Oletko sinä surufeidaaja?
Kävikö ystävällesi jotain ikävää? Mies petti ja jätti, ja jätti jälkeensä kaaoksen? Työikäinen vanhempi kuoli yllättäen? Pitkään toivottu raskaus meni kesken? Rutiinitutkimuksissa löytyikin syöpä? Lapsi sairastui vakavasti? Mitä sinä teit silloin?
Aika moni ottaa hatkat. Oli surun ja järkytyksen syy mikä tahansa, sureva jää helposti aivan yksin. Niistä ennen niin luotettavilta tuntuneista ystävistä tulee surufeidaajia. Viestit ja puhelut vähenevät, ja lopulta loppuvat kokonaan. Tai kenties ystävä pysyy elämässä, mutta kun suruvalittelu on kerran esitetty, pitäisi kaiken olla jälleen täysin normaalia: ystävä vuodattaa omia murheitaan, jotka ovat sitä tasoa, että tuli ylinopeussakko ja työkaverin naama ärsyttää. Oikean, vakavan kriisin kohdannut jää ilman tukea – ja kenties joutuun jopa tukemaan ei-kriisissä olevaa ystävää.
Mistä surufeidaaminen johtuu? Varmaan monestakin syystä. Yhteisö ei enää kannattele surevaa, ja surun kanssa yritetään pärjätä yksin piilossa. Ennen oli suruasut ja muut, joista tiesi, että tässä on särkynyt ihminen, jota pitää sen mukaisesti kohdella. Nykyisin välttämättä mikään ei paljasta sitä, että suree. Tällöin suru unohtuu niiltä, joita se ei kosketa. Voiko sitä vaatiakaan, että kaveri omien kiireittensä keskellä muistaa toisen keskenmenon tai vanhemman menettämisen?
Toinen syy on se, että surevan kohtaaminen on vaikeaa. Mitä sille nyt pitäisi sanoa? Mitä pitäisi tehdä? Niitä kysymyksiä moni jää miettimään niin pitkäksi aikaa, että ei sitten lopulta saa sanotuksi mitään. Vaikka sureva kaipaisi ainoastaan sitä, että hänet nähdään ja häntä tuetaan, ei niinkään sitä, että suruvalittelu olisi juuri oikein muotoiltu. Surevalta voi myös kysyä, että millaista apua toivoisit, ja yksinkertaisesti kertoa, että tässä minä olen sinua varten.
Se onkin surufeidaamisen ikävimpiä syitä. Että ei haluta olla paikalla toista varten. Suru on kamalaa, raskasta ja pelottavaa katsoa vierestäkin. On helpompaa ja mukavampaa, että ei joudu tekemisiin sen kanssa. Sillon voi selitellä itselleen kaikenlaista: sureva on mieluummin rauhassa…ei minusta mitään apua olisi…hänellä on muita, jotka auttavat…
Ylin kuva Greg Ortega.
Monet myös pelkäävät, että suru tarttuu. Ajatuksessa ei ole mitään järkeä, mutta silti avioeron tai puolison kuoleman kokenut helposti eristetään pariskuntien porukasta. Surevaa ei haluta paikalle muistuttamaan siitä, että ehkä elämä ei mene aina niin kuin on suunnitellut.
Joskus tietysti sureva voi itse karkoittaa ystävät käytöksellään. Mutta saman asian jankkaamista, valitusta, itkeskelyä ja katkeruutta pitäisi silti jaksaa sietää. Ei loputtomiin, mutta akuutissa vaiheessa kyllä.
Kun ihmisellä on suuri suru ja hän on menettänyt jotain tärkeää, satuttaa todella paljon menettää vielä ystävät ja muukin sosiaalinen elämä. Sinusta voi ehkä olla vaikeaa kohdata sureva, mutta mieti miltä surevasta tuntuu, jos ystävätkin hylkäävät. Kaikille meille voi sattua mitä tahansa kauheita asioita. Toivoisitko silloin, että edes joku jäisi tueksesi, eivätkä kaikki ystäväsi feidaisi?
P.S. Avioerossa menettää monesti vähintään puolet ystäväpiiristä.
P.P.S. Myös leski jätetään täysin yksin.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 8 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Itse olen ollut tukena ja olkapäänä niin vauvansa kuin vanhempansakin menettäneille ystävilleni. Ei ole helppo paikka, mutta läsnäolo on tärkeintä. Sitä vain toivoin, että itsekin olisin saanut heiltä tukea myöhemmin kun sairastuin vakavasti. Vaan toisin kävi. Onneksi on muitakin ystäviä.
20 vuotta tuntemani läheisin ystäväni jätti minut mieheni kuoltua äkillisesti. Olin hänestä liian tarvitseva, ei kestänyt suruani eikä minua. Aivan kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi, hän kirjoitti täytenä yllätyksenä tulleen pitkän kirjeen kaikesta 20 vuoden aikana hampaankoloon jääneestä. Ei ollut uskaltanut aiemmin sanoa, vaikka paljon huonompaan ajankohtaa ei olisi voinut valita.
20 vuotta tuntemani läheisin ystäväni jätti minut mieheni kuoltua äkillisesti. Olin hänestä liian tarvitseva, ei kestänyt suruani eikä minua. Aivan kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi, hän kirjoitti täytenä yllätyksenä tulleen pitkän kirjeen kaikesta 20 vuoden aikana hampaankoloon jääneestä. Ei ollut uskaltanut aiemmin sanoa, vaikka paljon huonompaan ajankohtaa ei olisi voinut valita.
