Unelmani särkyi uudelleen
Joskus käy niin, että onni oikein potkaisee ja yh-äiti löytää uuden rakkauden. Rakkauden, joka hyväksyy edellisen liiton lapset, ja toivoo uutta yhteistä. Elämä antaa toisen mahdollisuuden, nyt voin saada kokonaisen, turvallisen perheen! Mutta aina se ei suju kuten saduissa tai naistenlehdissä…
Eronneiden, toisistaan uuden onnen löytäneiden parien hehkutusta on joka lehti täynnä, samoin sosiaalinen media. Paljon vähemmän puhutaan siitä kun uusi rakkaus ei kannakaan elämän loppuun asti. Mutta oikeassa elämässä ne täydelliset uudet suhteet, ne, joissa ollaan vanhempia ja viisaampia, ajautuvat karille nekin.
Kerrankin kolahtaa. Löytää miehen, jonka kanssa haluaa lapsen, ja joka halua sitä sinun kanssasi. Hurraa! Ensimmäisen lapsen saannista on jo aikaa, ja nyt on paljon kypsempi ja valmiimpi perustamaan perheen.
Raskaudutaan ja iloitaan kasvavasta mahasta. Synnytys on yhteinen, upea kokemus. Vauva on tietenkin maailman suloisin, mies on ihana, osallistuu ja hoitaa vauvaa. Muutetaan isompaan asuntoon rivariin. Vauvasta kasvaa taapero ja elämä on kaikin puolin mallillaan.
Siltä se näyttää ulospäin. Mutta sisällä kuohuu. Onko se vauvavuosi, tuo kuuluisa parisuhteen tappaja? Ehkä hän oli jotain muuta, ehkä minä olin? Syy kuin syy, yhtäkkiä rivitalokämppä on myyty ja itsensä löytää kaksiosta. Taapero leikkii olohuoneen matolla, itse tuijottaa kolkon asunnon tyhjiä seiniä. Se odotettu ja kaivattu pysyvä ja turvallinen perhe-elämä on enää särkynyt unelma, jälleen.
Sain uudelleen sen, mistä olin haaveillut vuosia, mutta nyt sekin on mennyt rikki. Toinen kerta tuntuu niin paljon pahemmalle kuin aiempi kompurointini. Nuorena kuuluukin tehdä virheitä ja oppia niistä. Kyllä nyt yli kolmikymppisenä pitäisi jo osata ja onnistua!
Tässä sitä taas ollaan yh-äitinä. Tunnen itseni tuplasti epäonnistuneeksi. Kaksi lasta, kahden eri miehen kanssa, jäljellä puolikas perheestä. Kaikilla muilla tuntuu käyvän parempi tuuri. He kävelevät rannoilla käsi kädessä ja tuijottavat toisiaan rakastuneesti niissä parisuhdehaastattelussa: Nyt vasta ymmärrän, mitä tosi rakkaus on. Eikö kenellekään muulle tosiaan käy näin? Miksi minä epäonnistun, taas?
Mutta paistaa se aurinko minullekin. Se paistaa taaperon silmistä, kun hän juoksee äidin syliin, kun näemme eron jälkeen. “Äitini!” hän huudahtaa ja kietoo pulleat lapsen käsivartensa kaulani ympärille. Tässä kaikki on hyvin, tässä minä en ole epäonnistunut.
Nimimerkki Eräs yh-äiti.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 22 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Itse olen kolmen lapsen yh isä ja pitkään ollut yksin ja kokenut etten kelpaa enään tai en onnistu saamaan uutta kumppania. Alkuun yritin saada toimivaa suhdetta liian nopeasti, ei toiminut. Arki oli liian kiireistä lasten kanssa ja lapset reagoivat voimakkaasti. Lapset vaativat jatkuvaa huomiota ja pelkäsivät että menettää minut aina uuden suhteen tullessa. Nyt useamman vuoden yksin ilman suhteita huomaan kuinka arki helpompaa yksin lasteni kanssa, mutta koen välillä voimakkaasti jääväni paitsi tulla rakastetuksi, läheisyys, kosketus ja seksi. Ei ole mahdollisuutta saada edes omaa aikaa että olisi mahdollisuus yrittää löytää kumppania, eikä yhden illan baari jutut ole minun juttuni, koska eihän yh:t pääse ulos kuin kerran vuodessa. Huomaan jo itsestäni että luovuttanut asian suhteen, tullut kylmäksi asian suhteen, mutta se kaipaus vielä kokea rakkaus olisi ihanaa. Katsotaan asiaa sitten kun lapset muuttaneet kotoa, nyt ei ole aikaa kuin lapsille ja unohtaa vain itseni.
