”Oikeastaan en luota kehenkään” – väkivaltainen suhde rikkoi minut

”Pakokauhu. Pahoinvointi. Oksettaa kun tiedät että et pääse ulos tilanteesta vaikka mitä tekisit. Tiedät että kohta sattuu mutta et tiedä mihin ja kuinka paljon. Kauanko se kestää ja selviääkö siitä vielä tämän kerran hengissä.

Tapasin Mikan ollessani 16. Mika oli täydellinen vävykokelas. Vakituisessa työssä 1990-luvun lopulla ja ihan normaali mukava nuori mies. Vanhempani pitivät Mikasta ja asiat eteni mukavasti kuukausien mennessä. Mulla oli koulu kesken mutta Mika ehdotti että muuttaisin sen luo. Miksi mä asuisin äidin kanssa kun voitas olla kaikessa rauhassa kaksin.

Päätin muuttaa pois kotoa. Laitoin kotia mieleisekseni ja kävin koulua. Olin kuin kuka tahansa just himasta pois muuttanut nuori nainen joka etsi itseään ja elämäänsä. Olin ehtinyt olla avoliitossa Mikan kanssa kolme viikkoa kun hän ilmoitti illalla lähtevänsä kavereiden kanssa ulos. Jäin kotiin koska olin alaikäinen. Katsoin telkkaria, poltin kynttilöitä ja haaveilin.

Mika tuli kotiin yöllä kontaten ja oksensi eteisen lattialle. Mä siivosin ja vein Mikan sänkyyn. Se oksensi uudelleen. Mietin sekunnin sadasosan että tätäkö tää nyt on. Mun uusi itsenäinen elämä mutta hylkäsin ajatuksen ja mietin että vahinkoja sattuu.

Aamulla Mika pyysi anteeksi ja aloitti päivällä korjailemaan oloaan. Illalla pienessä kännissä olin taas maailman ihanin.

Muutamien viikkojen päästä lähestyttiin mun synttäripäivää. Täyttäisin 17. Synttärini olivat keskellä viikkoa joten ajattelin että viikonloppuna tehtäisiin kaksin ruokaa kotona ja katottais vaikka leffa. Mika oli ajatuksessa mukana mutta se oli ostanut illaksi olutta itselleen. Kaikki oli ihan kivasti ennen kuin Mika päätti lähteä baariin. Se alkoi vänkäämään jostain pojasta joka oli mun kanssa samassa koulussa. Tiesin pojan kyllä mutta en enempää. Mikan vainoharhaisuus oli pelottavaa.

Mika otti mun puhelimen ja katsoi sen läpi. Tekstiviesteihin taisi mahtua ehkä 10 tai 20 viestiä talteen silloin ja mun puhelimessa ei ollut mitään epäilyttävää. Riidan päätteeksi mun puhelin kuitenkin päätyi seinään tuhannen palasiksi. Mika poistui vihaisena kotoa.

Istuin sohvalla ja itkin. Yksin. En uskaltanut lähteä mihinkään että Mika ei suuttuisi. Muutaman kilometrin päässä asuisi kyllä kaveri mutta entä jos Mika tulisi kotiin sillä aikaa. Entä jos se luulisi että oon jossain muualla. Joten jäin kotiin ja pelkäsin.

Kuva Hailey Kean, ylin kuva Matthew Henry (kuvituskuvia).

Kolmen maissa kotiin raahautuu uhmakas ja humalainen mies. Se huutaa ja räyhää. Ottaa mua rinnuksista kiinni ja heittää seinään. Huutaa että miksi mun pitää olla sellainen huora ja miksi oon ollut Juuson kanssa. Istun ja tärisen lattialla kunnes iskuja alkaa sadella. Koitan päästä karkuun mutta humalainen ja agressiivinen mies on vahva ja pelottava. Nousen seisomaan ja taas tulee uusi lyönti. Se osuu leukaan niin että menetän tajuntani hetkeksi ja kaatuessa lyön pääni.

Havahdun siihen että Mika pitää verta vuotavaa päätäni käsissään ja itkee. Pyytää anteeksi ja vannoo rakkauttaan. Kantaa mut sänkyyn ja riisuu mut. Kiroilee tyhmyyttään ja ikäänkuin hakee uutta raivoa jostain.

Ja uusi kierros alkaa. Se huutaa mua huoraksi ja ottaa tukasta kiinni. Samalla riisuu housujaan ja huutaa että mä pakotan sen tekemään tän kaiken. Ja että kaikki on mun omaa syytä. Jos oma puoliso voi raiskata niin tätä voi varmaan kutsua sellaiseksi. Makaan hiljaa paikallani ja itken. Suorittakoon asian loppuun. Kunhan vaan lopettaa joskus.

