Olenko psykopaatti vai vain rikki? – En tiedä osaanko rakastaa edes omaa lastani

Huono Äiti sai avautumisen – aiheena parentifikaatio, tunteet, rehellisyys, mielenterveys ja äitiyden suuri tabu:

: ”Katsoin juuri tyhmää videota, jossa ksysyttiin onko raha vai rakkaus tärkeämpää. Suurimmalle osalle tämä on varmasti helppo kysymys, mutta ei minulle. En tiedä osaanko rakastaa.

Minulla on lapsi, mutta en tiedä, osaanko rakastaa edes häntä. Minulla on mies, mutta tuskin olisin kovin surullinen, jos hän kuolisi. Olen menettänyt vain isovanhempia, mutta en ole osannut surra heistä ketään, vaikka etenkin mummi oli todella läheinen lapsena ja nuorena. Äidistäni pidän, mutta edelleen, en osaa sanoa rakastavani häntä. Ystäviä minulla ei koskaan ole oikein ollut, koska en osaa kiintyä vieraaseen ihmiseen niin paljoa, että kenestäkään tulisi oikeasti läheinen. Kavereita kyllä sitten on. Jaksan kuunnella kavereiden juttuja ja huolia, mutta en koskaan jaa itsesäni mitään henkilökohtaista. Ja sitten jossain kohtaa kiinnostus niihin kavereihin vain lopahtaa.

Tiedän, että jotain on vialla, mutta miten tällaisen asian voisi korjata? Vai voiko?Mitä tulee lapseeni, tiedän olleeni ainakin suunnilleen hyvä äiti. Kun lapsi oli lapsi-ikäinen, tunsin suurta halua pitää häntä sylissä tai halata. Kuuntelin aina hänen juttujaan ja annoin aikaa, myös silloin, kun oma elämä tuntui kaatuvan päälle. Asetin hänet aina etusijalle. Hän on aina ollut se ihminen, josta olen tykännyt kaikista eniten maailmaassa. Olen aina kunnioittanut ja arvostanut häntä, hänen mielipiteitään ja kykyjään. Hän on mielestäni todella erityinen ja hieno ihminen. Jos menettäisin hänet, uskoisin hautautuvani synkkyyteen.

Mutta rakkaudesta en siltikään osaa sanoa. Ehkä lähinnä sen takia, että en pysty ymmärtämään mitä rakkaus on. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta jostain syystä minulle se ei ole sitä. Sen jälkeen, kun lapseni on aikuistunut, olen alkanut ennemminkin ihailla häntä kauempaa. Katselen häntä ylpeydellä, mutta en välttämättä tule edes ajatelleeksi, että voisin laittaa hänelle viestiä ja kysellä kuulumisia. Mieheni on yleensä se, joka muistuttaa, että milloinkas olet viimeksi laittanut hänelle viestiä tai soitellut. Mutta jotenkin nykyään koen olevani aivan täysin hänestä erillinen henkilö. Henkilö, josta pidän ja jota ihailen, mutta en muista olevani äiti sanan varsinaisessa merkityksessä.

Miehiin osaan ihastua. Ihastuin myös todella kovasti nykyiseen mieheeni. Arvostin häntä. Hän on älykäs, menestynyt, oikein hyvän näköinen ja mikä tärkeintä, kunnollinen mies kaikin puolin. Hän kohteli lastani aina parhaalla mahdollisella tavalla. Kunnioittaen ja välittäen. Ja hän tuntuu edelleen vuosikymmenen jälkeenkin olevan yhtä ihastunut minuun. Mikä aiheuttaakin minulle nykyään yhä enemmän huonoa omaatuntoa. Pidän hänestä edelleen, mutta kun se rakkaus tuntuu puuttuvan. Jos kyse olisi vain siitä, että en rakastaisi miestäni, niin todennäköisesti vain eroaisin miehestä. Mutta kun ongelma tuntuu olevan paljon laajempi, niin en tiedä mitä tehdä. Viihdyn hänen kanssaan, me harrastetaan yhdessä, lomailemme yhdessä. Enkä halua luopua hänestä. Mutta tuntuu silti väärältä joka kerta, kun hän kertoo miten tärkeä olen hänelle, enkä voi valehtelematta sanoa samaa takaisin. Lapselleni voin sentään valehtelematta sanoa, että en haluaisi elää ilman häntä. Mutta kellekään muulle en voisi sanoa samaa.

 

Osaisiko joku sanoa, mikä tässä kaikessa voisi olla taustalla? Välillä pohdin, josko minulla olisi psykopaattisia piirteitä, mutta pidän sitä epätodennäköisenä, koska pystyn oikein hyvin tuntemaan empatiaa esim eläimiä tai lapsia kohtaan. Kun lapseni oli pieni, tunsin hänen jokaisen tuskansa, kuin omani. Toki hän on ainoa ihminen maailmassa, jonka tunteet ovat vaikuttaneet minuun yhtä voimakkaasti. Minulla on myös ollut lievästi traumaattinen lapsuus ja välillä mietin, jos sillä voisi olla vaikutusta. Sanon lievästi, koska juuri mitään fyysistä ei ole tapahtunut.