Ei ole helppoa löytää sopivaa miestä, ei. Turha syyttää itseä, ellei nyt sotte. Helpommin löytää unelmatalon, unelmatyön, unelmakaiken. Kiitollinen ensirakkaudestani! Minusta ei olisi ikinä toiselle kierrokselle, vaikka jäisin leskeksi.
Siis ellei nyt kyllästymisen tai vaihtelun vuoksi eroa itse ottanut.
Olisko kannattanut oppia siitä edellisestä suhteesta jotain? Tai, eihän se tietenkään sinun syysi ole että äijällä tuli kuponki täyteen, olethan niin täydellinen ja fiksu sekä vielä mukava ja ihanakin.
Kirjoita tuo kommenttisi ylös. Luet sitten, kun sinulle käy samalla tavalla.
Olen samaa mieltä. Eiköhän ilkeitä ihmisiä ole jo riittävästi maailmassa, että voisivat lakata kirjoittamasta.
Joopajoo
Täällä moni kertoo kaipuusta, että olisi kokonainen perhe, eli se mies siinä mukana. Minun on helppo ymmärtää miehenkaipuu, kyllähän minäkin seksiä haluan, ja jonkun joskus halaamaan. Mutta sitä en oikein ymmärrä, että pitääkö sen miehen tulla fyysisesti osaksi perhettä, jotta toive täyttyy? Olen eronnut lapsen isästä noin 8 vuotta sitten, enkä ole missään vaiheessa kokenut ongelmalliseksi löytää seurustelukumppania. Miehiä on ollut suorastaan jonoksi asti. Olen seurustellut tänä aikana kahden eri miehen kanssa (jälkimmäisen kanssa tulee pian 5 vuotta), joista molemmat on olleet lapsettomia. Kumpikaan ei olisi erityisen paljon halunnut esim muuttaa saman katon alle. Noh, tämä nykyinen kyllä haluaisi, mutta minä en. Hänkään ei kuitenkaan alunperin varmasti olisi halunnut osaksi meidän perhettä. Tuskin olisi alkanut minun kanssani seurustelemaan, jos olisin häntä perheeseen pyytänyt. Mikä vika on siis olla yh-äiti ja seurustella mukavan miehen kanssa? Ja juu, olen lähes totaali-yh. Lapsi on isällään joitakin kertoja vuodessa. Elämä on ollut todella kivaa ja tasapainoista. En haluaisi vaihtaa. Ja samalla säästän oman lapseni kaikilta niiltä uusperheongelmilta, mistä niin paljon kuulee.
Hei! On meitä muitakin tosissaan. Minulle kävi näin juuri äskettäin 2. kertaa. Ensimmäinen suhde kesti 4 vuotta ja saimme esikoiseni. Mieheni jätti meidät totaalisesti, kun poikamme oli 6kk hän muutti töiden perässä toiseen maahan hän valitsi uralla etenemisen meidän sijasta. Pari kertaa on luvannut tulla poikaansa katsomaan,mutta ei ole näkynyt. Nyt odotan toista lastani yksin.Seurustelin miehen kanssa,jonka kuvittelin olevan sielunkumppanini no ystäväni ilmoitti,että mieheni oli Tinderissä uusin kuvin kesäheilaa etsimässä. Niin tämä oli tässä luottamus meni ja ero tuli. Kyllä raskaushormonien vallassa tämä tuntui hirveältä tuntui,etten enää jaksa. Aloin kuitenkin ajattelemaan positiivisesti,että minulla on elämässä kaikki hyvin muuten. Niin en anna huonojen miesvalintojeni pilata elämääni. Vaan yritän tästä taas jotain oppia ja en usko että uutta suhdetta enää kovin helpolla tulee.
Ensi huumassa ei pitäisi tehdä isoja päätöksiä, eli ostaa yhteistä omaisuutta ja tehdä lapsia. Iso osa liitoista, joissa tehdään lapset ensimmäisten vuosien aikana päätyy eroon. Miksi lasten teossa on niin kiire? Miksi joka miehen kanssa pitää tehdä heti se lapsi ensimmäisenä. Toiseen kunnolla tutustuminen kestää 4- 5 vuotta. Eletään yhdessä arkea kaikessa rauhassa ja katsotaan mitä tämä on. Jos lapsia on jo ennestäänkin, niin mikä kiire? Kirjoittaja on varmasti oikeassa, kyllä se vauva ja pikkulapsi aika tappaa suhteen, joka alun pitäen ei ole ollut oikea.
Mutta eihän rakkaus katso paikkaa eikä aikaa. Aina voi vaihtaa kunnes tajuaa että vika on itsessä ei niissä toisissa.
