”Kaipaisin aitoa yhteyttä ja rakkautta – onko se täysin absurdia?”
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Perheeseemme kuuluu aviomieheni, minä, ihana päiväkoti-ikäinen lapsemme ja pari koiraa. Asumme omistusasunnossa hyvällä alueella ja olemme hyvin toimeentulevia. Mieheni on huolehtiva, joka varmistaa että meillä on puitteet kunnossa. Seuraavaksi vaan tulee se ”mutta”. Hän ei nimittäin puhu. Ei tunteistaan, ei vioistaan tai myönnä olevansa väärässä, jos näin sattuisi käymään.
Olen itse käynyt viimeisen parin vuoden aikana läpi paljon. Olen lisäksi sairastanut uupumuksen ja noussut takaisin kuilun pohjalta ehkä vahvempana kuin aiemmin. Olen oppinut vetämään rajoja, oppinut tuntemaan itseäni kokonaisvaltaisemmin ja tiedostamaan ja myöntämään jos esimerkiksi kaipaan omaa aikaa tai lepoa. Aikaisemmin paahdoin menemään ja ihmettelin iltaisin, jos itku pääsi, kun olin yksinkertaisesti vaan niin väsynyt päivän tuomasta paineesta.
Kaikki tämä on tietysti vaikuttanut mieheeni. Hänellä on ollut kova paikka yrittää tukea minua samalla, kun ei oikein ymmärrä mistä on kyse. Olen yrittänyt kertoa mistä jotkut tietyt ajatus- tai käyttäytymismallit ovat saattaneet minussa johtua, mutta joku joka ei ole kokenut, ajatellut tai oivaltanut saman tyyppisiä asioita ei välttämättä osaa sisäistää tuollaista.
Nykyään, kun omasta mielestäni vedän rajoja tai sanon rehellisesti, mutta ystävällisesti mitä ajattelen, hän vaivantuu, loukkaantuu, saattaa sanoa todella pahastikin, sillä ajattelee että minä yritän loukata häntä. ”Miksi olet tuollainen, älä ajattele noin, olet aina niin negatiivinen ja taas kaikki on minun syytäni”. ”Olet muuttunut, etkä enää se sama nainen kehen rakastuin”. Olen yrittänyt selittää, että kyllä olen muuttunut ja kyllä se on ihan sallittuakin, että elämänsä aikana kasvaa kokemusten mukana.
Kuva Taylor Deas-Melesh. Ylin kuva Hello I’m Nik.
Hän ei juurikaan harrasta mitään. Hän kaipaa kaikkeen tekemiseen seuraani ja loukkaantuu, jos en halua tehdä perheenä yhdessä juttuja. Minä taas tykkäisin ottaa omaa aikaa ja ns. jakaa vuoroja. Vietämme todella paljon aikaa yhdessä varsinkin nyt korona-aikana, kun teemme molemmat vielä etätöitä kotona.
Toki on meillä joitakin hyviäkin hetkiä, mutta… niistä kyllä palautuu aina takaisin maan pinnalle.
Näen selkeästi, että minusta puhuttaessa voidaan tuoda kaikki negativiiset asiat ja puutteet esille, mutta itsestään hän ei sano mitään. Ei myöskään pysty myöntämään tehneensä tai sanoneensa väärin, eikä pyydä anteeksi. Hän on ruvennut myös loukkaantumaan ja vastaamaan lapsellemme ikävästi, jos lapsi sanoo häntä tyhmäksi tai lapsi kieltää tekemästä jotakin. Puhutaan kuitenkin normaalista kasvuvaiheesta. Eikä pyydä lapseltakaan anteeksi, ellen erikseen hänelle mainitse asiasta.
Olen useaan otteeseen ehdottanut pariterapiaa. Olen myös heikkoina hetkinä sanonut, että en pysty tähän enää. Olen huutanut, meuhkannut ja pari kertaa jopa kirjottanut lyhyen kirjeen, jossa yritän saada sanottua jotakin, mitä hän ei halua kuulla tai mistä loukkaantuu.
Tuntuu kuin olisimme eri planeetoilta ja se vaivaa minua todella.
Kaipaisin aitoa yhteyttä ja rakkautta. Onko se täysin absurdia?
