Tarviiko lasta suojella toiselta vanhemmalta?
Tätä kysyy Avaudu tästä -lomakkeen kautta lähetetyssä kirjoituksessaan nimimerkki Suojelevaäiti:
”Olemme olleet pitkään mieheni kanssa yhdessä, naimisissa ja lapsiakin siunaantunut kolme kappaletta. Kaikki lapsemme ovat yli 5-vuotiaita. Mieheni ei juuri vietä aikaa lastemme kanssa, ei ole oikeastaan koskaan viettänyt. Mitä nyt isyysvapaata pitänyt pienen pätkän jokaisen lapsen kohdalla, mutta tuolloinkin tullut melkein hulluksi.
Olemme täysin erilaisista perheistä tulleita, minä ja mieheni siis. Mies on joutunut pienestä pitäen pitämään itsestään huolta, eikä hänellä ole ollut ns. ydinperhettä ikinä, eikä juuri muutakaan. Minä taas olen kasvanut ydinperheen parissa, enkä esimerkiksi osannut laittaa ruokaa kun muutin 16-vuotiaana mieheni kanssa yhteen odottaen esikoistamme.
Mies jatkuvasti huutaa lapsillemme, haukkuu heitä, kiroilee ja heittelee lasten omaisuutta. Nousen aina barrikadeille, kun kuulen miehen käyttäytyvän näin. Siitähän se soppa sitten syntyykin. Mies yleensä lähtee kotoa pois (joko itsekseen tai minun pyynnöstä) rauhoittumaan. Kun on rauhoittunut, yleensä pyytää anteeksi lapsilta ja minulta huonoa käytöstään. Mutta joskus anteeksipyynnössä voi mennä useampi päiväkin. Ja onko anteeksipyynnöllä enää väliä, jos hetken päästä käyttäytyy samalla tavalla?
Kuva Bantersnaps. Ylin kuva Daiga Ellaby.
Meillä on hyviäkin aikoja. Jolloin ei ole huutoa, kiroilua tai mitään sellaista. Niiden avulla jaksaa taas päiviä eteenpäin. Mutta samalla mietin mitä tämä kaikki aiheuttaa lasten itsetunnolle. Ei haukkumista voi pyyhkiä anteeksipyynnöllä pois. Meillä on mieheni kanssa ilmeisestikin ihan erilaiset kasvatusmetodit. Itse haluaisin opettaa lapsia kunnioittamaan toisia ja kohtelemaan niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Isä ei anna hirveän hyvää esimerkkiä tässä.
Mietin myös, mitä kävisi jos eroaisimme. Jatkuisiko miehen käytös tällaisenaan? Ja mitä jos en ole paikalla silloin puolustamassa lapsia. Oppiiko lapsi puolustamaan itseään? Tarviiko hänen? Olenko minä syypää hänen huonoon käytökseen? Olenko huono äiti?”
Nimim. Suojelevaäiti
Psst! Huono Äiti -ruoat sopivat myös hyville äideille! Nyt kaupoissa!
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 56 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Vastaus kysymykseen: Pitääkö lasta suojella toiselta vanhemmalta? Kyllä pitää, silloin kun siihen on aihetta!!
(Esim kuten tämän ky jutun valossa näyttäisi olevan).
Lapsi ei voi suojella itseään tuollaisessa tilanteessa vaan on täysin aikuisten armoilla. Lapsen suojelu on vanhemman tehtävä, myös silloin jos toinen vanhemmista on lapselle tai hänen kehitykselleen uhka. Jos toinen vanhempikaan ei siihen pysty, niin sitten lastensuojelun, perheneuvonnan tmv olisi syytä olla tukemassa tai puuttumassa, tilanteesta riippuen.
Sinun arkesi on lapsiesi lapsuus! Älä anna sen valua ohitse lapsille epäturvallisena vaan odottaen, että jokin muuttuu.