Saman kokenut. Ensimmäisen lapsen ja ensimmäisen eron jälkeen haaveilin lapselleni sisarusta. Vuosien varrella haave vaihtui mieheksi – ei sillä sisaruksella niin väliä kunhan minä löydän itselleni miehen ja saisin meille ”kokonaisen perheen”. Mies löytyi. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja johti yllätysvauvaan. Vuoden kuluttua oli enää minä, vauva ja vanhempi lapsi. En saanut parisuhdetta. En saanut perhettä. Sain lapselleni sisaruksen. Haaveet perheestä on kuopattu – tämä meidän perhekuvio on yhtä kaukana aina haluamastani ydinperheestä, kuin aurinko on maasta. Haluaisin joskus saada aamupalan sänkyyn, lapsilta sitä on turha odottaa. Haluaisin käydä perheenä joka paikassa, niin että on toinen aikuinen tukena ja ilona. Haluaisin miettiä yhdessä kumppanin kanssa asunnon tapetteja. Haluaisin yhdessä itkeä maailman kovuutta. Nyt teen sen, kaiken, yksin. Meidän perhe ei tule ikinä olemaan kokonainen. Se satuttaa.
Täällä toinen
Saman kokenut: toisen (ja viimeisen) eron jäljiltä nyt jo 10 vuotta lasten kanssa keskenään. ”Vikaa” ollut minussa ja miehissä, ajan kanssa sittemmin opetellut itseni perin pohjin tuntemaan. Näin on hyvä.
Nimim. Onnellinen parisuhteeton yh
Minä menin naimisiin nuorena ja sain kaksi lasta. Kymmenen vuoden kuluttua mies häipyi omille teilleen ja ensimmäistä kertaa yh-äidiksi. Palasimme kuitenkin yhteen ja saimme kaksi lasta lisää. Sillä kertaa ajattelin, että olemme kypsempiä ja järkevämpiä ja osaamme tämän homman paremmin. Monta vuotta menikin hyvin, kunnes paljastui, että miehellä oli ollut kaiken aikaa sivusuhteita. Erohan siitä tuli, ja taas jäin yksinhuoltajaksi. Kaksi vanhinta lasta oli jo onneksi omillaan. Kuuden vuoden päästä tapasin leskimiehen, ja se oli menoa. Kotona oli enää yksi abiturientti, ja miehen ainoa lapsi jo aikuinen. En tiedä, miten olisi käynyt, jos olisin rakastunut aiemmin. Nyt on mennyt hyvin kahden aikuisen liitossa, johon ei missään nimessä uusia lapsia ikinä ajateltukaan, kun olimme jo kypsässä iässä. Joskus, kun murehdin omaa tyhmyyttäni ensimmäisessä liitossani, muistutan itseäni siitä, että ilman sitä minulla ei olisi lapsiani.
Esikoisen jälkeen erottiin ja palattiin yhteen lasten isän kanssa. Syntyi kaksi lisää, välillä hän häippäsi ja tuli takaisin jonka jälkeen erottiin lopullisesti puolitoista vuotta sitten. Ero oli loppujen lopuksi ihan hyvä juttu, ja nyt jälkikäteen olen iloinen että kaikilla lapsilla on sama isä. On jo ihan tarpeeksi paljon hässäkkää sopia asioista yhden exän kanssa, nostan hattua niille, joilla sumplittavaa on kahden tai useamman kanssa. Hui.
Sinkkuna tässä eletään ja elämä on ihanaa, mutta kolmen alle kouluikäisen äitinä tunnen kuuluvani ihan alimpaan kastiin suhdemarkkinoilla (vaikka tiedän ettei näin välttämättä ole), enkä ihan heti näe itseäni uudessa suhteessa, ainakaan saman katon alla.
Paljon olen kuitenkin huvikseni näitä asioita miettinyt, että mitä jos joskus sittenkin löydän jonkun, ja mitä jos tämä tyyppi on vaikka lapseton ja epätoivoisesti haluaisi oman lapsen? Itse olen jo ”siinä iässä” eli 40 lähestyy ihan nurkan takana ja lapsiluku täynnä, joten vaikka joskus löytäisinkin jonkun rinnalleni, niin lisää pieniä ei taida olla luvassa ihan kevein perustein. Ikäkin tulee vastaan.
Olen elänyt uusiokuvioissa, exällä oli lapsia toisen kanssa ennestään, ja en kyllä ihan heti lähtisi siihen rumbaan mukaan uudemman kerran. Sitten kun on sun, mun ja meidän lapset samassa paketissa on jo vähän liikaa.
