”Lue jos jaksat, mä avaudun nyt” – Erään äidin alkutarina

On toukokuu ja vuosi 2015. Olen tuolloin villi, nuoruuttaan elävä 16-kesäinen teini. Ilma on mitä suotavin ja saan juuri sopivasti kutsun kattobileisiin. En olisi todellakaan uskonut, että tuona iltana mä tulisin tapaamaan mun elämän rakkauden ja vuosien katastrofin.

Se rakkaus alkoi jo kyseisen asunnon eteisestä nähtyäni ne new rockin paskaiset, mutta samalla jumalalliset kengät, joiden omistajan mä halusin ehdottomasti löytää. Tungin itseni siitä pienestä ikkunasta sille kamalalle katolle ja siinä se oli, ihan mun naaman edessä. Kalju, tatuoitu, ronskin näköinen prätkähiiri siinä mustassa farkkuliivissä. Siinä ruvettiin juttelemaan kaikesta maan ja taivaan väliltä, etsittiin toisemme Facebookista ja pyydettiin kaveriksi. Hetken päästä joku soitti sille komealle miehelle joka siinä mun vieressä istui. Miten toi yksi puhelu saikin mun herkän hormonipääni rikki. Se oli sen muija. *****, mä en tuu koskaan saamaan tätä tyyppiä itselleni ja varsinkaan, kun olin keskenkasvuinen teini.

Oli mennyt pari viikkoa ja olin ehtinyt jo takaisin vanhempieni luo kun sain viestin. Tässä kohtaa varmaan arvaattekin jo keneltä. Se viesti aloitti pitkät puhelut, ja samalla vielä kovemman kateuden sitä naista kohtaan, joka sai jakaa elämänsä tämän tyypin kanssa. Asuttiin eri paikkakunnilla, kunnes muutin samaisen vuoden kesänä opiskelemaan samaan kaupunkiin jossa mies asui. Tämä päätös muuttamisesta oli tullut jo ennen kun tutustuin tähän prätkähiireen. Ei mennyt kauaa, kun tämä erosi silloisesta kumppanistaan, osittain myös minun ja tämän miehen välillä tapahtuneista asioista johtuen.

Aikaa kului ja ehti tapahtua paljon huonoja ja elämää rikkovia asioita molempien osalta. Miten muutaman kuukauden aikana se ihana alkuhuuma kääntyikin sodaksi, silloin lähti alamäki. Meidän välit ja mielenterveys tulehtuivat niin pahasti, että jouduttiin lopettamaan koulut kesken ja minä suunnittelemaan takaisin muuttoa sinne mistä lähdin. Meidän rikkinäiseen elämäämme kuului enää vain alkoholi, kaltoinkohtelu, toisen sortaminen ja virheistä muiden edessä kailottaminen. Tätä kamalaa elämää kesti kauan, eikä niistä virheistä ja asioista koskaan keskusteltu rakentavasti, vaan vain toista syyttäen ja naureskellen.

Vuosi vaihtui ja asiat alkoivat pikkuhiljaa rauhoittua. Aloin päästä takaisin jaloilleni nuorisoetsivän avulla, joka passitti minut kesäksi hommiin ja pakotti mut ottamaan itseäni niskasta kii, ja niin myös tapahtui. Hain takaisin kouluun josta olin edeltävänä syksynä lähtenyt kalppimaan. Luoja sentään sitä onnen määrää kun sain oppilaitokselta myöntävän vastauksen ja pääsin kouluun. Sen samaisen kesän aikana mies muutti minun luokseni asumaan ja vihdoin tuntui taas jokseenkin hyvältä. Toki sitä juhlimista ja ajoittaista sekoilua vieläkin riitti, mutta ajattelin ettei se siitä enää pahenisi.

Aikaa taas kului ja oli aika kiittää työpaikan mahtavaa porukkaa kesästä ja lähteä kouluun. Tuli marraskuu 2016. Tuo kyseinen kuukausi ei unohdu koskaan, sillä mä olin saanut tietää olevani raskaana. Kaikki ajatukset oli sekaisin kuin Haminan kaupunki. Olin 17-vuotias, juuri jaloilleen päässyt nuori, enkä tiennyt sen taivaallista äitiydestä, eikä meidän parisuhdekaan ollut vielä niin vakaalla pohjalla. Miten hitossa mä pystyisin pitämään huolta siitä pienestä kun just ja just pystyin pitämään huolta itsestäni? Mutta silti, näiden kaikkien ajatusten ympäröimänä mä tiesin, että haluan sen lapsen.