Jos asiat tehdään samalla tavalla ja odotetaan eri lopputulosta se on käytännössä tyhmyyden määritelmä ja nyt tällä en tahdo olla loukkaava, vaan avata tilannetta realistisesti ulkopuolelta.
Rajat ovat rakkautta, joskus niitä rajoja joutuu asettamaan myös aikuisille, koska rakastaa lasta! Tsemppiä!
Ota videota tms ja myös joku muu, joka voi tarvittaessa todistaa. Itse en näin tehnyt ja eron jälkeen oikeudessa oli mahdottomuus todistaa mitään. Vuoroviikoin nyt lapsi ja oireilee kyllä. Apua haettu mutta raskasta on, kaikille muille paitsi exälle.
Oman lapsuuden kokemukseni perusteella sanoisin, että tämä ei ole terve ympäristö lapselle kasvaa. Itselläni ptsh, masennus ja sisarellani skitsofrenia. Ei pienintäkään epäilystä mikä on aiheuttanut mielenterveysongelmat. Vaikka itse olisit kuinka mukava ja järkevä lapsillesi, homma tulee kääntymään myös sinua vastaan vielä. Lapsesi kysyvät miksi et suojellut heitä. He saattavat myös tyytyä puolisoon, joka käyttäytyy huonosti. Lisäksi ongelmilla on tapana siirtyä seuraaville sukupolville. Sinua pelottaa onko puolisosi ilkeä lapsillesi jos eroatte. Sitä et voi tietää, mutta lapsillasi on ainakin turvallinen koti sinun luonasi. Voi olla, että ero herättää puolisosi ajattelemaan käytöstään.
Tuntuu todella ihmeelliseltä ja epäreilultakin kun luen näitä kommentteja sekä alkuperäistä tekstiä, kuinka mies voi niin usein olla todella sydämetön ja keskenkasvuinen perustaessaan perheen!
Eikö perheen perustaminen tehdä yleensä yhteisestä päätöksestä? Eikö silloin ole kummallakin vanhemmalla velvollisuus tarkastella omaa käytöstään, oppia ja opettaa lapsiaan sekä itseään muokkaamaan omia käytösmalleja. Minusta ei ole puolustus aina kaikkeen huonoon käytökseen syyttää omaa lapsuuden kotiaan tai omaa kasvatustaan. Ihminen kuitenkin oppii koko ikänsä. Jos haluaa. Kyse on siitä, haluaako. On myöhäistä katua kun lapset on jo hankittu! Ei ole missään nimessä lasten vika, ettei toinen vanhemmista tai kumpikaan ole valmis vanhemmiksi.
Kaiken tämän jälkeen totean, että meillä on samankaltaisia tilanteita. Olen harkinnut eroa useita kymmeniä kertoja tämän kymmenen vuoden avioliiton aikana. Mies ei ole kasvanut henkisesti riittävästi perheen kasvun myötä. En kuitenkaan osaa antaa siis vastausta. Jokainenhan punnitsee oman arjen myötä, voisiko suhteessa jatkaa. Kuitenkin on päivänselvää, ettei henkinen väkivalta ainakaan anna normaalia kasvualustaa lapsille. Ei myöskään vaimon asemassa paranna parisuhdetta tai helpota paineita äitinä. Jos tuki puuttuu eikä edes keskustelut auta, voi miettiä, pärjääkö jo paremmin ilman sitä miestä. Lasten ei kuulu kärsiä! Se on varma asia.
Itse olin perhessä lapsena se syntipukki kaikkeen ja silitysraudan johdolla se tieto selkään hakattiin mutta itse en koskaan ole ollut mitenkään väkivaltainen. Jos ei mies halua muuttua niin kehotan ottamaan eron sillä se vääryys ja väkivalta ei edes kymmenissä vuosissa unohdu sen kokeneen mielestä.
