Oman lapsen huumehelvetti – valoa tunnelin päässä
”Oma kirjoitukseni parin vuoden takaa hyppäsi silmilleni aamulla avatessani facebookkia. Sydän hyppäsi kurkkuuni ja se paha olo mikä oli vuosia ollut sisälläni tuntui hetken olevan taas läsnä. Kuristava tunne, huoli ja pelko. Ne olivat tunteeni koko kahdeksan vuoden ajan kun lapseni käytti huumeita.
Luen kirjoittamaani uudelleen ja uudelleen. Luen kommentteja, missä on paljon kommentteja ihmisiltä joiden mielestä tämän helvetin olisi voinut estää. Palauduin muistoissani sinne mistä kaikki lähti tai kun sain tietää.. Voi kuinka monesta suusta sain tuon saman kuulla. Se tunne oli todella musertava, syyllisyys. ’Olisin siis voinut tämän estää? Miten? Miksi olen niin tyhmä etten tajua miten? Miksi en osaa?’ Nyt vuosien jälkeen tämä naurattaa. Enhän minä todellakaan olisi voinut.
Nämä vuodet ovat opettaneet niin monta asiaa. Oppi, minkä opin vasta aivan liian myöhään, oli päästää irti. Päästää irti siitä omasta lapsesta. Mutta ymmärrän sen että se on äideille todella vaikeaa. Yhtäkkiä muistat kaikki ensihetket lapsesesi kanssa: ensiaskeleet, ensisanat. Muistat miltä hän näytti kun yöllä kävit katsomassa sitä tuhisevaa nyyttiä vain tarkistaaksesi että kaikki on hyvin. Ne muistot tuntuu olevan paljon lähempänä kuin se kun olet löytänyt lapsesi pilleri- ja piikkivarastot. Kaikki tuo paha tuntuu kaukaiselta ja ajatus hylätä se tuhiseva nyytti repii sydämen rinnasta! Millainen äiti sen tekee! No minä tein ja pelastin itseni. En toki voi sanoa että ilman huolen häivää jatkoin elämääni. En. Se epätietoisuus ja suru olivat läsnä koko ajan.
Kuva Keisj4.
Huumeet. Ne perkeleet. Et sinä lähtökohtaisesti tarvitse rahaa niitä saadaksesi. Kuljetat aineita pisteestä A pisteeseen B. Saat itsellesi vähän ”palkkaa”. Voi mennä monta vuotta että pärjäät sillä. Jossain kohtaa toki se on sinun koko elämä. Panokset niin sanotusti kovenee ja alat tehdä rikoksia. Ensin pieniä, sitten isoja. Mutta karkeasti pärjäät kyllä ihan ilman omaa rahaa. Aineita saa. Helposti.
Entäpä nyt? Luulin kaikkien näiden vuosien jälkeen olevani tosi pro huomaamaan lapseni käytön. Haistamaan ja tuntemaan äidinvaistolla. Lapseni ollessa jo täysi-ikäinen hän pyysi päästä kotiin. Aloittamaan alusta. Päihteettä. Lupasin toki. Yli vuoden hän onnistui huijaamaan minua sekä perhettämme ettei hän käytä. Oikeastaan hän makasi huoneessaan vuoden tekemättä mitään. Hän saattoi kaksikin kuukautta olla huoneessaan ja vain nukkua. Mutta uskoin sokeasti että nämä olivat vain vieroitusoireita. Minä, se pro äiti joka huomaa! En huomannut.
Kun hän astui lopulta vuoden jälkeen ulos oli helvetti valmis. Elin taas siinä helvetin huumemaailmassa. Valvoin yöt ja järjestelin mielessäni hautajaisia. Lasta näin päivisin vilaukselta ja isoin asia mitä häntä kohtaan tunsin oli inho. Sen tuhisevan nyytin olin mielessäni haudannut. Häntä ei ollut enää minulle ja halusin hänet vain ulos asunnostani.
