”Lapseni on itkenyt sitä, miksi ihmiset eivät tule hänen juhliinsa”

”Olen järjestänyt lapselleni rippijuhlat. Nuoruusajan tärkein juhla, ikäänkuin aikuistumisriitti. Tänä kesänä kaikkia juhlia on varjostanut korona-aika ja siksipä meidän alkukesän ripillepääsijän juhlat päätettiin järjestää myöhemmin kesällä.

Kutsut lähetettiin ajoissa noin 2 kuukautta ennen juhlia ja vastauspyyntö laitettiin sopivan ajankohdan päähän juhlista, lähinnä catering firman vuoksi. Ison perheen äitinä en halua kuluttaa edellistä viikkoa hellan edessä seisten ja uunia vahtien, enkä ole kyllä kummoinen kokkikaan, joten ulkopuolinen taho oli meille sopiva ratkaisu.

Jännittää. Tiedän oikeastaan jo valmiiksi, ettei lähes 90-vuotias mummomme lähde juhliin, mutta koen tärkeäksi lähettää hänelle kutsun. Toinen mummo jää kutsumatta, mutta muistisairauden vuoksi hän tuskin edes muistaa, että lapsenlapsi on rippi-ikäinen. Muutama minuutti kutsun lähettämisen jälkeen saapuu ensimmäinen viesti. ”Oi ihanaa, kiitos kutsusta, tullaan tietysti, miten nämä lapset kasvaa niin nopeasti, tottakai me tullaan.” Osa ei vastaa mitään, as usual.

Vp. päivä lähenee ja menee ohi. Arvaan jo, että osa on unohtanut päivän, minkä ymmärrän, sillä olen itsekkin kiireinen ja jos en vastaa heti, unohdan usein itsekin. Kolme päivää vastauspyyntö ajan jälkeen, tulee ensimmäinen viesti: ”Pahoittelen, unohdin ihan tämän kutsun. Me ei päästä tulemaan, mutta laita tilinumero niin laitamme sinne muistamisen.” (Tämän porukan arvasinkin jäävän pois, vaikka olemme käyneet läpi heidän jokaisen lapsensa kaikki kinkerit, synttäreistä ylppäreihin). -2 henkeä siis. Samana päivänä tulee toinen ilmoitus. Emme pääse tulemaan. Mummo ja Martti pelkäävät koronaa ja olen itse matkoilla, mutta onnittelut lapselle. (ei mainintaa muistamisesta) – 3 henkilöä. Nämä 5 missattua vierasta saan onnekseni vielä peruttua catering firmaan.

Viikkoa ennen juhlia, lähetän viestin yhdelle kauempaa tulevalle pariskunnalla ja kysyn, miten he haluavat, että järjestän heille yöpymisen, vai ajavatko takaisin kotiin illalla. Saan parin päivän päästä vastauksen: ”Anteeksi en ole huomannut viestiäsi, ”Seppo” on nyt lenkillä, mutta palaamme vielä tänään.” Illalla tulee soitto mieheni puhelimeen: ”Seppo täällä, mitä kuuluu?” Tavanomaiset juttelut ja sitten uutiset: ”Sirpa ei saanut vapaata juhlapäiväksi, joten emme ole tulossa.” Soitto tulee siis 4 päivää ennen juhlia, jälleen – 2 henkeä.

Jään miettimään että, onko tosiaan niin, että vapaapäivä ei millään järjestynyt? Toki terveydenhoitoalalla työskentelevän Sirpan on vaikea varmasti saada vapaata, mutta hei 2 kuukautta aikaa järjestää. Ovatko sunnuntailisät todella tärkeämpiä, kuin lapsen rippijuhlat? Lapselta pääsee tässä vaiheessa jo itku. ”Äiti, kohta mun juhlissa ei ole yhtään ihmistä, nää juhlat on oikeasti minulle tärkeät ja olisin halunnut, että Seppo ja Sirpa tulis.” Koitan lohduttaa itkevää lasta ja sanon, että paljon tärkeitä ihmisiä on vielä tulossa, älä sure. Laiha lohtu murrosikäiselle, mutta äidin halaus kuitenkin kuivattaa kyyneleet ja käymme läpi listan, keitä on vielä tulossa.

Illalla tulee viesti ystävältäni, joka on ollut koko ajan epävarmojen listalla. Ei tule, pahoittelee ja hän varmasti myös tarkoittaa sitä. – 1 vieras. Seuraavana päivänä tulee viesti: ”Moikka meiltä tuleekin vain kaksi, sillä Tero lähtee kisoihin pojan kanssa”. Huokaisen: ”voi perkele, taas yksi vieras pois listalta.”