Kuulostaa tutulta.Meillä ollut vuosia aika lailla samanlainen tilanne.Lapsia 4.Nyt jo isompia 21v ,17v,14v,10v. 3 Näistä lapsista vielä erit lapsia kaksi vanhinta ja nuorin.Liev kehitysvammaa ja ADHD vielä nuorimmalla lisäksi.Mies käynyt päihde kuntoutuksenkin. Ja ollut nyt 2 v raittiina.Mutta tuo hänen käytöksensä lasten kanssa edelleen aika samanlaista kun oli aikaisempinakin vuosina kun vielä joi.Silloinkin oli kyllä selviäkin hetkiä.Ja yritystä olla vanhempi.Välillä yrittänyt 2 pojan kanssa joitain kertoja mennä yhdessä johonkin.Kaksi tytärtä taas eivät suostu hänen kanssa lähtemään mihinkään.Lastensuojelun perhetyön kanssa tiivis yhteis työ.Henkistä väkivaltaa ollut myös minua kohtaan juovina aikoina mutta edelleen ajoittain sanallisesti jos jokin ei mene hänen mielensä mukaan.Meillä välillä myös hetken parempia päiviä.Mutta pari suhde todella lattea.Edelleen tässä olen.Päihdepolilla minulle keskustelu aika joka kuukausi.Tiedän hyvin tuon tilanteen mistä tämä artikkeli kertoi ja pystyn samaistumaan tuohon tarinaan.Meillä tämä jatkunut jo yli 15v vähintään.Jaoin vaan oman tarinani ja jätän tämän tähän.
Tuota kutsutaan henkiseksi väkivallaksi. Itselleni epävakaan äidin kanssa eläminen aiheutti ahdistuneisuushäiriön ja itsetunto-ongelmia, joista en ole päässyt eroon vieläkään. Joskus mietin, että miksei kukaan suojellut minua ja veljeäni siltä kaltoinkohtelulta.
Samoin, edelleen 31 vuotiaana aikuisena lapsuuden väkivaltainen ja epävakaan persoonan omaava isä tulee mieleen. Asiat tulevat mieleen erityisesti silloin, kun on oma perhe nyt. Edelleen olen hieman katkera, miksi äitini ei lähtenyt vaan antoi väkivallan lapsia kohtaan jatkua koko lapsuuden ajan. Edelleen poistuu paikalta ja kieltää, että sitä ei ole ollut. Sossu ei tehnyt myöskään mitään, sukulaiset eivät ehkä tienneet tai uskaltaneet puuttua.
Miksi toinen vanhempi haluaa sulkea silmänsä, eikä suojele lapsiaan? Onko sen arvoista, että nyt puolella sisaruksistamme on mielenterveyden häiriöitä? Itselläni mm masennus, stressinsietokyky olematon, itsetunto nolla, epävakaa persoona, ahdistuksen tunteita, oppimisen vaikeuksia…
Ei mikään mies ole sen arvoinen!
Miksi niin useat ovat valmiita pilaamaan lapsensa elämän?
Minulla on samanlaisia kokemuksia. Äitini ei edelleenkään myönnä, että minua on pahoinpidelty. Sivuuttaa sen sillä, että voisi olla huonomminkin. Nyt hän ei kestä minkäänlaista vastaansanomista, vaan katkaisee mielummin välit, jos häntä kyseenalaistaa tai toimii vastoin hänen ”sääntöjänsä”. Pidän häntä todella heikkona ja vastenmielisenä ihmisenä, kun uhrasi lastensa mielenterveyden, jotta hänen itse ei tarvitse käsitellä parisuhteensa ongelmia ja voi leikkiä hienoa 90-luvun ehjää perhettä.
Olen vasta 17 pääsin muuttamaan pois kotoa kaiken sen helvetin jälkeen, minkä koin kotona iskän huutaessa äidille ja kohdistaen sen usein minuun ja siskooni. Toivon että jokainen vanhempi joka on tässä tilanteessa miettii lapsia ennen miestä, joka kohtelee huonosti. Tämän kaiken jälkeen nään vielä painajaisia isästä, mielenterveysongelmat, ahdistus ja itseinho. Olen vieläkin katkera etten saanut apua vaikka sitä pyysin ja oma äiti valitsi meidän lasten sijasta isäni. Toivoin aina miten olisi paremmin, jos he olisivat eronneet…
Miksi näissä on AINA oletuksena että se on mies kuka perseilee..???
