Tältä tuntuu olla kiusattu ja syrjitty lapsi
”Istun penkillä lokerorivistöjen välissä. Toisella puolella musta puhutaan, aivan kuin mä en olisi tässä. Tai kuin mä olisin eläin, liian typerä ymmärtämään ihmiskieltä. Mutta mä ymmärrän. Ja toivon että mä en ymmärtäisi. Loukkauksia, solvauksia, vitsejä joille niiden aihe ei naura. Kuten joka päivä.
Penaali putoaa repusta lattialle. Joku ojentaa sen takaisin. Haluan kiittää, mutta kieli tuntuu kankealta, sanat vierailta. Ja sitten on jo liian myöhäistä. Katson perään. Tiedän että hän tuskin uhraa tälle kohtaamiselle toista ajatusta. Mutta mulle se on uutta, outoa, vierasta. Joku huomasi mut. Joku puhui mulle. Todella…me ei koskaan tulla kävelemään saman auringon alla, sä ja mä.
Seuraan vierestä muiden elämää. Tuntuu että mä tunnen heidät, jollakin säälitävällä tavalla. Mutta he eivät tunne mua. Tietävätkö he edes että mä olen olemassa? Toi jukkapalmu nurkassa jää paremmin mieleen kuin mä. Muistan taas, että mä voisin kuolla, eikä kukaan täällä huomaisi. Tai ei välittäisi, vaikka huomaisikin. Koska ne jotka mut huomaa surisi korkeintaan sitä että niiden pitää löytää joku toinen jolle nauraa. Mikä menetys.
Mutta en mä edes haluaisi että te puhuisitte mulle. En enää. Ne harvat kerrat kun niin on käynyt, se on ollut vaan uusi tapa satuttaa ja nöyryyttää. Huijata mut uskomaan että mulla on jonkun silmissä jonkilainen ihmisarvo. Mikä taitaa olla se vitseistä parhain.
Kuva Sharon McCutcheon, ylin kuva Edu Lauton.
Mä olen aave ihmisten keskellä. Sisältä kuollut ja muiden silmiin näkymätön. Olematon. Merkityksetön. Mulle ei ole roolia jota esittää, ei paikkaa jota lunastaa. Ihmiset kävelee mun ohi ja ympäri. Katseet ei kohtaa, sanaakaan ei sanota. Mä en ole olemassa.
Yksinäisyys tuntuu kahdelta karkealta kädeltä jotka kuristaa. On vaikea hengittää. Sattuu. Oikeasti ja aidosti sattuu. Mietin onko mahdollista unohtaa miten puhutaan. Onko mahdollista menettää äänensä pelkkää käyttämättömyyttään. Ja onko sitä mahdollista saada takaisin jos niin käy.
Mietin, mistä tavalliset ihmiset puhuu? Mitä he jakaa, miten he vastaa? Mistä ei puhuta, mitä ei sanota? Miltä tuntuu kun sanat valuu vuolaana virtana? Mä olen tyhjä pullo josta valuu enää pisara tai kaksi. Muuta ei ole jäljellä. Ja ne sanat on valunut maahan, kuluneet hukkaan. Enää mulla ei ole mitään sanottavaa, eikä ketään kelle sitä sanoa.
Yöllä tuijotan kattoon, kun uni ei tuu. Nieleskelen kyyneleitä koska en jaksa enää itkeä. Joskus vihaan enemmän niitä jotka kävelevät ohi, kuin niitä jotka osoittavat sormella kuin apinaa eläintarhassa.
Sanat satuttavat. Hiljaisuus vie hengen.”
Nimim. Kiusattu
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Voi kuinka surullisen tuttua tuo kirjoitus onkaan. Koko ikäni olen katsellut sivusta, kuinka muut luovat kestäviä ystävyyssuhteita, käyvät yhdessä tekemässä vaikka mitä, pystyvät jakamaan ilonsa ja surunsa jonkun kanssa. Minä en ole moista kokenut ikinä 54 ikävuoteni aikana. Yksinäisyys vyöryy ylitseni joka päivä raskaana peittona. Vaikka kuinka yritän lähteä erilaisiin tapahtumiin ja harrastuksiin, huomaan aina jääväni yksin. Enää en edes osaa jutella muille, en keksi mitään sanottavaa, koska elämäni ainoa sisältö on töissä käynti. Sielläkään en ole päässyt osaksi yhteisöä, vaan katson ikään kuin ulkopuolelta omaa ja muiden elämää.
Voi apua 🙁 jos löytäisin sinut, pyytäisin meille kylään vaikka lähestynkin jo keski-ikää. Juteltaisiin just kaikesta kunnes nukahdetaan. Iso ja lämmin halaus <3
Sydämeen sattuu lukea tuo sinun kirjotus.
Minua kiusattiin vuosia. Koska olin ujo, koska en osannut lukea, koska en osannut kirjoittaa. Kokeisiin kirjoitin paniikissa nimenikin väärin ja opettajakin mollasi siitä koko luokan edessä. Mulla oli lasit, mulla oli R vika, mulla oli äidin ompelemat vaatteet. Mulla oli toppahaalari ja nökö hampaat.
Olin helppo kohde. Mutta onneksi en ollut yksin, mulla oli pari kaveria ja meitä kaikkia syrjittiin.
Toivon koko sydämestäni, että saat apua ja tukea.
Itkettää….
Tuli ihan hirvittävän paha mieli tätä lukiessani. Kuinka vaikeaa tällaista elämää on elää kun kokee ettei ole minkään arvoinen eikä kukaan välitä?
Kurkkua kuristaa ja kyynel kohoaa silmäkulmaan pelkästä ajatuksesta. Kumpa me kaikki voitaisiin huolehtia toisistamme ja siitä ettei kukaan jää yksin. Lämmin halaus kirjoittajalle.