Mihin on unohtunut inhimillisyys synnärillä?
”Synnyttäneen äidin saamat kohtelut synnytysvuodeosastoilla ovat laittaneet todellakin minut kiukun partaalle. Osittain siksi, että itsekin koin samankaltaista kohtelua. Kyse ei ole mistään palvelutiskiasioinnista, jos äiti pyytää apua heikossa kunnossa. Tältä se valitettavasti niiden kätilöiden ja hoitajien mielestä kuulostaa. Olisiko kyse kyynisyydestä? Onko työssä unohtanut jo yksilöllisyys, pitkän ja kenties vaikean synnytyksen kuormitus, hädän ja kivun tunteiden taakka, kun synnyttänyttä kohdellaan vielä tänä päivänä näin?
Äiti #1
Äiti on käyttänyt 15 vuotta sitten päihteitä, jättänyt ne ja opiskellut. Alilääkitään sektion jälkeen ”taustan vuoksi”. Kivulias Äiti pyytää nostoapua vauvan kanssa. Hoitaja tokaisee että ”Onko sulla kotonakin nappi”.
Äiti #2
3 vuorokautta pitkittynyt synnytys. Kiireellinen sektio. Vauva joutuu teholle. Äiti laitetaan vuodeosastolle. Odottaa että joku tulisi hetkeksi juttelemaan. Huoli vauvasta on kova. Mitään tietoa lapsestaan ei ole saanut. Neljän tunnin kuluttua kätilö tulee tuomaan rintapumpun. Kehoittaa itkevää ja pelokasta äitiä aloittamaan maidon pumppaamisen. Äiti pyytää tietoa vauvasta. Siitä ei kerrota.
Kuva Gabriel Tovar. Ylin kuva Alex Hocket.
Äiti #3
Synnytys mennyt hyvin. Äidin vointi heikkenee ja Äiti kokee voimakasta huimausta. Soittaa paikalle hoitajan, joka ei tarjoa apua. Käskee äidin ”kuntoutusmielessä” suihkuun. Äiti kaatuu suihkussa heikossa kunnossa. Samainen hoitaja tulee paikalle ja tokaisee että ”eihän sinulle uskalla vauvaa jättää tänne”. Äidin omainen tulee käymään. Ottaa verenpaineet omalla mittarilla. Ne ovat hälyttävän korkeat. Vasta sen jälkeen Äiti pääsee tarkempiin tutkimuksiin.
Äiti #4
Äidillä on kotona erityistä tukea tarvitseva taapero. Synnytys pitkittyy ja Äiti on väsynyt. Verenhukkaa on ja hän saa lisäverta. Vauva on itkuinen. Äiti pyytää että hän saisi nukkua edes tunnin kun kotona odottaa taapero. Hoitaja ottaa vauvan kiukkuisen näköisenä ja toteaa että miten tämä kotona pärjää. Äiti ajattelee, että ehkä paremmin, kun veren rauta-arvot ovat nousseet.
Näitä esimerkkejä on paljon. Niistä huokuu se miten synnyttäneen äidin pitää olla superäiti, joka ei saa olla heikko, kivulias, tarvitseva ja lohtua kaipaava. Äidit nähdään valittajina, tyhminä ihmisinä, jotka kaukosäätimellä ohjaavat miestään palvelemaan. Äidit nähdään kypsymättöminä äitiyteen vain sen perusteella, että hän on kokenut valtavan ison fyysisen ja psyykkisen stressitilan. Hän on ehkä hyvin hauras, hormonien sekoittamassa tilassa, jossa hän eniten kaipaisi aitoa lempeää kohtaamista. Enemmän kuin Supernannyn kliseisiä saarnoja.
Ne hetket miten sinua kohdellaan, jäävät mieliin. Niitä olen kuullut 60-vuotiaalta kuin nuorilta. Niitä kuulee aina kun puhutaan synnytyskokemuksista. Niitä muistan itsekin. Synnytyskokemus on kokonaisuus. Äidin hoiva on tärkeää ja luulisi sen olevan aivan selvää. Kivuliasta ja pelokasta äitiä ei hoideta kuten yleensä potilaita. Nämä Äidit eivät ole koskaan valittaneet hoidoistaan muualla. Ovat kiitollisia vähästä. Ja siihen vähänkään ei vuodeosaston Hoitaja kykene 2000-luvulla?”
Nimim. Orkidea
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 31 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Synnytin pohjoisen pienehkössä sairaalassa esikoiseni. Sain aivan ihanaa, läsnäolevaa hoitoa. Tunnelma oli lämmin ja äidillinen, osaava ja turvallinen, komplikaatioista ja vaurioista huolimatta koin, että he tekivät parhaansa puolestamme.
Kuopukseni synnytin isossa sairaalassa etelässä. Kiire näkyi, vaikkei minulla valittamista ollutkaan. Onneksi kuopuksen kohdalla olin jo aika itsenäinen, siinä sairaalassa oli hyvä ollakin. Samalla lohdutin naapurisängyn ensisynnyttäjää ja auttelin eteenpäin. Ja mietin, että onneksi komplikaatiosynnyrykseni esikoisen kanssa oli pienemmän sairaalan hellässä huomassa. Läsnäolon voima on valtava, ja upeat kätilöt yhtä lailla inhimillisyyteen opastettuine hoitajaharjoittelijoineen pohjoisemmassa sairaalassa muistuvat yhä mieleen suurella lämmöllä.
Tätini synnytti 42 vuotta sitten kuopuksensa eli serkkuni, jolla on downin sydrooma. Ennen kuin tätini oli edes lasta nähnyt oli kätilö tuumannut ”no voi että tälläinen nyt tuli” ja toinen ”onneksi nämä tämän tyyppiset eivät elä kauan”. Mitään tietoa downista tädilläni ei ollut ja kun silloi – 79 ei niitä ultria ollut, niin uutinen oli shokki ja yhä tänä päivänä tätini muistaa nämä sanat ja hän on 78v. Koki syvää häpeää vauvastaan silloin.
Viikon kestävän käynnistelyn ,synnytyksen ja nukkumattomuuden jälkeen kätilöt ei tarjonneet hoitoapua vauvan kanssa. Tämä harmittaa vieläkin, olin aivan lopussa koska en ollut nukkunut pitkään aikaan. Vauva täytyi herätä 2h välein syömään. En tajunnut itse apua pyytää koska olin aivan sekaisin unettomuudesta.
Ihmeteltiin, kun ei saanut vauvan kanssa puuroa ja kahvia haettua, mutta kun hain tuli moitetta kuuman kahvin kantamisesta vauvan kanssa.