt, eli ei auta syyttää muita. Mies kaipailee minua monta kertaa viikossa, joka on tietysti tosi söpöä. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että en raaski sanoa miehelle, että mitä jos ei tavattaisikaan, olisin mieluummin yksin. Olen tässä lohduttautunut, että enää muutama vuosi, ja teini muuttaa pois kotoa. Sitten saan olla suurimman osan ajasta yksin, ja vaikka tavata sitä miestä sitten muutamana päivänä viikossa. Saa nähdä miten hyvin tämä toteutuu käytännössä 😅 Koitan tosi kovasti olla muuttamatta yhteen miehen kanssa lapsen muuttaessa pois kotoa 😏
Voiko olla, että sinä vain et olekaan parhaimmillasi tuon ikäisen lapsen äitinä? Ehkä tuon ikäinen on uuvuttava, vaativa, jopa tylsää seuraa?
Ehkä sytyt äitiyteen jossakin toisessa vaiheessa? Kun sieltä alkaa tulla esiin tarinoita, kysymyksiä kysymysten perään, persoonallisuutta, ihailtavia luonteenpiirteitä. Ehkä viihdyt hänen seurassaan paremmin myöhemmin.
Ole itsellesi armollinen. Salli itsellesi omaa aikaa. Tee asioita joista iloitset. Tuolle pienelle kannattaa silti antaa läsnäoloa ja rakkautta. Luoda yhteyttä häneen. Jonain päivänä saatat huomata, että olet parhaimmillasi (äitinä) juuri nyt.
Tulikohan tää kommentti nut ihan oikeeseen ketjuun.
Se ongelma ei tunnu olevan se etteikö lapsestaan äiti nauttisi vaan se ettei sitä aikaa itselleen ole fyysisesti mahdollista ottaa.
Nykyään aika tuntuu olevan kortilla kaikilla jo ennen perheen hankkimistakin, sitten siirtyminen lapsen sitovuuteen on iso ja epäreilu sillä se yleensä koskee vain naisia.
Odotukset ja todellisuus perheelämästä harvoin kohtaavat eikä yhteisöllistä tukea äideille ole enää juurikaan olemassa.
Every man for them self tuntuisi olevan pelin nimi. Se johtaa useinkin tilanteeseen jossa talouden vastuut kaatuvat yhden ihmisen päälle joka tuntee jäävänsä loukkuun eikä apua saa mistään vaikka sitä huutaisi. Kun taas puoliso karttaa vastuu kysymystä koska pystyy.
Itse kehottaisin verkostumaan. Miehesi esittää tyhmää ja antaa tyhjiä lupauksia sillä se mitä sinä saat on hänen silmissään häneltä itseltään pois. Jonkunhan ne hommat on tehtävä jos se et ole sinä. Eikä hän halua olla työmuuli selkeästikkään. En jäisi odottelemaan miehen kasvamista ja vastuun kantoa perheensä hyvinvoinnista kokonaisuudessaan, vaan lähtisin hiekkalaatikollae hakemaan vertaistukea, siellä myös toimii vuoroin vieraissaa eli sinä hoidat jonkun lasta ja se joku hoitaa vuorostaan sinun lastasi.
Harrastukset kannattaa vaihtaa sellaisiin joihin osaan voit viedä lapsen mukaan (vaikka leikkihuoneelinen punttisali henkilökunnalla) ja sellaisiin joihin ehdottomasti et voi lasta ottaa niin että miehesi on sitouduttava hoitoon.
Auta itse itseäsi ja laita jalka maahan. Ilmoita ajat koska miehesi on oltava pois, minkä aikaa ja minne hän menee. Vastuu roikkuu olallasi mutta ainakin jotain tapahtuu.
En tiedä auttaako tämä sinua mutta miestä tai ei noita oloja voi tulla. En ole silti koskaan edes ajatellut pystyväni täysillä harrastelemaan tai opiskelemaan. Arki on rankkaa jokaisella, oikeastaan sulle helpointa olis varmaan joko keventää tahtia tai mennä töihin tai harjoittelun. En halua loukata mutta itselle tulee noista omista oloista kuitenkin aina se jälkikatumus, että hei, nää ei ole perheen syytä ollenkaan. Esim jos sä opiskelija se luo sulle ne paineet. Ne odotukset ym luo ne!