Minulla on paha olla, koska käytät huumeita
”Mistä alkaisin jos susta kertoisin. Joku toinen kertois kai kauniimmin”
Kolmisen vuotta olen kestänyt tätä elämää. Elämää epävarmuuden, väkivallan, päihteiden ja turvattomuuden keskellä. Typeränä vielä omasta valinnasta, vai onko se valinta ollut sittenkään ollut oma? Aina olet saanut minut puhuttua ympäri jäämään. Lupaat muuttua ja hoet etten näe muutosta. Yritän nähdä, pinnistelen ja yritän tosissaan nähdä muutoksen, mutta se ei enää onnistu. Minulla on päivittäin paha olla, ja se paha olo johtuu sinusta. Sinusta ja sinun huumeista. ”Kyllä sinä tiesit mihin lähdet” sanot kun yritän sanoa, etten enää jaksa.
”Minä olen tällainen kun minä olen”, nuo lauseet on kun avokämmen vasten kasvojani. Merkki siitä, ettet edes yritä muuttua. Rakastat huumeitasi liikaa. Ne antavat niin mahtavan pakokeinon todellisuudesta sinulle. Sinä et vain näe, että sinun huumeiden käyttö ja sekavuus on minun todellisuuttani. Minun todellisuuttani on se, että katson kun piikität itseäsi yli tunnin ellet jopa kaksi, löytämättä suonta. Jos oikein sinua ärsyttää kun suonta ei löydy niin huudat minua apuun, ”PIDÄ NEULASTA KIINNI! ET SINÄ OSAA! SINUN TAKIA SUONI KARKAS! PURISTA KÄDESTÄ, ETKÖ OSAA EDES PURISTAA!!”.
Minun todellisuuttani on se, että tulen herättämään sinua keittiön lattialta tai vessasta kun olet kaatunut ja nukahtanut sinne. Minun todellisuuttani on taluttaa sinua nukkumaan kun et itse osaa kunnolla kävellä huumeiden alaisena. Minun todellisuuttani on siivota huumeneuloja lattialta ja verisiä jälkisiä asunnostamme. Minun todellisuudestani ollaan ulkopuolisille hiljaa.
Piri, ketamiini, dmt, bentsot, subu, kukka ja koko kirjava päihteiden maailma on tullut sinun kanssasi tutuksi. Ja mikä maailman loppu se olisikaan ellei olisi mitään mitä vetää suoneen. Kuinka monet kerrat olen itkien joutunut lähteä kuskaamaan sinua kaman hakuun vaikka aamulla olisi ollut aikainen herätys töihin? Kuinka monesti olen valvonut sen vuoksi, että olet kotona sekaisin? Kuinka monesti olen joutunut pelkäämään väkivaltaa kun olet huumeissa? Kuinka paljon olet tehnyt minulle pahaa huumeissa? Kuinka paljon olet maksattanut minulla asioita kun omat rahasi menevät huumeisiin?
Mutta itsehän tiesin mihin lähdin… Vai tiesinkö?
Siitä kumppanista mihin rakastuin on enää murto-osa jäljellä ja niin on pian enää minustakin. Olen niin väsynyt etten sitä voi edes sanoin kuvailla. En enää tiedä edes miksi olen sinun kanssasi. Ehkä toivon, että vielä jonain päivänä saan sen kumppanin takaisin, joka olit ennen huumeita. Toki en tiedä auttaisiko sekään enää kaiken tämän pahuuden jälkeen mitä olet minulle aiheuttanut.
Vihaan itseäni ja sinua, mutta eniten vihaan huumeita. Huumeet pilaavat liian monta hyvää elämää. Huumeet tekevät käyttäjistään narsistisia oman edun tavoittelijoita. Aivan niin kuin sinä olet.
Sen tiedän, että tällaisella elämällä ei ole tarjota minulle mitään. Lopulta sinä huomaat, ettei sinulla ole enää mitään muuta kuin huumeet. Huumeet joita niin rakastat.”