Jaa tässä tarinassa, jonka nainen on lähettänyt, ja kertoo oman miehensä käytöksestä?
Ei näissä ole mitään oletuksia vaan kirjoittajat kertovat omista elämistään. Tosielämää, ikävä kyllä.
Mä ymmärrän tämän näkökulman, vaikka se on vähän hassuun paikkaan päätynyt.
Kun puhutaan lapsista, perheväkivallasta ja huonoista vanhemmista, saavat miehet kuulla kunniansa lähes poikkeuksetta.
Joskus soisi näkevänsä myös sukupuoliroolit toisin päin, kun niitäkin tarinoita riittää.
Nyt kuitenkin tämä tositilanne on naisen näkökulma, enkä sitä halua millään tavalla vähentää.
Peace.
Serkulla on isä, jota hän jollain tavalla idolisoi, vaikka isä ei ole koskaan ollut paljon läsnä hänen elämässään. Ei edes pienenä. Teki aina paljon töitä, tuli väsyneenä ja kiukkuisena kotiin. Huusi äidille ja kiukutteli myös lapselle. Harmi kyllä, serkun kommunikaatiossa on paljon samaa kuin isänsä… Huono päivä näkyy rähjäämisenä ja kiroiluna, eikä asioita edes yritetä selvittää rakentavasti. Sääli, että tuo ansaitsematon ihailu ehkä ohjannut käytöstä samaan suuntaan. Äiti saa sietää paljon, koska oma lapsi käyttää samanlaista vähättelevää kieltä kuin isänsä.
Mietin jo hetken, puhuitko minusta. Tunnistan itseni tuosta idolisoinnista (siis minä idolisoin isääni). Nyt vihdoin päästämässä irti vuosikausien terapian jälkeen. Syitä mm. isänkaipuu teini-iässä, haikailu purkautui ihailuna sitten kun harvoin näimme. Lapsella ajattelu myös helposti kääntyy, että ”minussa täytyy olla jotain vikaa, kun minulle voi tuolla tavalla rähjätä”. Niin itsetunto huononee ja on vielä taipuvaisempi katsomaan itseä alaspäin ja muita ylöspäin – jopa sitä alkuperäistä vahingontekijää.
Meillä oli samanlainen tilanne. Ymmärsin, että miehen käytös vaurioittaa lapsia. Erosin, lapset jäi asumaan minun luokse. Lasten psyykkinen vointi parani valtavasti. Itsekin voin paljon paremmin. Mies kestää lapsia paremmin, kun ei näe heitä jatkuvasti.