Kuukaudet juoksi meitä nopeammin, ja päätettiin muuttaa isompaan taloon vielä kun ehtii. Nyt mulla oli melkein kaikki se mitä olin pienestä asti halunnut. Mies, maapallon kokoinen raskausmaha, farmariauto ja omakotitalo, mutta joku siitä kuplasta vielä puuttui, nimittäin henkisesti terve ja vastuuntuntoinen kumppani. Jaksoin silti uskoa siihen, että lapsen syntymä muuttaisi hänet kertaheitolla fiksuksi. Tuli kesä ja meidän ihana pieni valonpisara syntyi, luoja sitä itkun ja onnen määrää. Päästiin kotiin ja mä olin täynnä toivoa ja uskoa siitä, että meidän perhe-elämä alkaisi juuri niin miten olin sen haaveillutkin.

Kesti seuraavaan päivään saakka, kunnes kaikki taas romahti. En tule koskaan unohtamaan sitä ensimmäistä yötä kotona, kun menin itkien yläkertaan pyytämään lapsen isältä apua, kun en saanut vauvaa millään syötettyä ja rauhoitettua. Turhaan, sillä se ei sieltä tullut auttamaan. Valvoin sen koko yön peläten, onko mun vauvalla joku hätänä. Se yö kertoi mulle sen, että mä tulen olemaan yksin, todella yksin. Meidän arki oli sitä, että mies eli itselleen, kavereilleen ja juhlimiselle, minä taas vauvalle ja meidän ihanalle, kulissin katkuiselle kodille.

Puoli vuotta kestin kunnes yhtenä iltana mä romahdin. En muista siitä mitään muuta kun armottoman huudon ja itkun maatessani meidän kuistin lattialla. Kaikki paska, loputon katkeruus, pettämiset, näin nuorena saatu liian suuri vastuu kaikesta, viha, ja ihmisten ”kyllä sä jaksat, oot noi pirun vahva” kommentit, pyörivät päässä kuin sirkus. Mä olin todellakin loppu. Kaksi vuotta mä sitä sontaa jaksoin.

Hypätään ajassa reippaasti eteen päin, jottei tästä tulisi kilometrin mittaista kirjaa ja palataan tähän hetkeen. Mä oon viittä vaille 21-vuotias elämän koettelema nuori nainen. Se mitä mulla on jäljellä siitä haavemaailmasta mistä aikaisemmin puhuin, on lapsi jota rakastan yli kaiken. Se vie multa PALJON voimia, uskoa ja hermoja, hyvin villi ja rajojaan koetteleva lapsi kun on. Mulle on kaupassa tultu sanomaan, että älä kiusaa lastasi kun olen komentanut sitä. Saan jatkuvasti katseita ja niiden ”täydellisten äitien” mulkaisuja, johtuen mitä luultavammin ehkä hiukan synkemmästä tyylistäni. Mutta mä en ole huono äiti, vaan hyvä just mun omalle pojalle.

Palataan vielä hiukan tähän lapsen isään, mun ensirakkauteen. Mä voin vihdoin alkaa olla ylpeä siitä ihmisenä. Se on alkanut olemaan isä, ja toimimaan fiksummin. Vaikka ei enää asuta yhdessä, eikä mun unelmat hänen kanssa toteutunut vaikka niin lähelle päästiinkin, pystyn aika hyvin olla olematta katkera. En väitä että mä pystyisin täysin olla ajattelematta, että ”Miks se ei tehnyt parannusta sillon kun meillä oli vielä aikaa”, mutta askel kerrallaan. Mun ja hänen henkinen parantumisprosessi on edelleen kesken, mutta kaikki pääsee maaliin joskus, ja musta tuntuu, että tän vuodatuksen jälkeen oon taas hiukan lähempänä. Pettymykset ja taistelu ovat osa tätä elämää, eikä niitä pääse karkuun, mutta aina jää käteen jotain hyvääkin ja kaikesta selviää. Kiitos kun jaksoit lukea.

Nimim. Rakkautta, piikkilankaa ja pieniä ihmeitä

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.