Miten jaksaa ADHD-arjessa?
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Olen niin väsynyt ja kyllästynyt, että voisin nukkua kolme viikkoa. Tilanteeni taustoja on se, että minulla on kaksi lasta kahden eri miehen kanssa. Elän hyvässä ja mukavassa parisuhteessa, nykyisessä miehessäni on kaikki kohdallaan ja hän on upea puoliso. Minun on kuitenkin vaikeaa vastuuttaa häntä varsinkin lapsiin liittyvissä asioissa, joten lasten asiat on pitkälti minun harteillani. Eikä siinä mitään, äitien kuuluukin tehdä niin.
Haastavan hommasta tekee se, kun nyt yhdeksänvuotias lapseni on erityinen. Hänellä on ADHD ja se näkyy ja kuuluu. Se meteli minkä hän saa aikaan on työpäivän päälle liikaa ja äänen käytöstä keskustellaan usein. Lapsi on kuin kolmevuotias. Niin vahdittava hän on joka ikisessä asiassa. Aamulla ennen kouluun lähtöä lääkkeen otossa, onneksi videopuhelut on keksitty, koulun jälkeen syömisessä, läksyjen teossa, yleisen järjestyksen pidossa. Ihan kaikessa pitää olla koko ajan vieressä kertomassa mitä pitää tehdä. Joka ikinen kouluaamu toistan samat asiat puhelimen välityksellä, ikäänkuin hän ei olisi ikinä niitä kuullutkaan.
Hän haastaa aikuista tottelemattomuudella, ohjailee aikuisia hyvin päättäväisesti ja minäkin ajaudun usein väittelyihin hänen kanssa. Tämä lapsi on verbaalisesti hyvin lahjakas. Jos tekemäni ruoka ei ole hänestä mieluisaa, hän jättää syömättä ja tekee vaikka mikropuuroa tai napsii mitä tahansa muuta jääkaapista.
Kaikki tämä syö, rassaa ja kiristää hermoja. Kyseessä on oma lapseni ja minusta tuntuu niin väärälle ajatella, että kuinka paljon helpompaa minun elämä olisikaan ilman tätä lasta. Siitä ajatuksesta tulee huono olo. Kuinka minä äitinä voin edes päästää tämän ajatuksen mieleeni? Hulluko olet? Lapsihan on rakas ja ihana, aina, kaikissa olosuhteissa. Mistään muusta ei puhuta. Minä olen maailman surkein äiti.
Käytännön avun saaminen esimerkiksi kotiin on haastavaa, koska minun äitini asuu kaukana. Ja on itsekin työelämässä. ADHD-lapsen mummo asuu lähistöllä, mutta ex-mieheni sukuun on erittäin huonot välit, sillä heidän mielestään oli vain, ainoastaan ja yksinomaan vain minun vikaani, että se suhde meni plörinöiksi. Avun saaminen tämän lapsen omalta isältä on vaikeaa, koska häntä ei kiinnosta osallistua, vaikka olen jo asiasta puhunut. Keskusteluyhteys siihen suuntaan on huono.
Hyvät naiset, tarvitsen vertaistukea, minä olen jaksamisen äärirajoilla tämän lapsen, kodin ja työn yhteensovittamisessa.”
Nimim. Väsynyt ja kyllästynyt
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Voi miten iloinen olen lukiessani vastauksia: ymmärrystä ja vertaistukea. 9-vuotiaan ADHD-pojan äitinä voin samastua. Meillä tilanne on siinä mielessä hyvä, että puolisoni osallistuu ja osaa toimia hienosti lapsen kanssa, mutta toisaalta minulla on ihan viimeisin vastuu. Puoliso voi poistua jos tilanteet läikkyy yli, hänen ei tarvitse olla yhteyksissä toisiin vanhempiin tai kouluun konfliktitilanteissa tms.
Arjessa on tukea myös muutamasta läheisestä, lapsen isä taas ei ole ihan kartalla asioista. Oman lapsen kanssa menee hyvin kotona, kun on selkeät rutiinit ja rajat ja niistä pidetään kiinni, hän on empaattinen ja oikeudentuntoinen, mielikuvitusrikas, verbaalinen, herkkä ja hellä. Vaikeita tilanteita saattaa tehdä liika kuormittuminen, vapaat tilanteet, impulsiivisuus ja oikeudentuntoisuus.
Rakastan tuota lasta yli kaiken, mutta hieman peloissani ajattelen mitä murrosikä esimerkiksi tuo tullessaan.