Kuulosti hyvin tutulta.. Elin itse parisuhteessa, jossa saimme kaksi lasta. Esikoista odottaessa hänen isänsä pahoinpiteli minut, mutta jäin kuitenkin suhteeseen. Kuopusta odottaessa tapahtui sama, jälleen pahoinpiteli, mutta eri kuopuksen odotuksessa oli se ettei hän halunnutkaan kuopusta, vaan toivoi aborttia, vaikka hän oli alkujaan ollut se, joka toivoi toista lasta pian esikoisen syntymän jälkeen. Olen hyvin suojelevainen lapsiani kohtaan. Lasteni isällä oli kasvatus aika samantyyppistä, kun kirjoitit tekstissäsi, lisättynä se, että usein huusi lapsen kasvojen edessä ja saattoi pikaisesti ottaa hiuksistakin kiinni. Olin päättänyt erota, kun kuopus oli puolivuotias, koska käytös lapsia kohtaan oli tuommoista ja oli minuakin kohtaan henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen. Hän saikin aivoveremvuodon ennenkuin uskalsin erosta puhua ja jäin sitten suhteeseen, toivo heräsi jälleen paremmasta, ehkä pullistuma aivoissa oli syypää käytökseen. Minulla ja pojillani oli koko sen ajan, kun olimme keskenään niin mukavaa ja rauhallista sekä rentoa, itsekin sain hassutella ja vajota niin lapsen tasolle hassuttelemaan ilman, että joku alkoi nälvimään siitä. Lasten isä parani aika pian ja kotiutui parin kuukauden jälkeen. Yritin parhaani mukaan olla tarkkana, olin aina puuttunut, jos oli kohdellut lapsia rumasti, mutta silloin, kun tiskasin ja katseeni hetkeksi vältti niin hän menetti hermot totaallisesti ja tukisti esikoistamme todella, siis todella lujaa. Heitin kaiken käsistäni ja juoksin huutaen olohuoneeseen, jossa esikoinen oli peloissaan, hän todellakin säikähti. Sen jälkeen itselleni riitti, en todellakaan tahtonut lapsilleni tuommoista lapsuutta. Nyt 1,5v myöhemmin olen itselleni vihainen siitä, että saatoin antaa lasteni elää tuommoisessa ilmapiirissä, se vaikuttaa lapseen ja lapsi vaistoaa kyllä kaiken. Suosittelen eroa, uskon, että lapsetkin kiittävät siitä isompina, koska tuo, että isä käyttäytyy noin niin jättää jälkensä. Minuunkin jätti oman äitini käytös ja yhä näin aikusena ja itse ollessani äiti niin painin äidin ja minun välisen suhteen kanssa päässäni useinkin..
Luvata en voi, että käytös muuttuisi siltikään eron myötä, ei ainakaan minun lasteni isällä muuttunut. Jaksaa heitä hetken, mutta sitten huomaa, kun hänen hermonsa alkaa menemään.. Siksi lapset eivät käy siellä ilman jotain aikusta mukanaan, tällä hetkellä on tuetut tapaamiset.
Kun luin tätä tekstiä se oli ihan niinkuin omasta elämästäni kertova. Olen itse ollut samassa tilanteessa vielä 3kk sitten, 14 vuotta naimisissa ja se riitti. Lasten isä oli hyvin lyhyt pinnainen ja käytökseltään agressiivinen, ei väkivaltainen kuitenkaan mutta hyvin paha suustansa. Joka päivä hän huusi lapsille, retuutti heidät omaan huoneeseen ja sovlasi heitä. Ikinä hän ei anteeksi pyytänyt keneltäkään ja joka kerta kun nousin ylös häntä vastaan syntyi kauhea riitä siitä että minä olen huono äiti koska lellin lapsiani enkä kurita heitä. Lapset eivät ikinä tehneet mitään ansaitakseen omalta isältä tälläistä kohtelua, lapset kiukuttelee ja on energisiä, huutaa ja riehuu joskus mutta ei se anna hänelle oikeutta kohdella lapsia niin. Hänellä oli myös alkoholin kanssa ongelmia joten se buustasi tätä käytöstä entisestään. Muutama kuukausi sitten hain eroa ja mietin myös tätä että miten hän lapsia kohtelee kun en itse ole sielä vahtimassa.. mies lopetti juomisen joten rauhoituin hieman ja nyt onkin mennyt hyvin kaikki lasten ollessa isällään. Tosin ex mieheni ei ymmärtänyt eron syytä vaan kuvittelee sen johtuvan uudesta miehestä ja tenttaa lapsiani siitä joka kerta kun he hänelle menevät. Lapsien vetäminen eroon ei ole hyväksi ja siksi olenkin asiasta keskustellut lapsieni kanssa jotta he ymmärtävät miksi isä on vähän utelias. Meillä kaikki lapset yli 5.v myös joten rauhoitan mieltäni sillä että jos sielä ollessa tapahtuu jotain niin he soittavat minulle samantien.
