Oletko sinäkin muualla enkeli ja kotona raivotar?
Tiedätkö tunteen? Olet ollut koko päivän töissä tai opiskelemassa, tai kenties molemmissa. Tai ehkä olet kotivanhempi, ja viettänyt päivän neuvolassa ja perhekerhossa ja vaunulenkillä.
Sama se missä olet ollut, olet ollut ystävällinen, joustava, kiva ja avulias. Kun tulet kotiin, jotain napsahtaa.
Kengät ovat pitkin eteistä, jogurttipurkkeja lojuu pitkin pöytää, reput ja vaatteet ovat sinkoilleet lattialle. Eikö täällä jumalauta kukaan muu koskaan voi tehdä mitään paitsi minä!!!
Ystävällisyys ja mukavuus jää oven ulkopuolelle, ja rähjääminen alkaa heti kun tulet kotiin. Sehän on tietysti ihan ymmärrettävää: ehkä joudut aina tekemään kaiken kotona, eikä pyyntöjäsi oteta huomioon. Ehkä töissä, koulussa, perhekerhossa, missä nyt olitkaan, ei ole mitään valittamista. Kaikki ovat ystävällisiä ja hommat toimivat.
Entäs sitten puolison kanssa oleminen, ja hänelle puhuminen? Ystäville puhut kauniisti ja vähän ehkä kierteletkin. Kaverilla on kaamea halatti mekkona, mutta sanot silti että onpas kauniin värinen tuo sinun mekkosi. Puolison pukeutumista tai tapoja voit kritisoida tosi rankastikin. Kenties jopa suutut siitä, että toinen maiskuttaa tai jotenkin toheloi.
Kodin äänimaisema saattaa olla täynnä vali-valia ja mäkä-mäkää, huutoa, kuittailua, kitinää ja kiukuttelua. Ja nyt puhutaan siis aikuisten tuottamista äänistä.
Meillähän on sellainen ajatus, että kotona jos jossain pitää saada olla oma itsensä. Kotona ei tarvitse pingottaa. Kotona puhutaan (tai huudetaan) suoraan. Kotona ollaan rennosti, raa’an rehellisiä, raivokkaita.
Kuva Daniel Cheung.
Lisäksi kotona voi tietysti olla tahraisessa teepparissa ja kulahtaneissa kollareissa, tukka likaisena ja hampaat pesemättä. Ulos lähtiessä puetaan siistimpää ylle, peseydytään ja kaikin puolin ryhdistäydytään.
Tämäkin on täysin ymmärrettävää. Se on todellakin niin, että kotona pitää saada olla rennosti ja oma itsensä.
Mutta kun sitä alkaa miettiä, koko kuvio tuntuu vähän oudolta.
Miksi me olemme parhaimmillamme vieraiden ihmisten seurassa? Kun taas ne tärkeimmät ja rakkaimmat saavat nähdä ja kokea meistä sen kaikkein huonoimman puolen? Viehättävät, hyvätapaiset ja iloiset ihmiset muuttuvat ulko-oven sulkeuduttua räjähteleviksi marttyyreiksi, jotka laahustavat tölvimässä rakkaitaan likaisissa vaatteissa ja piereskelevät ruokapöydässä, noin kärjistettynä. Lisäksi tästä puuttuu kokonaan ne tapaukset, jotka muuttuvat suljettujen ovien takana ihan hirviöiksi, jotka piinaavat ja satuttavat perhettään!
Mikä siinä oikein on, että niin monet meistä jaksavat olla kivoja ja puunattuja kodin ulkopuolella, mutta eivät kotona? Eikö tämä tärkeysjärjestys pitäisi olla ihan toinen?
Tietenkään julkisilla paikoilla ei voi alkaa räjähdellä eikä niissä likaisissa pieruverkkareissa oikein voi lähteä ihmisten ilmoille. Eikä muodollinen pukeutuminen ja tapakulttuurista nipottaminen monen mielestä vastaa sitä, millaiseksi rennon ajanvieton kotona kuvittelee…
Mutta pitäisikö silti niiden rakkaimpien saada meistä paras osuus eikä pahinta?
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kysyin joskus puolisolta kun tuli töistä että” noinko sä puhut muillekin ihmisille” , meni vähän mietintään
Joillekin julkisivun puleeraus on tärkeintä. Ei väliä, mitä on fasadin takana, kunhan ulospäin näyttää hyvältä.
Kun lehdessä on juttu perheenisästä, joka ampui ensin perheensä ja sitten itsensä, naapureiden yleisin kommentti on, että he olivat niin kiva ja onnellinen perhe. Ei kivoissa ja onnellisissa perheissä tapeta ihmisiä. Näin sokeita me olemme, kun joku vetää roolia.
Voi, että kuulostaa tutulle. Olin raivotar kotona huusin lapsille.. Koska minulla oli Helvetin paha olla, inhosin exää ja sen tekoja.. En saanut niitä purettua mihinkään muualle.. Olin myös väsynyt 12h työputkista.. Erosin ex.stä ja sen jälkeen en ole ollut raivoava muija vaan tasapainoinen ja onnellinen ❤️toki joskus purkki menee nurin, mutta pian sekin tasoittuu
Jaksan vain ajatella positiivisesti, että kotona on niin turvallinen ja luotettava ilmapiiri, että vaimo uskaltaa päästellä höyryjä ja olla sellainen kuin on.
Vieraille on helppo olla kiva.
Et ole vastuussa heidän tekemisistään niin kuin lastesi. Jos joku vieras on holtiton rahankäyttäjä tai juo liikaa, sekään ei ole sinun murheesi, mutta puolison kohdalla asia on toinen.
Sanomista tulee, kun olet vastuussa ja jonkun tekemiset kaatuvat niskaasi. Tavallaan se kertoo välittämisestä. Jos ei välitä, ei korvaansa lotkauta.
No en ole, olen itse kasvanut kodissa jossa nalkutettiin ja oli kireä ja etäinen ilmapiiri, päätin että lapseni saavat parempaa. Kaikki lapset aikuistuvista teineistä pieniin sanovat, että äiti on ihana ja lempeä, mies väittää liiankin kiltiksi ja lempeäksi. Osaan sanoa mielipiteeni tarvittaessa ja puhaltaa höyryjä. Mutta pahaa oloa ja riittämättömyyttä ei tarvitse purkaa läheisiin ihmisiin. Sanoa voi rakentavasti ja positiivisen kautta. Itsereflektiota tämä on vaatinut, ja tietoista opitun mallin murtamista. Olin menossa samaan suuntaan kuin kotonani olin oppinut, mutta sellaisena en itsestäni pitänyt. Nyt pidän.
Meitä on erilaisilla temperamenteilla varustettuja ihmisiä, mutta paikkansa pitää. Itse tosin olen kotona joskus vetäytyvä, alakuloinen ja ahdistunut takkutukka, joka yrittää olla hukkumatta arjen vaatimuksiin. Kodin ulkopuolella sitä automaattisesti tsemppaa ja ottaa tiettyjä sosiaalisia rooleja päälle. Kuten työminä.