Olen paininut saman ajatuksen kanssa välillä, eikä lapsemme ole vielä kuin vasta puolitoistavuotias. Mutta yritän olla ajattelematta itseäni huonona, vaikka sekin ajatus mieleen aina silloin tällöin pulpahtaa. En usko että kukaan vanhempi aina jaksaa lastaan. Olen adhd tutkimuksissa juuri nyt, ja samalla toivon että pelkään diagnoosia. Toivon että saan vastauksen siihen miksi olen tämmöinen, mutta taas pelkään diagnoosia koska jos minulla se on, hyvin todennäköisesti myös lapselleni kehittyy adhd. En tiedä miten siitä selvitään. Mutta älä turhaan pode huonoa omaatuntoa noista ajatuksista, et ole huono äiti. Äidin ei myöskään kuulu ottaa kaikkea vastuuta, vaan koti ja elämä on parisuhdekumppanin kanssa yhteinen ja yhdessä ne kuuluu hoitaa. Samaistun kyllä itsekin siihen että apua on toiselta vaikea pyytää, mutta kerro kumppanillesi ettet yksin pysty kaikkea tekemään ja määrää hänelle tietyt hommat, tasapuolisesti. Apua myös saa, lueskelinkin tuossa muita kommentteja ja laitan itsekin mahdolliset paikat korvan taakse. Jaksamisia.
Salaa olen monesti miettinyt, onko lasteni isällä Adhd. Impulsiivinen innostus asioista, nopeat ratkaisut, kesken jäävät aloitetut projektit, keskittyminen vain kunkin hetken innostuksen kohteeseen kuuntelematta muita… Kiukku, että ”koetan rajoittaa kaikkea ja hidastan päätöksiä”, kun koetan pyytää miettimään ensin ja tekemään sitten. Hänen suvussaan nuoremmissa on usea diagnoosi, mutta nelikymppisiä ei tutkitakaan.
Huonoa käytöstä adhd ei selitä, tunnen useita upeita, kohteliaita, empaattisia lapsia, joilla on adhd tai add – diagnoosi ja siihen apu. Toimintaterapiaa, lääkitys, oikeanlaiset rutiinit. Luulen kuitenkin, että osa ahdistavaksi kokemastani epäluotettavan impulsiivisesta käytöksestä ja huutamisesta olisi jäänyt pois, jos lasten isä olisi tullut edes tutkituksi ja saanut siihen apua. Kultainen hänkin pohjimmiltaan oli, mutta impulsiiviset tempaukset olivat raskaita. Niiden vaikutuksista on vaikea myös syyttää itseään, joten meillä syyn hänen tempaukstaan sain minä: hän toimi niin, kun minä kyllästytin, aina rajoitan kumminkin kaikkea, olen tylsä, liian varovainen ja hidas, joten ei minulle kannata edes kertoa mitään… Impulsiivinen ihastus toiseen ja lähtö perheestä ovat nekin minun vikani.
Minä en ollut varovainen ja hidas ennen häntä, olin avoin uudelle ja nopea tekemään asioita. Minua sanottiin aikaansaavaksi ja rohkeaksi. Hänessä ihastuinkin siihen, että teimme asioita yhdessä, ex tempore, hän syttyi asioihin vilpittömästi. Vasta kun vastuulle tulivat lapset, asioita oli pakko tehdä loppuun, oli sitovia asioita arki täynnä, minusta tuli hänelle hidas tylsimys. Nyt yhä mietin, olenko sitä nyt oikeasti vai ainoastaan verrattuna häneen.
Hei
Minulla on myös ADHD lapsi ja olen myös ajatellut usein miten paljon helpompaa olisi ilman tätä lasta. Ja olen ollut samassa tilanteessa kuin sinä että en enää jaksa.
Toisen sairasloman jälkeen uupumuksen takia en palannut enää takaisin minun vanhaan työpaikkaan vaan teen osa-aika työtä sen verran kun jaksan. Meillä kävi perhetyöntekijä kun minun uupumus oli paha ja siitä se idea lähti. Nyt olen itse perhetyöntekijä yksityisen firman kautta ja otan vastaan sen verran työkeikkoja mitä jaksan tehdä. Tsemppiä ja jaksamista sinulle!
”Minun on kuitenkin vaikeaa vastuuttaa häntä varsinkin lapsiin liittyvissä asioissa, joten lasten asiat on pitkälti minun harteillani. Eikä siinä mitään, äitien kuuluukin tehdä niin.”
Jo mainittujen tukitoimien vastaanottamisen lisäksi, tästä myrkyllisestä ajattelutavasta on päästävä eroon. Selvitä ensin itsellesi, miksi puolison vastuuttaminen on vaikeaa (johtuuko se puolison tavoista toimia vai sinun päänsisäisistä asioistasi), ja ala sitten työstää asiaa yhdessä puolison ja tarvittaessa ulkopuolisen avun kanssa.
