Vaivaako sinuakin sunnuntaiahdistus?
Sunnuntaiahdistus on ilmiö, jossa alkava viikko hermostuttaa ja ahdistaa joko lievästi tai voimakkaammin. Se voi johtua vaikeasta tilanteesta töistä, tai siitä voi kärsiä sellainenkin, joka viihtyy työpaikallaan. Ahdistus voi vaivata myös kotivanhempaa, joka tietää olevansa pitkät päivät yksin ilman aikuista seuraa taas tulevan viikon. Eräs äiti kertoo:
”Se alkoi jo kouluikäisenä. Sunnuntai oli viikon pahin päivä. Silloin ei ollut mitään tekemistä. Ei mitään muuta, paitsi odottaa lamaantuneena vääjäämättä lähestyvää maanantaita.
Ongelma paheni iän ja velvollisuuksien myötä. Tuleva maanantai vei ilon miltei koko viikonlopusta. Sitä pitää olla ajattelematta, tai se heittää varjon myös lauantaille.
Tavallisinakin aikoina maanantai ahdistaa. Arjessa odottavat kiireet ja tiukat aikataulut, pimeät aamut, loska ja liikenneruuhka. Kuivailmainen toimisto, iltainen väsymys sohvalla. Kovimmaksi sunnuntainen ahdistus on kuitenkin yltynyt silloin, kun töissä on ollut ongelmia.
Ylin kuva Kat J.
Ajatus siitä, että on taas palattava ihmissuhdeongelmaiselle työpaikalle pelkäämään esimiehen oikkuja ja työkavereiden kiukuttelua, loppumattomasta työtaakasta puhumattakaan, oli raskas. Silloin sunnuntai meni itkeskellessä ja ahdistuksessa velloessa, ja uni tuli lopulta vasta lääkkeillä.
Mutta mukavampi työpaikkakaan ei poistanut ahdistusta. Sitä kai pitäisi oppia nauttimaan arjesta, mutta suoraan sanottuna eihän se arki mitään riemua ole. Kiireiset aamut ja kiireiset illat, pyykkääminen, toppahaalarit, makaronilaatikot ja kauppareissut ovat toistuvuudessaan väsyttäviä. Arjessa on ilonaiheensa, mutta siitä kaipaa silti enemmän lepoa kuin vain viikonloput.
Ahdistus helpotti kotivuosina, sillä viihdyin lasten kanssa kotona eikä viikonpäivillä ollut niin väliä. Töihin palattua viikonloppuihin latautui hirveästi odotuksia, ja sunnuntainen ahdistus palasi voimakkaana.
Ehkä arkea pitäisi muokata vähemmän kuormittavaksi, mutta missä välissä, kun elämä hyökyy päälle täydellä voimalla? Ei sitä ehdi miettiä, kun on taas jo seuraava sunnuntai-ilta ja epämääräisesti vellova ahdistus tulevasta viikosta.”
Nimim. Kohta se taas alkaa
P.S. Joskus arki ajaa ihan burnoutiin asti.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Työssä käyvänä neljän aktiivisesti harrastavan lapsen äitinä, en kauheasti ehdi miettiä miltä tuntuu, kun arki ja viikonloput rytmittyvät lasten harrastusten mukaan. Koko ajan on pyykkäämistä, ruoanlaittoa ja koirien viemistä ja siivoamista, kuskaamista sinne tänne. Nyt, kun vanhin on 17v olen jotenkin ymmärtänyt että tämä on loppujen lopuksi lyhyt aika ja ruuhkavuodet loppuu joskus. En kuitenkaan odota sitä, vaan koitan tehdä arjesta mukavaa, käydä jumpassa aina kun lapset on jossakin menossa ja ajatella että kaiken ei tarvitse olla niin viimeisen päälle. Jos en pääse jumpalle alkaa myös pää hitsata kiinni. Välillä syödään puolivalmista ja villakoirat juoksee ovella elävien ohella vastaan. Kun alkaa harmittaa koitan pysähtyä miettimään, että asiat voisi olla paljon hullummin, kaikki ollaan hengissä ja huumoria ja rakkautta riittää, välillä toki myös kyyneleitä. Elämä on niin arvaamaton ja kuitenkin lyhyt, että joka päivästä yritän löytää jotain mukavaa ja asioita joista olen kiitollinen. Olisi kiva päästä etelään ja olisi kiva jos olisi rahaa ja aikaa enemmän, mutta hei, ei tämäkään ole hassumpaa mitä kaikkea jo on. Tsemppiä kaikille äideille ja armollisuutta itselle tässä vaativassa maailmassa.
Mua taas ahdistaa viikonloput. Su on jo aivan loppu ja odottaa arkea, että pääsisi töihin pakoon. Tiedän, aivan hirveätä. Olen jumissa avioliitossa ihmisen kanssa, jonka seuraa lähinnä kartan. Ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Onneksi on arki ja toimistolla oma huone.
Voin niin samaistua. Tyelämässä en tällä hetkellä ole vaan kotiäitinä. Sunnuntait ovat aivan hirveitä. Maanantaikin on vielä hirveä. Lasken päiviä jolloin tulee taas viikonloppu hokien ”kyllä sä jaksat vielä 4 päivää,3 päivää ym ym” Arki on yhtä suorittamista. Aamusta iltaan. Lasten kiukuttelua…milloin mistäkin. Vaatteet ei kelpaa, mikään aamupala ei maistu. Tukkaan ei saa koskea. Esikoinen onneksi huolehtii itsestään aamusin mutta suutaan sekin soittaa. Keskimmäinen viedään alle 2 vuotiaan kanssa eskariin. Takaisin kotiin. Vähän leikkiä ja aamupalaa. Sitten puistoon. Sitten kotiin. Ruokaa laittamaan, aamutiskit, imurointi petien petaus koirien ruoka…ehkä jos ehtii niin kuppi kahvia itselle. Sitten haen nuorimmaisen puistosta. Ruokaa ja pöiväunille. Herätys…joko päikkärit meni. Eikun keskaria hakemaan eskarista….puuh. sitten päivällistä tekemään. Tiskit ja pyykkiä taas jälleen.Ulkoilua. Jos jaksan saatan lähteä salille. Usein kotijumppaan. Sekin ärsyttää. Lapset pyörii ja kyselevät juuri silloin. Sisarukset tappelevat. Kun on ilta..niin tietysti ne ihanat.iltatoimet ja mikään ei taaskaan suju ilman että sataan kertaan sanot.Aamulla kaikki lähtee taas alusta.
Ja joo joskus sitä kaipaa pidempää lomaa kuin vain viikonloppu. Onneksi kohta on hiihtoloma. Ja onneksi on pian kesä….