Tein abortin ja kadun sitä

”Oletko varma tästä?”, sairaanhoitaja kysyy kun itken lohduttomasti vastaanottohuoneessa. ”Ei tätä tarvitse tehdä vielä, sinulla on aikaa miettiä.” Ei minulla ole. Teen fyysistä työtä, oksentelu on jo alkanut, ja asun yhä ex-aviomieheni luona.

Sotken lapsen isän paidan räällä ja kyynelillä. Pyydän häneltä anteeksi ennen kuin nielaisen pöydällä odottavan pillerin. Pillerin jota kohti käteni on liikahtanut ja vetäytynyt taas takaisin, kuin seisoisin korkealla hyppäämässä veteen enkä sittenkään uskaltaisi. Pillerin, joka tappaa yhteisen lapsemme alun. Kävelemme ulos sairaalasta ja oloni on kevyt, helpottunut. Minä tein oikein.

Raskaus oli yllätys, sikäli kun se koskaan on. Olimme varomattomia, mutta meillä oli jo ikää, ja miehen hedelmällisyyden kanssa oli aiemmin ollut niin ja näin. En uskonut raskauden mahdollisuuteen, ja olin päättänyt, että lapseni on jo tehty. Harkitsin silti pitkään ja hartaasti lapsen pitämistä. Pidin raskaaksi tulemistani onnellisena sattumana, elämäntilanne oli vain niin kovin vaikea.

Mies vaikutti hyvältä isältä, ja hän piti minustakin todella hyvää huolta. Mutta aiemmat lapseni, he kärsisivät. Meidän molempien avioero oli hyvin tuore, kuten meidän suhteemmekin. Halusin uskoa muuta, mutta itsepintainen ääni sisälläni hoki, että tuo mies vielä jättää sinut lapsen kanssa yksin, älä ota tällaista riskiä.

Aikaisemmat lapseni ovat jo isoja, ja pärjään heidän kanssaan vaikka minulla ei ole omaa perhettä eikä sukua tukena ja apuna. Mutta ypöyksin uuden vauvan kanssa… Ei minusta olisi siihen. Enkä voinut olla ajattelematta omien lapsieni lisäksi miehen pieniä lapsia, hänen ex-vaimoaan, omaa ex-miestäni. Kai me kaikki oppisimme hyväksymään tai rakastamaan lopulta, mutta sitä ennen sattuisi jokaista. Tein valintani: Se johon sattuisi olisin minä. Järkeilin asiaa, kävin ammattiauttajalla puhumassa. Ei nyt sotketa muiden elämää tässä, eihän tämä iso juttu ole.

Helpotusta kesti hetken. Sitten tuli kipu. Ensin fyysinen ja sitten henkinen. Tai voiko niitä erotellakaan, henkinen on ollut niin kovaa, että ruumiiseen sattui yhtä lailla. Valitsin olla se joka kärsii, mutta en ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Pidin aborttia pikkujuttuna, enkä käsittänyt, että vielä vuodenkin päästä istuisin pimeässä keinuttamassa itseäni ja itkemässä, kuinka antaisin mitä tahansa jos saisin perua ratkaisuni.

Vaikka kadun, ratkaisu oli kuitenkin oikea. Mies tosiaan lähti, ja rumasti lähtikin. Selittämättä, täynnä tyhjiä syytöksiä ja jättäen jälkeensä yksi toisensa jälkeen paljastuvia valheita. Saman tien uuden naisen matkaan, taas. Emme ehtineet käsitellä asiaa yhdessä, vaikka hän lupasi olla tukenani. Muille en juurikaan voinut asiasta puhua, sillä yritin suojella heitä, joita näin nopeat muutokset olisivat satuttaneet.

Tiedän, että harkitsin asiaa kunnolla, ja uskon, että tein useimpien kannalta oikein, mutta se ei poista surua ja katumusta. Ainoa asia minkä tiesin varmaksi oli se, että oma lapsi toisi mukanaan määrättömästi onnea ja rakkautta. Siitä minä sitten luovuin, vaihdoin varman onnen suremiseen ja itsesyytöksiin. Meni vuoden päivät ennen kuin hymyilin vieraalle vauvalle ilman, että välittömästi täytyin surusta. Samoihin aikoihin pystyin ensimmäisen kerran puhumaan abortista itkemättä.

En ole uskonnollinen, enkä koe että abortin tekeminen olisi moraalisesti väärin. Mutta jollakin biologisella tasolla se tuntuu väärältä. Rikokselta luontoa ja ruumistani kohtaan. Äitiyttäni kohtaan. Koen tunteita, joita en olisi uskonut olevan olemassakaan. Haluan ajatella lapsiani olevan yksi enemmän. Uskon joutuvani teostani vielä tilille vanhemmille lapsilleni. Olen jopa käynyt kirkoissa sytyttelemässä kynttilöitä. Kaupoissa katselen vaatteita, näitä ostaisin sinulle nyt.

Yhä edelleen on päiviä, joina toivon, että olisin kävellyt vastaanottohuoneesta ulos. Pilleri edelleen pöydällä, taakseni katsomatta.

Nimim. Vaikea valinta

*

Aborttia harkitsevalle ja siihen päätyvälle on tarjolla melko vähän tukea. Vaadi neuvolastasi ja sairaalastasi keskusteluapua jos koet sitä tarvitsevasi. Myöhemmin voit hakea apua terveyskeskuksesi tai yksityisten lääkäriasemien kautta. Terapiapalveluja tarjoavat myös Sexpo-säätiö ja seurakunnat, nuorille tukea tarjoaa myös Tyttöjen talo. Tarvittaessa voit ottaa yhteyttä paikkakuntasi psykiatrian päivystykseen. NNKY:n pyörittämä Itu-projekti järjestää keskusteluapua ja vertaistukiryhmiä aborttia harkitseville ja sen kokeneille.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.