Nimim. Narkkarin siivooja
Hyvä kirjoittaja, et ole yksin ❤️ Monilla muillakin on läheisiä, jotka ovat sairastuneet huumeriippuvuuteen. Irti Huumeista ry:n avusta läheisille tietoa täältä https://irtihuumeista.fi/yhteystiedot/
Kondis ry:n apua löydät tältä nettisivulta https://www.terveyskyla.fi/vertaistalo/etsi-vertaistukea/kondis
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 29 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
En oo ikinä tästä entisestä parisuhteesta kenellekkää kertonut paitsi harvoille. Olisi pitänyt jo eron jälkeen mennä terapiaan mutta luulin kovalla sitkeydellä/välinpitättömyydelläni pääsisin ero ahdistuksestani eroon ja varmaa takana on häpeys, miksi en ole hakenut ammattiapuu.
Olin 19-vuotias kun tutustuin exääni ja kiinnostuin sen sosiaalisesta tavasta miten senkaa juttelin ja se oli alussa tosi mukava ja ihana. Ehkä pari varoitusmerkkei oli ilmassa myös tutustumisen aikana kun ihmettelin miksi aina tavattiin keskellä yötä jos olimme sovittu nähdään klo sen ja sen aikaa. Kerran kyllästyin odottamiseen koska teki aikasemminkin ohareita, niin ilmoitin että oon näkemässä mun kaveria. Niin silloin se tuli heti paikalle kuin partiopoika. Muistan myös pieniä hälyytysmerkkei jos sanoin meneväni tätä kyseistä kaveria näkemään silloin aina halusi tulla mukaan. Se silloin ahdisti itseäni että joku seuraa mua joka paikkaa kuin hai laivaa vaa silloin jos oon näkemässä jotaa ihmistä. Pistin ylireakoimisen piikkiini.
Sitten nämä valvomiset miehen läsnäolessa.. en silloin tiennyt sen ikäisenä mitä piri on ja mitä se tekee, ja kyllä niistä avoimesti puhuttii myös exäni myönsi käyttävänsä mutta omien sanojen mukaan sano ”mut en ole mikään nisti” mä kummastelin sitä hetkeni aikaa, että miksi sitten pitää käyttää jos ei haluaa leimaavaa kuvaa itselleen ja sitä myös itseasiassa myös kysyin siltä suoraa että nyt ei puheesi täsmää, niin selityksenä oli ”mä käytän sitä siksi koska mul on varmaa ad/hd mut sitä ei oo viel tutkittu” nyökkäsin ja uskoin asian olevan näin.
Pari vuotta eteenpäin. Me riitelimme ihan helvetin paljon, ja ihan mitättömistä asioista. Mä aloin miettimään sinä aikoina mistä nää riidat alkaa näin pienistä asioista. En osanut silloin laskee 1+1 miehen käytöksessä oli paljon muutoksii valvomisen takia ja sai pienii hermoromahduksii ja aina mä(?!) pyytelin riitelyjen jälkeen anteeksi olemassaoloani vaikka en niitä ikinä aiheuttanut. Mä mietin monta yötä/päivää miten saisin ton miehen paremmalle tuulelle. Aina mietin että jos se haluu vaikka rahaa kamaa tai velkoihin muille nisteille että lainaan sille, niin se myös rauhoittuu. Paska minkä tein.. se vaa pahensi asiaa..
Rahan lainailun myöntä (myönnän nyt olin sinisilmänen ja naivi) luulin ongelmat ratkeaisi tällä, mutta ei. Silloin mun olisi pitänyt jo juosta ja lujaa! Se alko nimittäin nauttimaan siitä että annan sille rahaa ja lupaili ummet ja lammet ei enään pyydä rahaa, koska silloin aloin opettelee sanomaan ei. Voi että, silloin jos kieltäydyin sain semmoset huudot niskaani että jouduin alentumaan moiseen. Virhe.