Onko mitään tehtävissä? Olenko täysin epäkiitollinen ja epäreilu? Kuten sanoin, hän kuitenkin huolehtii ja ajattelee meidän parasta…
Puuh, todellakin avauduin.. 🙄”
Nimim. SS
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 15 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Olen samaa miettinyt, et miksi miestä ei vaan kiinnosta keskustella. Juttua kyllä riittää kaikkien muiden kanssa. Mieheni mielestä olen negatiivinen ja epäkohteliaskin. Ja sen saan aina kuulla. Itse en ole lähtenyt sille linjalle. Olen opettanut romantiikkaa hänelle mut asiat ei saa olla päin v…..a ikinä. Olen melankolinen luonne mikä ei hänelle sit kaiketi käy. No ei se varmaan pahaa tee minullekaan olla vähän positiivisempi. Mutta tekopirteyttä en ole sietänyt koskaan ja keneltäkään. Kai tää tästä taas…. 😊
Uupumus muutti sinua?
Miten sinun muuttumisesi vaikuttaa muihin?
Ehkä sitä katsoo asoita erilailla kuin ennen,kiinnittää huomion sellaiseen mitä ei ole aiemmin halunnut myöntää tai nähdä.
Näin minäkin näkisin. Jos on esim. käynyt uupumuksen takia terapiassa ja käsitellyt omia haavoja ja opittuja käytösmalleja, niin sen myötä saattaa moni asia muuttua..
Voimia ja rohkeutta tehdä päätöksiä.
Ei ole mahdotonta vaatia yhteyttä ja rakkautta, varsinkin kun sitä samaa haluavia miehiäkin on olemassa. Esim. itselläni hyvin samantapainen tilanne ja olen mies. Olen avioliitossa, asun vaimon kanssa saman katon alla, etätyöskentelemme molemmat paljon, mutta kärsin yksinäisyydestä. Ei ole yhteyttä, ei rakkauden osoituksia kuten halauksia, pieniä tekoja, toisen huomioimista – lämpöä, jota haluaisi loppuelämänsä. Aikani yritin, todetakseni että on näemmä vain yksi joka pitää lämpöä yllä. Vain aineellisesti menee hyvin eli kultainen häkki, josta taidan haluta pakoon.
Aivan samaa kokeneena ei niistä tarpeista tai muusta kannata puhua jos toisella ei ole mitään tarvetta muuttua. Siihen ei auta mitkään terapiat eikä muut myöskään. Meillä oli vaikeat ajat en saanut yhtään tukea. Yritettiin myös ammattiapua. Hän kuvittelee edelleen olevansa maailman toivotuin aviomies, saa kuvitella jonkun muun kanssa. Kaikkea kannattaa kokeilla avuksi, mutta taas kerran, osata myös puhaltaa peli poikki
Pariterapiaan ja jos se ei suju, ero.
Osaan samaistua hyvin. Minä kylläkin vuosi kymmenen yrittämisen jälkeen päätin ottaa eron ja lopettaa toivomasta että aito yhteys ja rakkaus taas kukoistaisi. Hyvin yhteistyö lasten osalta toimii eri osoitteessakin, olen itsenäinen ja pärjään hyvin yksinkin mutta koen eron jälkeen etten oikein tiedä kuka olen, mitä haluaisin ja näin korona-aikana ei paljoa tekemistä ole. Kestää varmaan aikaa että löydän taas itseni mutta olen iloinen ettei minun tarvitse kitkutella huonossa suhteessa, ikinä ei tiedä tuleeko vastaan parempaakaan vai olenko ikuisesti yksin.
Minä olin 15 vuotta samanlaisessa suhteessa. Olen itse seurassa sosiaalinen ja puhuvainen ja se pitikin suhteessa huumaa pitkään kun aina jakselin kysellä hänen työpäivästään, ajatuksistaan jne. Jossain kohtaa tuli lapset ja kasvatuserimielisyydet jotka eivät enää ratkenneet puhumalla (hän ei kyennyt edes yrittämään muuttaa tapoja kun itse tein tosi paljon töitä toimiakseni fiksusti ja oikein äitinä). Mulle sanottiin että ”juu se on lappalaista hidasta tyyppiä” ja ”miehet kasvaa isyyteen hitaammin” ja minä odotin ja rukoilin että se siitä paranisi. Sitten uuvuin enkä jaksanut enää olla hänestäkään kiinnostunut, seksi oli hänelle se tärkein. Lakkasin puhumasta, lakkasin haluamasta ja lopulta lakkasin yrittämästä. Mietin silloin todella pitkään voiko sellaista sielunkumppania edes tämmöinen rikkinäinen monen lapsen äiti edes löytää. Onko minussa jotain pahasti vikana, miksi en sopeutunut siihen elämään. No eron jälkeen kaikki kasvatuserimielisyydet ovat vaan korostuneet entisestään mutta onneksi ei tarvitse enää toisen naamaa katsoa päivittäin.