Seuraavana päivänä tulee jälleen viesti (tämä siis 2 päivää ennen juhlia). ”Meiltä tulee vain Minä ja 2 lasta, Unto ja Niilo lähtevät peliin hevonkuuseen. ”Mietin itsekseni, että voiko tosiaan olla niin, ettei tämä peli ollut tiedossa yhtään aikaisemmin? Onko tosiaan niin, että tämä tieto on tullut 2 päivää ennen rippijuhlia)? -2 vierata listaan siis. Lapsi ei enää edes itke. ”Tulee tynkäjuhlat”, hän toteaa ja lähtee ylös huoneeseensa koiran kanssa. Tiedän, että itku tulee omassa huoneessa. Minä huokaisen ja kiroan miehelleni ihmisten itsekkyyden.

Olemme siis nyt juhlien aatossa ja olen edellisen kuun loppupuolella ilmoittanut Catering firmaan juhlien henkilömäärän, aikuiset ja lapset. Tämän kutsussa olleen vastauspyyntöajan jälkeen on tullut 11 peruutusta, joista 2 koronapelon, (joka on toki oikeutettua) ja 1 matkan vuoksi. Muita myöhäisiä peruutuksia en oikein jaksaisi meidän tapauksessamme ymmärtää. Kutsu on kuitenkin lähetetty 2 kuukautta ennen juhlia. Vastauspyyntöaika on yleensä kutsuissa merkityksellinen ja sillä on tarkoituksensa. Yleensä se liittyy tarjoiluihin. Nyt meillä syödään ensiviikko 25 euron lounaita ja iltapalaksi täytekakkua ja juustokakkua konditoriasta. Kumpaakaan tilausta ei pysty enää muuttamaan. Harmittaa, sillä raha ei kasva puissa, ei edes meillä, vaikka nautimme molemmat palkkaa.

Kaikkea ei kuitenkaan lasketa rahassa ja ruokaan liittyvä rahapolitiikka on harmituksistani pienin. Eniten minua huolestuttaa ja ärsyttää tapauksessamme ihmisten selkeä ajattelemattomuus ja sen keskeltä paistava itsekkyys. Oma aika ja oma tekeminen menevät nuoren tärkeimmän juhlan ohitse. Lapseni on itkenyt kolmena päivänä sitä, miksi läheiset ihmiset eivät tule hänen juhliinsa. Odotukset ovat olleet korkealla, on ostettu uusi mekko, otettu rippikuvia ja teetetty uudet pääliset ulkosohvan päälle. On siivottu ja puunattu sekä laitettu ja suunniteltu juhlaa koko kesä.

Millaisen mallin annamme nuorillemme ja lapsillemme jos emme kunnioita toisten kutsua ja siihen asetettua päivämäärää? Miten itsekkään toimintamallin annamme lapsille siitä, että kaiken voi perua viimetinkaan. Se, että joku ei pääse juhlaan on täysin ymmärrettävää, mutta sen ilmoittaminen viikkoa tai 2 päivää ennen juhlia ei mitenkään ole hyväksyttävää, ellei ole tullut kipeäksi (jään odottamaan montako peruutusta tulee vielä ”olen kipeänä” viestillä?).

Minun on pakko sanoa, että on ollut tosi vaikeaa olla laittamatta viestejä ystäville ja sukulaisille asiasta. Vain se etten halua loukata minulle tärkeitä ihmisiä on syy olla kirjoittamatta viestejä, joissa kerrotaan mielipide siihen, että juhliin tulemisen peruminen ja ilmoittaminen pikku Pallen jääkiekkopelistä 2 päivää ennen juhlia, tai ilmoittaminen vapaapäivän puuttumisestä on täyttä ilkeyttä.

Olen jäänyt myös miettimään, ovatko ystävämme oikeasti ystäviämme? Olen muidenkin kuin itseni mielestä kiltti ihminen, tunteellinen ja auttavainen. Teen sairaanhoitajan työtä sydämellä ja olen mukana lasten harrastuksissa mm. jojona, vedän sudenpenturyhmää, teen lastensuojelutyötä sekä olen mukana Hope ry:n toiminnassa. Vanhempainyhdistystoiminnassa olen ollut mukana koko lapsieni kouluajan. Tiedostan toki, että olen myös äänekäs ja vilkas sekä käytän rohkeuttani ilmaistakseni asioita, jotka koen olevan väärin. Olen vakuuttava ja minua on pyydetty useasti mukaan politiikkaan, mutta sen olen jättänyt väliin ajanpuutteen vuoksi. Tiedostan myös, etten varmasti ole maailman helpoin ihminen. Kuka silti antaa ihmisille luvan potkia minua jatkuvasti nilkoille ja tajuaako kukaan miten kipeää se oikeasti tekee? Ja kenellä on oikeus satuttaa minun lastani?”

Nimim. TerttuKerttu

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 44 kommenttia, jätä oma kommenttisi.