Ehkä ”suurin” ongelma oli se, että jouduin pienestä lapsesta asti kannattelemaan psyykkisesti epävakaata vanhempaa, jolle minä olin se ainoa syy elää. Minun piti lohduttaa vanhempaa, joka ei olisi enää jaksanut jatkaa. Jos tämä on voinut aiheuttaa sen, että en nyt aikuisena pysty tuntemaan normaaleja tunteita, niin voiko sitä terapialla korjata? Suurin kysymykseni siis on, että voinko vielä muuttua? Voinko oppia rakastamaan ja välittämään samoin kuin muut ihmiset tuntuvat tekevän? Jos pidätte sitä mahdollisena, niin kertokaa miten 🙂 Tai mitä minun pitäis tehdä sen asian eteen. Olen käynyt terapiassa, mutta ongelmani eivät silloin olleet niin vakavia, että hoitosuhdettani oltaisiin jatkettu. Ja silloin ei tosiaan edes ollut puhetta näistä asioista, koska oli muita, painavampia asioita. Ja tuskin kunnalliselle edes pääsisi sillä perusteella, että en koe osaavani rakastaa. Pärjään kuitenkin elämässäni näennäisesti oikein hyvin, enkä ole vaaraksi itselleni tai kellekään muullekaan. Kiitos, jos jaksatte vastailla!

Nimim. Ei nimimerkkiä

Kiitos tästä rohkeasta ja rehellisestä avautumisesta. Ensimmäiseksi jotain todella tärkeää: Et ole rikki, etkä ole psykopaatti. Psykopaatit eivät pohdi omaa kykyään rakastaa, eivätkä he tunne huonoa omaatuntoa siitä, etteivät pysty vastaamaan toisen tunteisiin. Se, että kirjoitat tämän, kertoo syvästä halusta välittää ja olla oikeudenmukainen läheisillesi.

Mistä tässä voi olla kyse?

Kuvasit lapsuuttasi ”lievästi traumaattiseksi”, koska jouduit kannattelemaan vanhempasi psyykettä. Psykologiassa tätä kutsutaan parentifikaatioksi. Kun lapsi joutuu pienenä olemaan vanhempansa tuki ja turva, hänen omat tunteensa usein ”jäätyvät”.

Tunteet suojakilpenä

Jos rakkaus on lapsena tarkoittanut vastuuta toisen hengissä pysymisestä, aivot oppivat suojelemaan sinua sulkemalla tunnehanat. Rakkaus alkaa tuntua taakalta tai velvollisuudelta, ei vapaudelta.
Etäisyys on turvaa: Se, että vetäydyt ja ”ihailet kauempaa”, voi olla alitajunnan tapa varmistaa, ettei kukaan enää koskaan tarvitse sinua niin paljon, että se tuntuu hukuttavalta.
Sinun tapasi ”rakastaa” on tekoja
Kirjoitit, että olet ollut lapsellesi hyvä äiti, kuunnellut, halannut ja asettanut hänet etusijalle silloinkin, kun oma elämäsi kaatui päälle. Se on rakkautta. Se on valinta ja teko, vaikka et tuntisikaan sitä elokuvien kuvaamana tunnevyörynä. Ehkä sinun tapasi välittää on kunnioitus, lojaalisuus ja läsnäolo – ja ne ovat vähintään yhtä arvokkaita kuin suuret sanat.

Voiko tätä muuttaa?

Kyllä voi. Mutta kyse ei ole siitä, että sinun pitäisi ”opetella” tuntemaan samoin kuin muut, vaan siitä, että annat itsellesi luvan sulattaa niitä suojamuureja, joita rakensit lapsena pärjätäksesi.

Traumaterapia: Jos perinteinen keskusteluapu ei riittänyt, kokeile traumainformoitua terapiaa tai esimerkiksi skeematerapiaa. Niissä pureudutaan juuri siihen, miten lapsuuden selviytymismekanismit vaikuttavat tunne-elämään aikuisena.
Lopeta vertaaminen: Rakkaus ei ole kaikille samanlaista. Sinun tapasi kokea maailmaa on uniikki. Se, että viihdyt miehesi kanssa ja arvostat häntä, on hieno pohja suhteelle.
Ole itsellesi armollinen: Sinä selvisit lapsuudesta, joka vaati sinulta liikaa. On ymmärrettävää, että sisimpäsi on väsynyt tuntemaan suuria asioita.
Mitä muut tuumaavat? ❤️

P.S. Joskus on hyvä hengähtää ja vain nauttia hyvästä ruuasta. Le Ankka tarjoaa sitä, tervetuloa!

— Huono Äiti

Artikkelissa on 1 kommenttia, jätä oma kommenttisi.