Nyt muutama kuukausi taaksepäin lapseni ilmoitti minulle lähtevänsä hoitoon. Uskoinko? En. Sinne hän meni ja hoidon kävi. Liputamme molemmat Minnesota hoidon nimiin! Kun hain hänet hoidosta pois näin monen vuoden jälkeen sen tuhisevan nyytin. Sen pikku pojan luonnonkiharoineen ja isoine silmineen. Sen innon elämää kohtaan. Kaikki se suru ja epätietoisuus, inho, hävisivät. Ja sanat, ne todelliset ja vilpittömät sanat mitä hän tarkoitti ilman että ne sanat olisivat maksaneet minulle, ’Rakastan sinua äiti’. ’Niin minäkin sinua poikani’.”
Nimim. Maria
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 11 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Aina pn toivoa, vaikka usko voi välillä mennä, joku selviää, joku ei…
Minä olen myös huono äiti, jonka esikoinen oli narkomaani. Tein parhaani lapseni kanssa ennen huumeiden aloittamista. Perhe oli ehjä, työssä käyvät vanhemmat eikä perheessä päihdeongelmia. Lapsi oli hyvin herkkä ja empaattinen. Harrasti murrosiässä urheilua aktiivisesti. 15-vuotiaana joutui enemmän istumaan vaihtopenkillä ja motivaatio loppui. Rippikoulun jälkeen helvetti alkoi. En mielelläni muistele sitä aikaa, koska se ahdistaa edelleen. Naurettavaa on sanoa, että nuoren perässä voi kulkea koko ajan. Mielelläni sitä olisin yrittänyt, mutta kun töissä piti käydä. Mummut ja papat yms olivat myös työelämässä. Meillä huumeiden kanssa elettiin 10v. Välillä oli hyviä jaksoja välillä meni niin lujaa etten lasta nähnyt viikkoihin. Lopulta lapseni kuoli henkirikoksen uhrina. Ikävöin häntä ihan joka päivä. Annan kaiken sympatiani( vaikkei se mitään auta) kaikille äideille, jotka kamppailevat tälläkin hetkellä huumeita käyttävien lapsiensa kanssa. Ette ole huonoja äitejä! Eikä kaikki ole teidän vastuulla. Lapset tekevät myös omia valintoja. Voimia!
Kaikki sympatiat ja voimia Teille molemmille. On mukavaa jos asiat järjestyy. Itse elin melkein 10 vuotta pojan huumehelvettiä ja sitten hän kuoli aineisiin. Vieläkin joka päivä Häntä ajattelen ja suren sitä että liian pian lähti, olisin halunnut nähdä myöskin sen selviämistarinan kun mahdollisuus siihen oli jo ovella.
Siskoni oli huumeaddikti. Kun isämme sai tietää, hän teki kaikkensa auttaakseen aikuisikäistä siskoani. Haki hoitopaikkoja, soitteli aamusta iltaan eri puheluita selvittääkseen siskoni juttuja. Teki katoamisilmoituksen, kun siskosta ei kuulunut kuukausiin. Näin sen huolen, minkä siskon riippuvuus aiheutti vanhemmissamme. Mutta huumeaddikti voi olla niin päihteiden otteessa, että silloin ei hirveästi muita ajattele. Päihderiippuvuus on oikea sairaus ja ilkeä sellainen, kun se vie mielen ja ruumiin. Isämme taisteli siskon puolesta, ja lopulta siskonikin alkoi taistella itsensä puolesta. Sai oikeaa apua ja voi paljon paremmin nyt.