Sitten myöhemmin multa katosi inhimmillisyyteni. En enään tuntenut itseäni. Olin kuin kävelevä haamu tai automaattinen robootti joka tekee mitä pitää tehdä vaikka ei haluais. Silloin aikoina mulla ei ollut ketään kaveria, vaa olin ihan yksin. En uskaltanut kertoo kavereille koska koin hirveää häpeää omasta tilanteestani. Yks päivä exäni kysyi multa miksi en pyydä ketään kaveria kylään vaa haluan mennä näkemään niitä, niin sanoin sille suoraa ”koska häpeän sua ja sun kaman käyttöö” senkin se vieritti ihmeellisellä argumentilla että ”kyllähän säkin ja sun kaverit juo niin yhtälailla sekin on hävettävää” eli mikä tahansa suoramielipide niin se keksi vetää matot mutkasta suoraksi ja vertaili mua että ”nokun säkin teet näin/nokun säkin sanot noin” silloin päätin että oon vaa hiljaa.
Hämärä muistikuvalla muistan kun riitelimme/erosimme ja palattiin yhteen olin enemmän solmussa omissa mielentiloissani/tunteissani. Vajosin lopulta masennukseen. Yritin pitää parisuhdetta yllä ja kulissii että ei tässä mitään hätää ole, ja halusin erota koska järki sano näin – halusin jäädä, kun tunteet sanoi noin. Sitten sain exän suostumaan menemään katkolle – se oli ilonen asia itselleni ja toivoin sisimmässäni ”nyt tää paska viimein loppuu” exä ehti olla sen pari kuukautta katkolla ja tuli maitojunalla takas kotiin. Perkele. Mä sain sitten tietää että oli retkahtanut uudelleen siellä laitoksella, ja olin lopen kyllästynyt enään uskomaan että mitään muutosta tässä on tulossakaan. Hautasin haaveni syvempää monttuun.
Sitten kerran exä jäi rysänpäältä kiinni pirin vedosta. Silloin mulle riitti. En silloin lähtenyt vaikka piti lähteä, mutta se sai aina puhumalla mut ympäri että ”mä lupaan tää oli vika kerta.. kyl muutkin retkahtelee ja säkin oot monest retkahdellut röökin polttelust vaikka oot sanonut lopettavasi” silloin päätin että tää oli tässä. Valmistauduin henkisesti eroon, ja siinä kesti puol vuotta kun ihastuin työpaikallani toiseen mieheen. Exä oli silloin toisen kerran mennyt katkolle ”mun takia” ja niinä kuukautena kun exä oli katkolla, niin elin vapaasti kotona ja sain tehdä mitä ikinä halusin tehdä ilman että kokisin syyllisyyttä.
Ihastuminen vaa kasvoi kasvamisiltaan. Kerroin exälleni haluan erota ja oon ihastunut toiseen mieheen. Niin exän mielestä meillähän menee nyt hyvin. Aijaa, ai että hyvin.. mä kamppailin kahen miehen väliltä ja tunteiden/järjen kanssa. Kunnes lopulta päätin lähteä.
Muistan kun nykyisen mieheni kanssa alettiin seurustelemaan ja muutimme aika nopeesti yhteen olin tosi onnellinen silloin. Hommasimme yhteisen kissan (nyt niitä on kaks) ja tätä entistä elämää muistellen niin ei ole yhtään ikävä.
Ainoa vaa mikä silloin itsessäni inhosin, että luotin, uskouduin, rakastin sokeasti ja olin liian kiltti tosi tyhmä, etten lähtenyt vaikka järki huusi päässäni. Joudun näiden takia kärsimään kiltin tytön syndroomasta ja en oo vieläkää opetellut asettaa rajoja. Vaikka en tällä hetkellä voi henkisesti hyvin, silti olen ylpeä että lopetin soutaamisen/huopaamisen.