Kirjoittajalle paljon tsemppi voimaa selviytyä hankalassa tilanteessa. Sinä olet hyvä äiti, miehesi toiminta ei ole sinun syytäsi ollenkaan!
Rikosilmoitus pahoinpitelystä. Tekisin itse jos tietäisin ketä olette.
Hienoa että olet noussut barrikadeille ja osoittanut käytökselläsi sen, että miehen käytös ei ole oikein! Jo se on hyvä esimerkki lapsillesi ja rakastavan äidin teko. Hyvä, että olet herännyt siihen, että tarvitset neuvoja ja apua tilanteeseenne. Perheneuvola voisi olla hyvä lähtökohta ja uskon että he osaavat neuvoa sinua eteenpäin. Ymmärsin tekstistäsi että olette vielä melko nuoria. Miehelläsi voi olla vaikeuksia tunnistaa omaa itseään ja rooliaan perheessä, etenkin jos hänellä on ollut ns. vaikea lapsuus. Toivon perheenne kannalta, että hän olisi kypsä käsittelemään menneisyyttään ja käyttäytymismallejaan rehellisesti. Sain itse esikoiseni 32-vuotiaana ja olen sitä ennen tutustunut itselleni mm. psykoterapiassa. Uskon että itsetuntemus on tärkeä osa hyvää vanhemmuutta. Kun ymmärrän miksi reagoin tiettyihin ärsykkeisiin vahvasti, pystyn vaikuttamaan omaan käytökseeni. Vaikka helppoa se ei ole. Kaikkea hyvää teille!
Lasten oikeuksien kohdat 16 ja 19 sanovat, että lapsella on oikeus kotirauhan ja lapsia tulee suojella kaikelta väkivallalta. Eli vastaus kysymykseesi on kyllä.
Kannattaa katsoa tilannetta ulkopuolisen silmin. Millaisen neuvon antaisit, jos tietäisit rakkaimman ystäväsi miehen käyttäytyvän noin? Sanoisitko, että teidän on pakko hakea apua vai auttaositko ystävääsi eroprosessin aloittamisessa?
Tai näkisit puistossa isän huutavan lapselleen ja paiskovan tavaroita. Soittaisitko lastensuojeluun? Vai antaisitko tilanteen jatkua? Entä kun sama isä käyttäytyisi samalla tavalla toistuvasti? Et varmasti haluaisi enää mennä samaan puistoon.
Puolusta lapsiasi. Soita perheneuvolaan tai lastensuojeluun. Lastensuojelua ei kannata pelätä. Kun kerrot tilanteesta he varmaan suosittelevat perhetyöntekijän vierailua. Eräällä tutulla oli samanlainen tilanne ja perhetyöntekijä kävi heillä kerran viikossa siihen saakka, että tilanne alkoi helpottua. Tuttavani mukaan apu pelasti parisuhteen ja toi kotirauhan.
Alla viellä ne lasten oikeuksien kohdat joihin alussa viittasin:
16. Lapsella on oikeus yksityisyyteen, kotirauhaan ja kirjesalaisuuteen. Hänen kunniaansa tai mainettaan ei saa halventaa.
19. Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä.