Apua saa kyllä jos sitä vaan hakee. Lapsiperheille lapsen iästä riippumatta on tarjolla maksuttomasti mm. perhetyö ja lapsiperheiden kotipalvelu.
Tunnistan tuon taistelun, samaa käyn itse oman 9-v poikani kanssa, joka tarvitsee paljon apua kaikessa arjen tekemisessään, läksyissä pitää olla aina mukana ohjaamassa. En pysty muuten lohduttamaan kuin kertomalla, että meitä on paljon muitakin, jotka painii samojen asioiden kanssa.
Minä pyysin ja sain perhetyöstä avukseni kaksi nepsyosaajaa kartoittamaan arjen haasteellisia tilanteita kahden nepsylapsen kanssa. He kävivät kotonani muutaman kuukauden ajan n. kerran kuussa. Aluksi kartoittamassa ongelmia ja sitten ehdottivat minulle ratkaisuja isoimpiin ongelmiin. En olisi ikinä uskonut kuinka nopeasti heiltä saamani neuvoista oli apua, taisivat itsekin hämmästyä.
Näin jälkikäteen ihmettelen miksi odotin yhteydenotossa tähän vuoteen asti yrittäen sinnitellä yksin. Isoin ongelma on ADHD-lapsen ylivirittyminen ja omantoiminnanohjauksen puute.
Hei nimim. Väsynyt ja kyllästynyt!
Voin täysin samaistua sanoihisi, ajatuksiisi ja kokemaasi. Ihan kuin olisin itse kirjoittanut tekstin! Iloinen ja jotenkin helpottunut olo, että tässä maailmassa joku muukin ihminen, joka kokee samanlaista kuin minä… Voimia sinulle! Kyllä me jaksetaan kaikesta huolimatta!
Mites perheneuvola, saisiko sieltä kautta apuja? Tukea sinulle, tukiperhe mahdollisesti tai vaikka ns. mieskaveri, joka välillä veisi lasta jonnekin ja saisit hengähtää.
Miten nykyinen puolisosi, huomaako hän sinun kuormittumista? Pärjääkö hän lapsen kanssa? Jos pärjää, voisiko hän vaikka kerran viikossa tehdä lapsen kanssa jotain muutaman tunnin ajan?
Onko paikkakunnalla mitään sellaista harrastusta, joissa olisi erityisryhmä ja joka kiinnostaisi lasta? Voisitteko mennä sellaiseen yhdessä? Saisit lapsen kanssa teidän suhdetta vahvistavia kokemuksia, sekin auttaisi jaksamista.
Kovasti toivon sinulle voimia arkeen! Muista, että lapsi ei tee sinua kuormittavia asioita tahallaan. Sinä olet hänen turva.
Ainakin Espoossa on käytössä perhepalvelu, jonka kautta voi helposti saada hyvin edullisesti kotiin hoitajan, jos perheellä on vaikea tilanne lapsen/ lasten kanssa. Suosittelen kyselemään omasta kunnasta tällaista palvelua.
Kirjoituksesi oli lähes tulkoon kuin omasta elämästäni. En osaa lohduttaa, mutta samaistun todella hyvin.
Ihan kuin omasta suusta kun vanhin lapsi, ADHD, oli 9-10v. Apuja ei löytynyt mistään, jotenkin kukaan ei ottanut tosissaan kuinka minä, super äiti en jaksa… lopulta apu löytyi osasto pätkästä, niitä ei taida enää olla, mutta entäs tukiperhe? Sais hetkeksi vastuun jollekin luotettavalle taholle, se oli itselle tärkein? Jotenkin siitäkin ajasta selvittiin, nyt lapsi on jo aikuinen. Ajatukset mistä kerroit, ei varmaan ole outoja kenellekään vastaavan lapsen vanhemmille, ne ei poista rakkautta lasta kohtaan, ne ajatukset vaan kumpuaa sieltä pohjattomasta väsymyksestä, eli ei, et ole huono äiti, saati huonoin. Voimia!
Mahtaisiko alueeltasi löytyä vertaistukiryhmää ADHD -lasten vanhemmille? Ainakn isoimmissa kaupungeissa luulisi olevan, ja jos asut syrjässä, niin jotain nettiryhmiä voi etsiä. Saisi kai ainakin sitä vertaistukea, mutta ehkä myös käytännön vinkkejä.
Ja toi on kyllä paha, että heti demonisoidaan jos pyytää apua jaksamiseen kun oma lapsi on hankala. Sen takia tilanteet usein pääsee pahaksi, kun ei uskalleta pyytää apua kun tiedetään, että siitä saa haukut. Tästä(kin) pitäisi julkisuudessa olla enemmän juttua.