Tämä oli eka kerta, kun avauduin asiasta hyvin syvällisemmin, koska sattuu muistella vanhoi aikoi ja vanhaa minääni. Toivottavasti tämä ees opetti.
puhelimeni katosi
Voimia sinulle, kirjoittaja!
Jos koet arjessasi väkivaltaa tai sen uhkaa, on aika lähteä tai alkaa suunnitella salaa lähtöä. Mikään suhde ei ole sen arvoinen, että kärsit niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Minä olin suhteessa käyttäjän kanssa melkein kuusi vuotta. Tutustuessamme hän oli ”lopettanut”. Ehdimme jopa muuttaa yhteen, kun kaikki oli vielä hyvin. Hän repsahti kuitenkin uudelleen ja kierteet syvenivät pikkuhiljaa. Oli helpompia vaiheita, mutta ajan myötä kaikki muuttui vain pahemmaksi. Kumppanini oli mustasukkainen ja kontrolloiva ja hallitsi minua uhkailemalla itsemurhalla, katoilemalla sekä hassaamalla talousrahansa jopa yhdessä yössä. Holtittoman rahankäyttönsä vuoksi hän oli täysin riippuvainen siitä, että pidin yllä elämämme puitteita, sitä että asunto pysyi alla ja meillä oli aina jotakin ruokaa.
Jaksoin pitkään, mutta vahvankin kestävyydellä on rajansa. Sairastuin hiljalleen paniikkihäiriöön ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon (mieheni oli mustasukkainen kaikista sosiaalisista kontakteistani, jotka alkoivat hiljalleen tuntua itsestänikin vaikeilta). Aloin kärsiä toistuvista migreenikohtauksista ja opiskeluni sekä työelämään hakeutuminen takkuili.
Meillä oli eropohdintoja jo puoli vuotta ennen loppua, mutta mies ei ollut tuolloin kykenevä ottamaan vastuuta itsestään. Säälin häntä ja jäin. Kehotin miestä kuitenkin säästämään. Mies toivoi että jatkaisimme, ja aikoi parantaa tapansa, mutta tulevat puoli vuotta oli aivan samanlaista helvettiä. Ilmoitin lopullisesta eropäätöksestäni, kun miehellä oli ”hyvä” vaihe. Ero oli ruma. Jonkin aikaa eromme jälkeen entiseni menetti uuden asuntonsa ja joutui kadulle. Olin siitä aivan rikki, mutta oli pakko ajatella, että hän omilla valinnoillaan päätyi tilanteeseensa. Usko pois, koskaan ei tule hyvää ajankohtaa lähteä.
Jos päätät lähteä, sinua voisi helpottaa jos sinulla olisi hiukan säästöjä, mutta älä pidä niitä lähdön edellytyksenä. Yhteiskunta tukee kyllä mm. uuden kodin hankkimisessa. Joku täällä ketjussa ehdotti ensi- ja turvakotia, mikä voisi alkuun olla hyvä idea. Sieltä saisit myös turvallisen ja kokeneen keskustelukontaktin.
Jos muutat yhteisestä kodista, kannattaa muistaa irtisanoa kaikki sopimuksesi, jotka sinulla on asuntoon liittyen. Tavaroiden hakemisessa ja siivouksessa on hyvä olla mukana joku tukihenkilö, kun tilanteessasi on väkivallan uhka. Varaudu, että voit joutua siivoamaan myös miehen tavarat ja sotkut tai vastaamaan osin tämän asunnolle aiheuttamista vahingoista tms. kuten minulle kävi. Ota vastaan kaikki mahdollinen käytännön apu; jos olet selvinnyt lähivuosista miehen kanssa, selviät kyllä tästäkin.