Minä otin eron, jo viisi vuotta sitten, mutta ei silti auttanut. Meillä neljä lasta ja jo suhteen alussa mies käyttäytyi ajoittain aggressiivisesti minua kohtaan. Miksi en silloin jo ymmärtänyt omaa parastani…Koskaan en nyrkistä saanut, mutta tönimistä, uhkailuja, menojen estämistä jne oli. Lasten synnyttyä alkoi pikkuhiljaa myös aggressiivisuus lapsia kohtaan. Vuoden vanhana esikoinen sai avokämmenestä, kun ei antanut kaukosäädintä ja samanlaista jatkui jos jonkinmoisena vuosien ajan. Sadistista ”varmuuden vuoksi” nippailuja ja vyön kanssa läpsimisiä. ”Huumoria” se miehen mukaan vain oli..käytiin perheneuvolassa ja pariterapioissa, mutta kun mies ei mielestään koskaan mitään ollut tehnyt. Hetkellisesti tilanne muuttui aina hyväksi, kunnes taas…Piti aloittaa oman talon rakentaminen, mutta kun 7-vuotias poikani juoksi itkien luokseni ja kertoi isän läimäyttäneen häntä, niin siellä vessassa lukitun oven suojissa, itkevä poika sylissäni lupasin, etten enää koskaan anna isän satuttaa, isän huutaessa oven takana, että sinä potkaisit minua ensin! Ajattelin, että ero auttaa, kun hänen ei tarvitse olla minun ja lasten kanssa, emme häiritse hänen pelaamistaan ja olemistaan. Lapset kävivät isällään jokatoinen vkonloppu, mutta pian sama jatkui ja samaa taistelua edelleen. Mitään todisteita fyysisestä ja psyykkisestä kaltoinkohtelusta ei ole. Isä on ollut jo useamman kerran epäiltynä lasten pahoinpitelyistä. Hän on kääntänyt asian niin että minä olen jo vuosia yrittänyt manipuloida lapset uskomaan isän satuttaneen. Vuoden lähestymiskielto päättyi juuri, minkä jälkeen lasten vointi parantui huomattavasti. 2 lapsista käy psykoterapiassa, kompleksinen posttraumaattinen stressireaktio diagnoosinaan. Vanhin haluaa pitää isään yhteyttä, nuorin pelkää. Ja näitä lasten vakavia käytöshäiriöitä olen vuosien ajan yrittänyt auttaa, yksin. Lastensuojelusta ei apua, työntekijä vaihtunut viisi kertaa ja aina aloitettu alusta. Edelleen kaikki muut tahot, paitsi lastenpsykiatria on sitä mieltä että lapsilla on hyvä isä. Jotkut vaan on hyviä puhumaan ja väittämään, ettei ole koskaan ketään millään tavalla satuttanut. En voi kun toivoa, että pystyn tukemaan lapsia, jotta heistä tulisi hyvinvoivia aikuisia joskus, isästään huolimatta. Toivon, että haette yhdessä apua ja että mieskin haluaa muuttua, mutta jos se ei tilannetta muuta, täytyy elämää suunitella uudelleen. Ainakin sinulla on sitten se tunne, mikä minua on kantanut, että yritin ainakin kaikkeni pitää ydinperheeni kasassa.
Kyllä lapsia pitää ehdottomasti suojella – aikuisen pitää aina suojella lasta tämän kehitystä ja kasvua❣️ Jotkut aikuiset ei ymmärrä miten paljon esim. naapurit kuulevat haluamattaan huutoa ja idioottimaista käytöstä. Toinen vanhempi ei ehkä tiedä tätä tai sulkee silmät ?
Tietysti lasta pitää suojella. Tein itse sen virheen etten eronnut vastaavasti käyttäytyneestä miehestä ajoissa. Myöhemmin selvisi, että poissa ollessani hän oli ollut myös fyysisesti väkivaltainen. Minulle hän aina väitti että heillä sujuu lasten kanssa hyvin kun olen poissa ja että minä aiheutan lasten huonon käytöksen, johon en puutu ja hän joutuu puuttumaan.
Toisen tavaroiden heittely on jo erittäin loukkaavaa puhumattakaan väkivallasta, mitä haukkuminen on.
Voit ottaa yhteyttä esim perheneuvolaan.
Miten teillä tilanne ratkesi?