Kovin tutulta kuulostaa. Onneksi älysin erota joitakin vuosia sitten. Vakituista suhdetta en ole sen jälkeen löytänyt, koska olen hiukan laiska sitä hakemaan, koska viihdyn ihan hyvin yksinkin ja toisekseen olen varsin valikoiva, ihan vaan koska mä voin.
Niin minäkin olin samassa 8-10v sitten, mutta erosin. Puhumisen lisäksi puuttui läheisyys, siis muu kuin seksi. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että meillä oli erilainen rakkauden kieli. Hän osoitti tunteita eri tavalla kuin kaipasin. Ja lisäksi tajusin miten tunnelukkoni vaikeutti asioita. Ehkä jos hän olisi varannut ajan pariterapiaan vuosia aiemmin kuten lupasi, olisi voitu ”viat” löytää ja korjata. Nyt mentiin liian pitkälle ja oltiin niin erilaisia lopulta, että olisiko voitu sovittaa yhteen tarpeita. Mutta ei yksinkään ole helppoa. Hyvää suhdetta on vaikea löytää. Kannattaa yrittää korjata, mutta myös osata luovuttaa, jos tarpeet ei vain täyty suhteessa ja on yksinäinen suhteessa.
Ihan säikähdin kun luin kirjoitustasi, se olisi voinut olla minun kirjoittamani! Tosin meidän lapset on jo isoja teinejä. Mutta ymmärrän täysin mitä kirjoitat, kaipuuta yhteyteen ja ”samaan aaltotipituuteen” kuten minä sanon miehelleni. Olen yrittänyt kaikkea mutta olen joutunut toteamaan että olemme vain hyvin erilaisia ihmisiä. En pysty kuvittelemaan itseäni vanhenemassa hänen kanssaan mutten osaa kuvitella myöskään itseäni yksin. On vaikeaa kun perheenä meillä menee hyvin mutta parisuhteessa ei. Kiitos kun avauduit, siitä on apua kun tietää ettei ole ainut joka kokee näin. Pidetään me ensin huolta itsestämme, sitten ihmiset ympärillämme voivat myös hyvin. Kaikkea hyvää sinulle!
Kuulostaa niin tutulta. Helpottavaa kuulla, että on muutkin miettivät näitä asioita. En ole yksin. ❤️🙏
Kuulostaa tutulta.Mun mies on kyllä kova tekemään kotona ja on paljon lasten kanssa mutta puhumaan epäkohdista hänestä ei ole.Hän on asenteellinen,hänen mielestään masennuskin on laiskuutta.Jos joskus yritän saada häntä keskustelemaan asioista mikä itseä on vuosien aikana alkanut rassaamaan koskien häntä.Esim.hän kävelee toisten yli asioissa,jos kiellän makean iltapalan niin hän lupaa jne….kun sanon asiasta niin vastaus kääntyy niin mutta kun sääkin silloin sitä ja tätä.Olen luovuttanut ja elän omaa elämääni ja jos kersat tinttaa niin jätän hänet selvittämään aikaansaamansa asiat.Olen varmaan hirvee mutsi joidenkin mielestä mutta mitä sitten.Että silleen.(kysymys lapsenlapsista nyt mutta omien kanssa oli sama homma)
Ymmärrän sinua erittäin hyvin, olen aivan samanlaisessa tilanteessa. Ei ole väärin tai jotenkin liikaa toivoa aitoa yhteyttä ja välittämistä, muista se. Kun itse yritän avautua mies ei vastaa, vetäytyy eikä reagoi puheeseeni mitenkään. Tuntuu todella yksinäiseltä ja siltä kun olisin näkymätön. Olen miettinyt eroa mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Näistäkään tuntemuksista ei pysty puolison kanssa puhumaan.