”Mies ei halua ja viihtyy naisystävänsä seurassa parhaiten”

Miten sinä neuvoisit Huonoa Vaimoa?

”Mies kääntää selkänsä illalla, murahtaa ja hermostuu, kun pyydän halausta. Saattaa jopa sanoa, että johan halasin tänään 5 kertaa. Seksiä ei ole ollut 7 kuukauteen.

Okei, meillä on puolivuotias vauva, kolmas lapsemme. Ja miehellä oli ensin henkisesti ja sitten fyysisestikin rankka kevät työasioissa. Mutta tämä ole ensimmäinen tauko seksissä. Pisin kylläkin.

Ensimmäiset kolme kuukautta pistin synnytyksen, jälkivuodon ja miehen stressin piikkiin. Mutta kun sittenkään ei tapahtunut mitään, yritin tehdä aloitteita. Ja sain murahduksia halauspyynnöistäkin. Kun mies viimein suostui puhumaan asioista, tunnusti että imetys ja vauva ja muut jännittävät. Minä ehdin luulla kuukausien aikana paljon muutakin, tietysti, ja olin loukkaantunut, ettei mies saanut sanottua syitä aiemmin, vaikka kuinka kysyin. Suhde ehti mennä kamalaksi riitelyksi.

Mies on herkkä, tiedän sen ennestään. Stressi ja väsymys vaikuttavat haluihin heti, samoin se, jos meillä on hiukankin epäsopua. Olen koittanut olla kiltti ja ihana, ja ymmärtää ja odottaa. Mutta nyt alkaa tuntua todella pahalta. Vaikka mies lupasi yrittää, ne hyvätkään päivät eivät riitä. En halua avioliittoa, jossa pitää olla koko ajan kiltisti, että saa! Haluan normaalin suhteen, jossa ollaan välillä iloisia, välillä vihaisia, mutta seksiä on aina. Sovintoseksiä, lohtuseksiä, ihan tavallista seksiä, väsyneenä tai ei-väsyneenä. Sellaisen, ettei aina tarvitsisi miettiä, että haluaako se tällä kertaa vai ei.

Silloin kun meillä on seksiä, se on hyvää. Taivaallista. Hauskaakin, me osaamme nauraa senkin aikana. Ainakin minä nautin. Mies on hellä ja hyvä, taitava. Me olemme muutenkin yleensä helliä toisillemme. Halailemme nytkin paljon, ja koskettelemme.

Silti. On tunne, etten kelpaa. Etten ole tarpeeksi hyvä. Että olen pelkkä äiti, tai kaveri. Liian vaatelias ja hankala, ja likainen kun haluan. Ala-arvoinen. Arvoton jopa. Typerä. Ymmärtämätön.

Sitten on vielä miehen ystävä, naispuolinen. Hyvin tärkeä ystävä, johon hän on pitänyt yhteyttä koko avioliittomme ajan, mutta viime vuosien aikana tiiviimmin. Ystävän kanssa mies on onnellinen tavalla, jolla ei ole koskaan minun kanssani. Uskon ja luotan täysin siihen, ettei heidän välillään tapahtdu tietoisesti mitään, mutta samalla minulla on vahvasti tunne, että he molemmat kieltävät itseltäänkin sen, että tunne on heillä enemmän kuin ystävyys.

En usko, että haluttomuudella on yhteyttä ystävyyteen, meillähän on ollut näitä pitkiä taukoja aiemminkin, siihen liittymättä. Olen iloinen, että miehellä on tärkeä ystävä, enkä halua missään tapauksessa, että he eivät pitäisi yhteyttä. Mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että häviän tuolle ystävälle kaikessa. Olemme koko avioliiton ajan olleet miehen kanssa myös hyvät kaverit, mutta nyt hänellä on siihenkin tarkoitukseen olemassa joku, joka on parempi ja jonka kanssa hän ennenkaikkea on silminnähden onnellisempi.

On vaikea ymmärtää, miksi meidän pitää olla kuitenkin yhdessä, jos meillä ei ole mitään enempää kuin miehellä ja hänen parhaalla ystävällään. Miksi jatkaa, jos ei halua toista, eikä ole onnellinen, jos kaikki päätyy aina riitaan ja on ikävää ja laimeaa? Miten voisin uskoa miehen vakuutteluja siitä, että minun kanssani hän haluaa olla, kun ei hän ei kuitenkaan halua minua ja on aina karttanut sanomasta ”rakastan sinua”?”

Nimim. Huono Vaimo

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 29 kommenttia, jätä oma kommenttisi.