Olen läpikäynyt saman helvetin ja tiedän nii. Hyvin itsesyytökset ja inhon. Se aika kun ainoa elonmerkki oli vihreä pallo facebookissa. Hän raitistui, tätä kesti 2,5 vuotta ja nyt taas ollaan tilanteessa että meinaa mopo keulia. En mä selkääni käännä mutta en halua kotiini. Autan vasta kun oikeasti haluaa apua. Voimia sinulle ja pojallesi ❤️
En tiedä mitä tekisin, jos aikuinen lapseni alkaisi käyttää huumeita. En voisi kahlita lasta kotiin, jos hän olisi siihen jo liian vanha. MUTTA. Jos alaikäinen lapseni jäisi kiinni huumeista, niin valvoisin häntä joka ikinen päivä ympäri vuorokauden. Pyytäisin apuun mummot, papat ja miesystävän. Pitäisin huolen siitä, että hän ei ole sekuntiakaan yksin. En antaisi hänelle mitään mahdollisuutta ostaa tai ottaa vastaan huumeita. Ja jatkaisin tätä ihan vähintään vuoden. Ehkä niin monta vuotta, kunnes hän olisi täysikäinen. Koska sen jälkeen minulla ei enää olisi valtaa häneen… Lopettaisin työni, jos sitä vaaditaan. Hakisin kaikkia mahdollisia tukitoimia, mitä vain on saatavilla. Mutta ensisijaisesti valvoisin lasta ihan. Koko. Ajan. En antaisi hänen vastaanottaa postipakettia ilman minun tarkistusta. Hän on ainoa lapseni, enkä todellakaan antaisi häntä huumeille.
Se on helppo sanoa näin mutta todellisuus voi olla toista. Huumeriippuvainen keksii keinot saada aineita.
Lapsi voi livahtaa vaikka siinä hetkessä kun käyt vessassa tai kun käännät selkäsi laittaaksesi makaronilaatikon uuniin.
Ei kannata alkaa kertomaan miten itse toimisi ja miten näin ei pääse käymään ellei ole omakohtaista kokemusta.
Toivotaan kuitenkin ettei sinulle sitä kerry.
Ymmärtämättömän ihmisen syyllistäviä sanoja.
Mut hyvä hei, jos hänen piltti kaikelta pahalta maailmassa säästyy tuolla kontrolloinnin määrällä!
Mitäs sitten, kun se sama piltti on täysi-ikäinen ja sinun jatkuvan kontrollin ulottumattomissa…
Töitä en voinut jättää, enkä muita lapsiani. Mies meinasi siinä hädässä jäädä. Koetin kontrolloida, sairastuin läheisriippuvuuteen, tein asioita joita poliisi ei suostunut tekemään. Ilmiannoin, olin hiljaa ja lakaisin maton alle. Taistelin. Juoksin kilpaa, kirjaimellisesti, saadakseni hatkaavan lapseni kiinni. Makasin vieraiden talojen portaiden alla kuuntelemassa, missä lapseni on. Hain apua lapsille, vaikka itse olin niin syvällä että päätin tappaa itseni. Lopulta sain niitä kaikkia tukitoimia, niitäkin joita en osannut hakea. Ihan siksi, että pysyisin itse elossa.
Nuo huumeenperkeleet on sellaisia ettei niihin mitkään vahtimiset ja töiden jättämiset auta. Totuus on vain se ettei ketään voi vahtia 24/7. Ei millään. Joskus on vahdinkin pakko nukkua tai käydä vessassa, tai vahdittavan käydä suihkussa. Addukti livahtaa vaikka tuuletusikkunasta, vaikka kolmannesta kerroksesta (ylempääkin, mutta siitä pudotuksesta ei välttämättä selviä hengissä). Märissä vaatteissa,jotka on pesukoneesta ottanut suihkureissulla, keskellä talvea, keskellä metsää – onneksi poliisi löysi ennen hypotermiaa.
Joten JOS et ole kaikkea tuota kirjoittamaasi tehyt ja sillä lastasi pelastanut, niin älä neuvo. Ja jos olet, ja lapsesi on selvinnyt – silloin tiedät että ei kannata neuvoa. Ainoa neuvo mitä huumeriippuvaisen läheiselle voin antaa, on se, että suojele itseäsi, pelasta muusta perheestä sen minkä voit, hae vertaistukea ja älä hylkää lastasi sitten kun on se hetki että sitoutuu hoitoon ja pyytää siihen apua.
Eipä ole noin yksinkertaista…
Paljon tsemppiä sinulle ja pojallesi 💗💗💗