Meillä se on äiti joka huutaa, kiroilee, haukkuu ja nöyryyttää lapsia ja minua, kotona ja julkisesti. Terapiassa hän on käynyt vuosia masennuksen takis, olemme myös käyneet pariterapiassa mutta muutosta ei näy… Aina kun jotain ei mene suunnitelman mukaan niin alkaa syyllisen etsintä ja aina se on joku muu kuin hän. Lapsetkin ovat ruvenneet ottamaan mallia tästä käytöksestä, en tiedä jaksanko kauan enää tuota katsella. Hyvällä tuulella on ihana mutta ei se poista niitä henkisiä haavoja…
Täällä yksi, jolla hyvin samanlainen kokemus/suhde takana. Lasteni isä on itse otettu huostaan vanhempien alkoholismin takia pienenä ja hän on kiertänyt sukulaisissa sijoitettuna. Itse olen maalaistalon kiltti tyttö ehjästä perheestä, vaikkakin isä kuoli, kun olin 19.
Meillä on neljä poikaa. Mies odotti kovasti ensimmäistä syntyväksi, odotti saavansa kopion itsestään. Kunnianhimoisen, kaikkien kanssa juttua haastavan pojan. Ei saanut. Sai hiljaisen, hiukan aran pojan, joka pelkäsi humalassa täysin ennalta arvaamatonta isäänsä. Isän käytös tätä esikoistaan kohtaan oli järkyttävää simputusta enkä minä saanut siihen puuttua. Elämä kyseusen miehen kanssa oli muutenkin helvettiä näin jälkeenpäin tajuttuna. Muita poikia kohtaan hän oli edes inhimillinen, mutta vanhin kärsi aivan hirveästi. Poika jopa 9-vuotiaana pyysi minulta kerran yöllä hirveän riidan jälkeen, että eroa isästä, että tämä loppuu.
Uskalsin erota, kun vanhin poika meni kuudennelle. Isä oli lopettanut juomisen vuotta aiemmin. Poika viihtyi alkuun isällään, mutta vähitellen halusi olla enemmän ja enemmän minun ja uuden puolisoni luona. Välillä isä ilmoitti, että muut pojat saavat mennä hänen luokseen viikonloppuna, mutta tämä vanhin ei, koska hän oli tehnyt sitä ja tätä. Osin olikin, mutta ei noin olisi saanut tehdä. Keskustelin isän kanssa ja sanoin, ettei hän voi kieltää poikaa tulemasta jos tämä haluaa tulla. Ilmeisesti tästä viisastuneena isä alkoi olla pojalle niin ilkeä, ettei poika halunnut enää mennä isälleen. Pian kahteen vuoteen hän ei ole isällään yöpynyt, mutta käy nykyään sentään siellä joskus ja heillä on jonkinlaiset välit.
Olen kauhulla seurannut osin sivusta tätä kaikkea. Sen lisäksi, että poika oli isänsä hyljeksimä hän oli myös pahasti koulukiusattu. Onneksi koulu otti asiasta kopin, hän pääsi juttelemaan kuraattorin kanssa ja kun hän ”pääsi eroon isästään” ja sai olla rauhassa luonani, hänestä kasvoi hieno nuori mies. Kaiken sen jälkeen olisi voinut tapahtua mitä vain. Välillä hänen kanssaan on ollut haasteita, mutta olen päättänyt, että vaikka kaikki muu kaatuisi hänen ympäriltään, minä en väisty. Sen olen hänelle velkaa. Muistan kehua häntä kun on aihetta ja muistuttaa, että hän on fiksu ja hyvä poika, vaikka isä aina muuta väittikin.
Ero on väärin ja liian helposti erotaan. Tiedän. Väitän, että tämän pian 16-vuotiaan nuoren mielenterveyden se kuitenkin pelasti.
❤
Kiukunpurkaukset voivat tietysti olla stressiä,jos ei esim. ole tottunut elämääm kuin omilla ehdoilla aikanaan.Jos ei ole työkaluja ollut ja ole muuhun.Voi myös olla että hermostuminen on piilotajuista halua täydelliseen omaan aikaan jolloin muita ei ole lähettyvilläkään tai jopa halua eroon.Mutta voi myös olla niin että on niin sanottu käytöshäiriö joka ei ole diagnoitu eli vahvistettu lääketieteellisesti.