Mutta kuka loppujen lopuksi tietää mitä elämä tuo tullessaan?:)
Joskus käy huonosti, ja joskus hyvin. Elämää pitää kuitenkin uskaltaa elää, kun ei siihen takuitakaan saa.
Itse olen pohtinut viime aikoina samoja uusperhekuvioita. Olen eronnut yhden lapsen äiti. Nyt on tuore rakkaus, ja miehellä ei ole lapsia. Minäkin olisin aina halunnut lapselleni sisaruksen, ja uusi mies tykkää lapsista. Mutta olen myös miettinyt miten uusi suhde kestäisi sen vauva-ajan, joka voi olla joko melko helppo…tai sitten ei. Ja toisaalta mukavuudenhalu on jo valannut mielen. Olen saanut lapseni ”hyvän” ikäseksi, joten mietin, että haluanko tosissaan aloittaa kaiken taas alusta. Ja päätös asiassa pitäisi tehdä pian. Minulla alkaa ikä tulla vastaan, ja voi jo nyt olla myöhäistä. Toisaalta suhde on niin tuore vielä, että haluaisin ensin katoa mihin tämä johtaa, vaikka nyt tosi hyvältä tuntuukin. Ikä ja kokemus ovat tehneet varovaisemmiksi.
Toisaalta…siskoni oli kolmen lapsen yh, kun löysi uuden miehen. Menivät yhteen todella nopealla tahdilla, ja pyöräyttivät kaksi yhteistä lasta. Ja ovat olleet yhdessä jo vuosia…ja edelleen onnellisina. Joten…elämässä voi käydä miten vaan..
Meitä on muitakin! Allekirjoittaneelle myös kaksi lasta ja kaksi eri isää. Ymmärrän täysin mitä tunteita olet käynyt läpi. Aika on parantava tekijä tässäkin asiassa. Olen itse ajatellut asian niin, että molemmista suhteista jäi kaksi kaunista asiaa, lapset. Pienten lasten kanssa yksin jääminen on rankkaa, mutta kun havahtuu ajatukseen, että kaikki on oikeastaan aika hyvin, terveet lapset ja katto pään päällä se auttaa jaksamaan. On vieläpä vapaus olla niinkuin haluaa.
Itsetutkiskelun paikka se on kun toinenkin liitto menee pieleen. Kokemusta on. Voiko sitä aina väittää valinneensa vääränlaisen puolison vai olisiko syytä katsoa peiliin. Ero ahdistavasta kumppanista on kuitenkin helpotus. Turha syyllistyä vaikka olisi kymmenen lasta ja kaikilla eri isä!
Kannattaisiko jättää ne lapset tekemättä siinä uudessa parisuhteessa? Itselleni ainakin uusi liitto oli nimenomaan kahden aikuisen rakkaus, johon ei todellakaan kaivattu lapsenpaskan hajua ja yösyöttöjä. Kummankin lapset ovat jo niin isoja, että vapaus koittaa kymmenen vuoden päästä.
Huomaan hymyileväni vienosti ja huokaisen syvään tekstiä lukiessani. Kuinka ihanan, suloisen katkera tuttu tunne valtaa mieleni. Kaksi liittoa ja kolme lasta. Jep, korvaan särähtää joka kerta kun kysytään, asutteko lapsien isän kanssa eri osoitteissa. Sen jälkeen en enää kuule keskustelussa sanaa ”perhe”.
Lauantaisin leikkipuistossa mietin, että onko isät lapsiensa kanssa viikonloppu vanhempia vai onko se toinen osapuoli vaikka kotona ja sitten on taas perhe koossa, kun palataan kotiin. Entäs ne äidit? Ovatko he lähteneet ulkoilemaan lasten kanssa, kun mies ei siihen kykene tai viitsi. Natiseeko liitto saumoistaan vai onkohan siellä kotona sittenkin se idyllinen ”perhe”. Joskus havahdun ajatukseen että olen katkera kuitenkin itselleni. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Olla nyt kolmen lapsen yksinhuoltaja. Häpeän ajatus nousee myös pintaan. Nieleskelen kun tunnen kuinka kyynel kirpoaa silmäkulmaan. Huudan itselleni EI!! Minä olen perhe, minä ja lapset! Ja hemmetin hyvä perhe ollaankin. Ei se perheen koko, vaan laatu.
Hei Yh-äiti! Minä olen kokenut nuo samat onnet ja menetykset. Toinen ero vei mut pohjalle mutta sieltä taisteltiin ylös ja en olisi ikinä uskonut itseni sanovan, että mä NAUTIN elämästä lasten kanssa. Me saadaan olla justihin niinkuin halutaan ja otetaan kaikki ilo irti tästä oivalluksesta. Voimia ja iloa elämääsi <3 !