Menetin vauvani vuosia sitten. Kyllähän sitä kaikenlaista kohtasi. Mutta en hetkeäkään ajatellut, että ystävieni pitäisi kannatella minua. Asiasta puhuttiin toki ja vieläkin saatetaan puhua jotain. Ystäväni olivat avoimen hajalla ja neuvottomia, miten tulisi toimia. Jokainen teki alussa parhaansa. Mutta en halunnut asettua suruinvalidiksi, jota muiden pitää hoivata.
Jokainen ihminen kuolee aikanaan, joten melkein jokaisella on joku menetys takana. Miksi joku nostaa oman menetyksensä muiden yläpuolelle?
Läheisen kuollessa sitä huomaa, miten vaikea asenne monilla on toisen suruun. Jotkut osaavat suhtautua surevaan kuten ennenkin, antaen toisen surun tulla ja mennä yrittämättä itse siihen vaikuttaa.
Jotkut alkavat kohdella kuin silkkihansikkain epäluontevasti ja yrittävät joko esittää ettei mitään ole tapahtunut tai sitten oikein vellovat siinä toisen surussa. En tiedä, miten itse pääsisi ensimmäisten joukkoon, mutta nuo toiset ovat kyllä yhtä kamalia kuin surufeidaajat. Esimerkiksi anoppini kanssa (muuten tosi mukava ihminen) en voi koskaan mainita sanallakaan kuollutta sisarustani, kun hän ottaa murheellisen äänensävyn ja alkaa arvella, kuinka raskasta se onkaan ollut menettää hänet.
No sulle ei tunnu kelpaavan mikään vaikka toiset yrittää myötäelää. Miten niiden ihmisten pitäisi olla jos mikään ei sulle kelpaa?
Poikani kuoli kaksi vuotta sitten ja samalla lähti ystäväni,jonka kanssa menty yhtä matkaa 20 vuotta kiireisiin vedoten.Työtön ja lapset jo aikuisia/kouluikäisiä.Odotin häneltä tukea eniten kun olin niin hajalla kun ihminen vain voi olla ja en uskonut muitten vertaisten tarinoita,että pääsääntöisesti näin käy,jopa oma perhe saattaa hylätä lapsensa menettäneen usein joten tämä sana surufeidaaja,mitä sanaa en ollut aijemmin edes ollut kuullut on sääntö enemmän kuin poikkeus.Mikä meitä ihmisiä vaivaa?En olettanutkaan,että kukaan muu kuin kalleimpansa menettänyt ymmärtää tuskaani,mutta eivätkö ystävät ja läheiset ole juuri näitä tilanteita varten olemassa..Tarina olisi pitkä,mutta lyhenneltynä kerrottuna yritin ottaa häneen yhteyttä ja sopia tapaamista.Ei vastausta.Yritin saada lupaa tavata lapsia,kun elossa oleva pikkuinen kaipasi,kuten itsekkin.Ei vastausta.Ilmeisesti hänen mielestään en ollut menettänyt tarpeeksi.Tänä kesänä yritin uudestaan suoraan vanhimman pojan kanssa,joka ikävöinyt varsinkin paljon meitä niin tämä ”ystäväni”keksi vastata muka poikana virallisen viestin ettei nyt pääse koulutehtävien vuoksi.Pitää minua siis idioottinakin vielä,etten tunnista viestistä 14v poikaa ja keski-ikäistä muijaa.Noo vaihtui lähes koko kaveripiiri pojan kuoleman takia,mutta onnekseni rinnalle jäi/nousi pari timanttia!Surevan kohtaaminen ja varsinkin lapsensa menettänyttä on äärettömän vaikea kohdata,mutta voin vinkata että pelkkä olalle silitys,halaus,olemalla tukena eikä ainakaan katoa surevan elämästä riittää.Sanoja ei tarvita,koska sellaisia sanoja ei yksinkertaisesti ole millä lohduttaa paitsi vertainen.Kuolema kuuluu tavalla tai toisella meidän kaikkien elämään jossain vaiheessa,mutta toivoisin ettei tätä helvettiä joutuisi kukaan kokemaan.Ikävä kyllä joka päivä jonkun lapsi kuolee ja jokainen joka pystyy voisi uskaltaa ajatella miltä se itsestä tuntuisi ja miten haluaisi surevana kohdeltavan.
Ennen vanhaan pidettiin suruasua ja jopa surunappia. Miten se mahtaisi toimia nykyisin? Jos kaveri työpaikalla pitäisi puoli vuotta perheenjäsenen poismenon jälkeen mustia vaatteita, toimisiko tämä nykypäivänä vahvana karkoitteena? Jokainen muistaisi, että tuota ei kannata lähestyä, kun en tiedä, mitä pitäisi sanoa. Vaiko toisin päin? Ihmiset huomaisivat antaa tukensa. Tästä ei taida olla esimerkkiä nykypäivässä. Minun lapsuudessani vielä kuljettiin kuoleman kohtaamisen jälkeen suruvaatteissa. Ja lähipiiri tykkäsi kyttyrää, jos alkoi viettää liian iloista elämää tai jopa virittelemään seurustelusuhteita puolison kuoleman jälkeisenä vuonna. Kumpaa silloin mahtoi saada enemmän, tukea ja oikeaa osanottoa vaiko tuomitsemista ja kyräilyä?