Minä toivun vieläkin päihdesuhteen painajaisista ja henkisen väkivallan jäljistä. Kesti n. 3 vuotta, että kykenin tapaamaan uusia ihmisiä kokematta ahdistusta. Nyt minulla on kuitenkin työ, ihana aviomies ja esikoislapsi tulossa. 🙂 En tiedä, mitä entiselleni kuuluu nykyisin.
Kysyin silloin helvettivuosina mielessäni aina, miltä miehestäni tuntuu tai miten häntä voisi auttaa. Ajatukseni olivat lukkiutuneena noihin kysymyksiin, ja lähes kadotin itseni. Nyt vuosien jälkeen kysyisin: onko mies kykenevä ja riittävän vastuullinen pitämään huolta ihmissuhteesta, ja toisen ihmisen, minun, tarpeistani?
Rakas kirjoittaja, mitä teetkin, toivon, että kaikki kääntyisi sinulle vielä hyväksi kuten minullekin kävi. Koita uskoa että jossain on paikka ja aika, jossa saat kokea olevasi täysin turvassa. Et ole yksin, meitä on monia.
Voimia raskaan elämän keskelle. Sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä, mikäli haluat oman elämäsi kuntoon. En sano että ero sinun ja kumppanisi välillä olisi lopullista, mutta ehtona yhteiselle elämälle on, että kumppanisi hakee apua. Hän ei selvästi pysty parantumaan päihderiippuvuudestaan ilman ammattiapua ja hoitoa. Huumeet tekee ihmisestä täysin toisen, ihmisen joka ei näe muutakuin huumeet ja oman hyvän olon. Siitä on erittäin vaikea irtautua, houkutus istuu olkapäällä vielä vuosia paranemisen jälkeenkin. Ennenkaikkea, hänen tulee itse nähdä ja myöntää omat ongelmat ja se ei tapahdu niin kauaa kun sinä olet hänelle apuna ja omalla käytökselläsi mahdollistat hänen päihteiden käytön. Älä anna periksi, ole vahva ja irtaudu suhteesta itsesi ja kumppanisi takia. Et ole yksin, saat apua itsellesi.
Olen itse naimisissa käyttäjän kanssa. Homma ei näy arjessamme muutoin kuin satunaisena poissa olona, ja siinä että puolisoni elää elämää johon minä en kuulu kodin ulkopuolella. Yhteisestä sopimuksesta huumeita ei tuoda kotiin eikä siihen käytettäviä välineitä. Silti tuska jäytää sisintäni koska kun on tiukka paikka, huumeet tulevat ensin.
Siksi koen suurta myötätuntoa sinua kohtaan, en tuomitse, en lyö lyötyä mutta rohkaisen, rohkaisen muuttamaan pois, rohkaisen sinua pelastamaan itsesi. Olet arvokas , mittaamattoman arvokas ja nyt tuhlaat elämääsi ihmiseen jonka ihmissuhteet perustuvat hyödylle..myös sinua kohtaan. Ansaitset NIIIIN paljon enemmän.
Niin kauan kuin narkomaani ei ole halukas auttamaan itseään ja todellisesti muuttumaan eli käytännössä hakeudu hoitoon tai avunpiiriin, sinä tuhlaat ainut kertaista elämääsi turhaan.
Pelkkä väkivallan pelko ilman huumeongelmaa on riittävän painava syy painaa kytkintä. Miehen tehtävä on huolehtia naisestaan, ei kaltoinkohdella.
Hakeudu aluksi vaikka turvakotiin jotta voit aloittaa elämäsi puhtaalta pöydältä.
Olethan kuullut vertauksen hukku asta ja pelastavasta? Jos hukkuva rimpuilee pelastavakin uppoo.
Et voi pelastaa ihmistä joka ei halua tulla todella pelastetuksi.
