”Lapsiperhearki tappoi parisuhteeni, mutta eron jälkeen on parempi olla”
”Tämä on ”epäsuosittu mielipide” ja vaiettu totuus: lapsiperhearki ilman hengähdystaukoja ja tukiverkkoa tappaa hyvänkin parisuhteen melko helposti. Ero ja yhteishuoltajuus on taivaallista sen jälkeen, sillä onpahan edes omaa aikaa ja se ex-puolisokin säilyy kaverina, joksi muuttui parisuhteen kuollessa.
Olen itse kokenut tämän enkä ihmettele yhtään nuoria aikuisia, jotka eivät halua ottaa tätä riskiä ja perustaa perhettä. Jos parisuhteesi on sinulle arvokas, ettekä kumpikaan koe valtavaa tarvetta vanhemmiksi, kannattaa jättää ne lapset tekemättä.
Takana on yli 20 vuotta yhteistä matkaa ex-puolisoni kanssa ja matka tuli viime vuonna päätökseen. Kaikki oli hyvin yllätysesikoisen syntymään asti. Silloin meistä tuli ensisijaisesti vanhemmat ja parisuhde siirtyi pakosta sivuun. Ei ollut yhteistä aikaa. Ei deitti-iltoja. Ei lapsenvahtia missään, sillä sukulaisia ei kiinnostanut pätkän vertaa, ystävillä sama tilanne omien lasten kanssa ja pientä ei voinut antaa vieraalle vahdittavaksi – eipä siihen olisi ollut rahaakaan pienistä tuloista. Pienen lapsen hoidon ohella siihen ei riittänyt edes energiaa.
Kuva Sharon McCutcheon.
Siihen lapsiperhearkeen turtui ja tottui ja päätettiin yrittää toistakin lasta – ei huomattu että meidän parisuhde oli jo pelkkä kaverisuhde. Kuopuksen synnyttyä parisuhteesta ei ollut mitään jäljellä, vaativa vauva-aika vei kaikki mehut, puoliso siirtyi muualle nukkumaan ja seksiä ei ollut – en olisi kyllä sitä mitenkään halunnutkaan, omat kiinnostuksen kohteet oli nukkuminen ja hiljaisuudesta nauttiminen. Yhteistä aikaa ei ollut, kumpikaan ei koskettanut toista fyysisesti, elämä oli pelkkää vanhemmuutta, kodinhoitoa ja sairastelukierrettä.
Ajattelin, että tällaista tämä on ja pitää vaan kestää. Kestimmekin, olimme molemmat vuosia onnettomia yhdessä. Sitten koin valaistumisen: elämässäni ei ole mitään järkeä, en voi elää tässä rakkaudettomassa ja huonossa liitossani! Juttelimme asiasta samaa kokevan puolisoni kanssa ja kävimme terapiassakin. Ei auttanut, ei ollut enää mitään rakkautta pelastettavaksi. Erosimme ystävinä ja nyt molemmilla on uusi parisuhde.
Itse olen onnellisempi kuin vuosiin! Lapset tuntuvat sopeutuneen uuteen tilanteeseen hyvin, tosin ymmärrän että se on heille vaikeaa ja ovat surullisia asiasta. Toivon kuitenkin, että heillä on parempi olla kahdessa perheessä, jossa on rakkautta aikuistenkin välillä, kuin yhdessä jossa sitä ei vain ole. Se, että rakkaus loppuu tukiverkottomana pikkulapsiaikana on yleistä ja tavallista – ja normaalia. Ei tälle voinut mitään niissä vallitsevissa olosuhteissa. Onneksi emme kuitenkaan eronneet kahden vuoden sisällä kuopuksen syntymästä, vaan sovimme että katsomme ainakin sen vaikka hampaat irvessä, tuo kun on se vaarallisin aika parisuhteelle ja sitten voi helpottaa.
Mitä halusin tällä sanoa? No, kannustaa samassa tilanteessa olevia pareja juttelemaan asiasta, menemään terapiaan ja sitten päättämään rohkeasti jatketaanko yhdessä. Elämään voi tulla vielä onnea yksinkin, ei tarvitse jaksaa huonoa suhdetta, jossa ei ole seksiä vaan lähinnä kaveruutta. Ei ole häpeä luovuttaa, kun parisuhde on ajanut aikansa ohi.”
Nimim. Eron jälkeen onnellinen
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 27 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ja mitäs sitten kun vielä ihastuu sinkku naapuriin, niin ei helpota tilannetta.
Aika hurjaa ja jotenkin kypsymätöntä. Ja kuin omasta kynästä 10 vuotta sitten. Nyt, 10 vuotta viisaampana ja lapset teini-iässä, olen ymmärtänyt, että olin lapsiaikuinen, kun erosin lasteni isästä. Elämä meni niinkuin meni ja nyt uudessa suhteessa 9 vuotta oltuani, lapset mukana uusperhekuviossa, parisuhteeni tila näyttää ulkopuoliselle varmasti vielä huonommalta kuin lasten isän kanssa. Nykyisen miehen kanssa nähdään naamatusten todella vähän, lähinnä nukutaan yöt samassa sängyssä. Lasten isän kanssa taas oltiin 60% ajasta yhdessä samassa paikassa ja parisuhde-elämä oli kuin romanttisesta elokuvasta. Mutta nykyiseni kanssa olen oppinut, että ei parisuhde oikeasti tarvitse romantiikkaa, samppanjaa ja vaahtokarkkeja. Parisuhde tarvitsee vain kunnioituksen ja vapauden. Vaikkei uusperhekuvio todellakaan ole helppo, olen onnellisempi kuin koskaan. Mies ei ole mikään ruuneberi (eikä romantikko), joten puhuminen on hankalaa, mutta eipä me puhetta tarvita, kun kaikkien myrskyjen keskellä ollaan opittu toisemme ja ymmärrykseen ei tarvita sanoja. Meidän keskinäinen rakkaus on jotain niin syvää sielujen yhteyttä, ettei siihen vippaskonsteja tarvita. Ja se ei olisi tälläiseksi kehittynyt, jos olisimme antaneet periksi. Kun toinen meinaa luovuttaa, toinen hakee takaisin ja toisinpäin. 6,5 vuotta myrskysi, mutta nyt on hyvä. Ja lapset (omat, puolison tai yhteiset) ei sitä muuta.