Mika nousee ylös ja sytyttää röökin. Tuntuu kuin se ois selvinnyt kerrasta. Ei se ole yhtään kännissä enää. Käännän selkäni, itken ja toivon et se nukahtais pian.

Kuuntelen hiljaisuutta ja sen hengitystä. Pelkään ja koitan olla huutamatta.

Vihdoin se nukahtaa. Kuuntelen varmuuden vuoksi muutaman minuutin et se on varmasti unessa. Hivuttaudun pois sängyssä ja nappaan vaatteeni lattialta. Puen olohuoneessa päälle ja hiivin eteiseen. Otan Mikan takin taskusta puhelimen ja nappaan oman takin naulakosta. En ehdi ottaa kenkiä kun kuulen että Mika herää.

Lähden juoksemaan. Juoksen käytävästä ulos metsän halki pienelle hiljaiselle tielle. Koitan soittaa äidille. Kello on puoli kuusi aamulla ja kaikkihan nukkuu sillon. Äiti ei vastaa. Isä ei vastaa. Kaveri vastaa mut on kännissä. Koitan soittaa toiselle kaverille jos joku vois hakea mut pois ja samassa auto pysähtyy viereeni. Koitan vielä karkuun mut Mika saa mut kiinni. En päässyt kun ehkä kilometrin eteenpäin. Se ottaa mua tukasta kiinni ja vetää autoon.

Kaikki alkaa alusta.

Vuoden kestän, en tiedä miksi edes niin pitkään. Pelkään jokaista hengenvetoa, jokaista sanaa. Pelkään olla yksin ja pelkään olla kavereiden kanssa. Entä jos. Tai mitä jos kuitenkin.

Syyskuisessa iltana Mika soittaa mulle kesken työvuoron ja pyytää keittämään kahvit. Vastaan että keitä ite. En asu siellä enää.

Mikan ollessa töissä mun ystävät auttoi mut pois sieltä. Muutin takaisin kotiin kunnes saisin oman asunnon ja lakkaisin pelkäämästä.

Vielä melkein 20 vuoden jälkeen pelkään monia asioita. Liian äkkinäisiä liikkeitä kasvojen edessä, liian humalaisia miehiä, oksentamista ja montaa muuta asiaa. Melko tuore ystäväni ehdotti terapiaa. Taidan tarvita sellaista. En ole koskaan ajatellut että mun tarvitsisi puhua kenellekään muille kuin ihmisille joita rakastan tai joihin luotan. Oikeastaan en luota kehenkään.

Vielä 20 vuoden jälkeen uskon että karma kostaa. Mun on pakko uskoa niin. Ei naisenhakkaajia voi päästää noin helpolla.

Mua pelottaa et mä toivon jonkun ihmisen kuolemaa. Tai vammautumista. Mä oon äiti. Pienen ihmisen äiti jonka pitäs osata olla aikuinen isolla aalla. Mut mä vihaan. Kaikilla soluillani niitä pienisieluisia miehiä joilla on pokkaa lyödä naisia.

Olkaa te vahvempia. Te muut.

Mun on pakko vielä vihata.”

Nimim. Särkynyt

– Jos koet väkivaltaa tai sen uhkaa, akuutissa tilanteessa soita 112. Asiasi ei ole liian vähäinen. Soita apua myös jos epäilet, että esimerkiksi naapurissa on perheväkivaltatilanne.

– Jos koet tai olet kokenut henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa läheisessä suhteessasi, saat apua Nollalinjasta, p. 080 005 005. Nollalinja on ilmainen auttava puhelin, jonne voit soittaa mihin kellonaikaan tahansa, vuoden jokaisena päivänä. Soittaminen on ilmaista. Kun soitat Nollalinjalle, saat keskustella tilanteestasi, kokemuksistasi ja peloistasi puhelinpäivystäjän kanssa. Sinun ei tarvitse kertoa puhelimessa nimeäsi. Päivystäjä ei myöskään näe puhelinnumeroasi puhelun aikana eikä sen jälkeen. Puhelusta ei jää jälkeä puhelinlaskuusi.

– Naistenlinjan verkko- ja puhelinpalvelut auttavat kaikenikäisiä väkivaltaa kokeneita ja siitä huolestuneita naisia.

– Raiskauskriisikeskus Tukinainen tarjoaa ammattiapua seksuaalisesta väkivallasta ja hyväksikäytöstä selviytymiseen.

– Ensi- ja turvakotien liitto auttaa lähisuhdeväkivaltaa kokeneita ja sitä käyttäneitä. Päivystävien turvakotien numerot löydät täältä.

– Rikosuhripäivystys tarjoaa maksuttomasti tukea ja neuvoja rikoksen uhreille, heidän läheisilleen ja todistajille. Apua saa puhelimitse, verkossa ja kasvotusten. Auttava puhelin p. 116 006.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.