Läheisriippuvainen: Vihdoin, olen vapaa!

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Nuorena hyppäsin pois suhteesta, jota väritti alkoholi, pettäminen ja lopulta mustelmat kehollani. Hyppäsin suhteeseen, jossa olin miehelle se ensimmäinen. Ensimmäinen joka otti lähelleen ja rakasti. Rakasti niin syvästi, että hukkasin itseni vuosien saatossa.

Vauhtia ja huumaa, palavaa rakkautta ja päihtyneitä öitä. Kunnes. Pieni ihme ilmoitti olemassaolostaan, vaikkemme kumpikaan olleet valmiita. Piti pysähtyä ja rauhoittua. Oppia elämään, niin kuin vanhemman odotetaan elävän. Itselle helpompi askel, mutta miehelle…

Pelkoa ja itkua. Surua ja rukoilua.. ”Jää kotiin, teen mitä vain jos et lähde käyttämään. Me ei pärjätä ilman sinua.” Enhän olisikaan pärjännyt. Olin valmis särkymään tuhansiksi paloiksi, jos olisin joutunut kasvamaan nopeammin kuin pieni lapsi kasvoi sisälläni. En ollut valmis kohtaamaan omia säröjäni. En ollut valmis ottamaan askelta, joka olisi auttanut minua elämään tasapainoista elämään. Jokainen soluni, jokainen opittu käyttäytymismalli, huusi jäämään siihen helvettiin. Suhde jossa tunteeni toistuvasti jätettiin huomiotta ja kaikkea vähäteltiin. Piti elää jatkuvassa hälytystilassa, aina valmiina pakenemaan tai hakemaan turvaan.. En pärjännyt, omien tunteideni myllerryksessä.

Syntyi pieni lapsi. Pieni, täydellinen ja kaikkeen viaton lapsi. En tuntenut yhteyttä. En haistanut vauvan tuoksua. Mikään ei tuntunut miltään. Hoisin ja hoivasin, miehen työskennellessä toisella puolella maapallo. Piti selviytyä, koska ei muuta mahdollisuutta ollut. Oli oltava vahva. Oltava aina vähän enemmän ja paremmin. Ei saanut romahtaa. Ei saanut tuntea. Monia vuosia ja monia mutkia. Öitä joita nukkui, tietäen jokaisen veitsipiilon asunnossa, jos yöllä kuitenkin tulisi velkojenperijät.

Piti elää vierellä, kun mies eli pimeydessä. Sitä yritti pelastaa. Uhkailla ja tukea. Valehdella ja peitellä. Muutamia epätoivoisia avunhuutoja, joita kukaan ei jaksanut kuunnella. Pieni lapsi sylissä, itkin ja laskin tunteja aamuun. Tulisiko mies elossa kotiin. Jos tuli yöllä, pitikö hän muut hereillä, harhojensa vuoksi. Kaiken sen keskellä. Minä yritin vain auttaa ja pelastaa.

Vuosia ja muutama päihdehoito.

Oma läheishoito, joka viimein avasi silmäni. Vertaistukiryhmiä ja paljon työtä, omien tunteiden ja traumojen äärellä.

Piti hyväksyä itsensä. Piti oppia jälleen tuntemaan. Ottaa vastaan kaikki se, mikä kasvojen edessä tapahtui. Avasin silmäni ja päätin ottaa ohjat omasta elämästäni.

Enhän minä ollut uhri. Minähän itse jäin. Minä jäin elämään elämää, johon ei kenenkään pitäisi jäädä. Vihdoin pystyn tekemään itse päätökset, jotka turvaavat minulle ja lapselle turvallisen kodin. Vihdoin, voin sanoa kodin olevan turvapaikkani. Ikinä en enää nukahda katon alla, jonka alla asuu pahuus. On opittava irroittamaan. Täytyy ymmärtää ja hyväksyä, etten minä pysty muuttamaan ketään muuta, kuin itseni. Myönnän omat virheeni ja olen valmis hoitamaan myös omaa läheisriippuvuuttani. Vihdoin, olen vapaa!

Elämän vaikeimpina hetkinä, on pitänyt keskittyä tähän hetkeen. On täytynyt mennä eteenpäin, yksi henkäys kerrallaan. Nyt me kuljemme päivä kerrallaan. Ja se riittää ❤”

Nimim. Läheisenä läheisriippuvainen

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.