Jos hän todella välittää sinusta hän tekee kaikkensa elämänsä uudelleen järjestämiseen lähtösi jälkeen jos annat siihen mahdollisuuden.. jos ei, et näe mitään muuttunutta toimintaa ja sinun on parempi olla yksin kuin kärsiä suhteessa ihmisen kanssa joka ei edes välitä sinusta. Niin tai näin, sinä voitat.
Rukoilen puolestasi, tiedän että päätös ei ole helppo.
Surullista.
❤ olen ollut samankaltaisessa suhteessa, aivan liian pitkään.
Ja toisaalta tarpeellisen pitkään. Kokemuksestani opin sen että huumeille jää aina kakkoseksi. Ihana ihminen, rakas kumppanini katosi vähä vähältä ja tilalle jäi joku jota en enää tunnistanut. Ja minä olin hitaasti muuttunut huoltajaksi, ”terapiatyynyksi”, vaisuksi ja väsyneeksi ihmisraunioksi.
Jostain sain voimaa eroon.
Ja lähes heti sen jälkeen alkoi helpottamaan.
Toivon sinun ymmärtävän että vastuu omasta hyvinvoinnistasi on sinulla ja sinä määrität omat rajasi. Ne asiat joita odotat ja toivot elämältä ovat Tärkeitä.
Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi ihmissuhteeseen jossa molemmat eivät ole täysillä mukana. Sulle on varmasti olemassa joku jolle Sinä olet ykkönen. ❤ Olet tärkeä.
Totta, huumeet pilaavat liian monta hyvää elämää. Ei sitä varmasti itse tiedä mihin sitä ryhtyy, jos elää narkomaanin kanssa. Kaverini oli pitkään yhdessä narkomaani poikaystävän kanssa, mutta loppuen lopuksi hän ei vain jaksanut enää. https://www.maivita.fi/lahti
Ollessani nuori ja typerä haksahdin tyyppiin joka käytti kannabista kuin polttelisi tupakkaa. Sienet maistuivat myös jos niitä oli saatavilla. Kasvatti kotona vaatehuoneessa rehujaan. Kuvittelin että vielä se muuttuu, hän lopettaa kun tarpeeksi välitän ja rakastan. Tulin raskaaksi, lapsi syntyi. Taas oletin että järkiintyy. Lopulta lapsen ollessa vajaan vuoden, tajusin ettei hän aio edes harkita lopettamista ja kasvattaa kotonaan loputtomiin. Koska riippuvuus sanelee, hän ei nähnyt tilanteessa muuta vikaa kuin minun huumevastaisuuteni ja aneluni hankkiutua kasveista eroon. Lopulta pakkasin tavarani, ilmoitin tilanteesta sossuun ja ilmiannoin hänet poliisille. Toivoin että edes tämä havahduttaisi hänet ymmärtämään ettei voi käyttää jos aikoo olla lapsen vanhempi. Nyt 11 vuotta myöhemmin, ex on todella pohjalla riippuvuutensa kanssa eikä näe lastaan. En edes tiedä mitä kaikkea käyttää nykyään. Hän ei ottanut tarjottua apua mitenkään vastaan. Minulla lapsen kanssa on elämä johon isä ei kuulu. Paljon ehti välissä tapahtua ja mielenterveys murentua, mutta päivääkään en ole lähtöä katunut. Sitä kadun että yritin hänen isyyttään kannatella eron jälkeen lapsen vuoksi oman mielenterveyteni kustannuksella. Turhaan. Jokainen aikuinen on kuitenkin itse vastuussa itsestään. Arvostelijoille tiedoksi etten tänä päivänä tulisi raskaaksi minkäänlaiselle päihdeongelmaiselle. Jälkiviisaus ei kuitenkaan auta kun maito on jo kaatunut, kenenkään kohdalla. Voimia kaikille päihdeongelmaisten läheisille❤️ Kaikenlainen mahdollistaminen pahentaa tilannetta entisestään, palvelus ihan kaikille on kun ei suostu sellaiseen. Itselläni meni liian pitkään sen ymmärtämisessä..