Välien katkaisu vanhempiin ja tuleeko siitä onni
Sosiaalista mediaa ei voi avata ilman tarinoita siitä, miten joku on ”puhdistanut elämänsä” katkaisemalla välit vanhempiinsa. Termit kuten gaslighting, narsismi ja myrkyllisyys lentävät keskusteluissa vapaasti. Mutta olemmeko menneet pisteeseen, jossa vanhemmuuden inhimilliset virheet kuitataan lopullisella välirikolla?
Milloin välirikko on perusteltu?
On selvää, että on olemassa tilanteita, joissa etäisyyden ottaminen on välttämätöntä oman turvallisuuden ja mielenterveyden vuoksi. Jos lapsuus on täyttynyt vakavista päihdeongelmista, väkivallasta tai vakavasta laiminlyönnistä, välien katkaiseminen voi olla aikuisen lapsen selviytymiskeino. Tutkimustieto tukee sitä, että vahingollisesta ympäristöstä irtautuminen on toisinaan ainoa tapa katkaista traumojen kierre. Ja sitten on se toinen puoli:
Tavallinen vanhempi syytettyjen penkillä
Nyt näemme kuitenkin ilmiön: välejä katkaistaan syistä, jotka aiemmin nähtiin osana tavallista, rosoista perhe-elämää. Vanhemmat, jotka ovat parhaansa mukaan yrittäneet kasvattaa lapsistaan hyviä ihmisiä, saattavat löytää itsensä tilanteesta, jossa heidät on suljettu täysin ulkopuolelle.
Syyllisyyden ulkoistaminen: Kaikki elämän vastoinkäymiset ja paha olo kaadetaan vanhemman niskaan.
Epärealistiset odotukset: Vanhemmalta odotetaan täydellisyyttä, ja inhimilliset erehdykset tulkitaan tahalliseksi vahingoittamiseksi.
Yksipuolinen tuomio: Vanhempi jätetään usein ilman mahdollisuutta selittää, pyytää anteeksi tai tulla kuulluksi.
Välirikko satuttaa myös katkojaa – ja puolison rooli korostuu
Vaikka välien katkaiseminen markkinoidaan usein voimaannuttavana tekona, se on todellisuudessa raskas taakka kaikille osapuolille. Se on suruprosessi, joka ei lopu, koska ihminen on yhä olemassa, mutta yhteys puuttuu.
Tässä prosessissa myös aikuisen lapsen puoliso näyttelee usein merkittävää roolia. Puoliso voi olla se, joka rohkaisee asettamaan rajoja, mutta toisinaan hän voi myös tahattomasti tai tietoisesti ruokkia konfliktia. Jos puoliso kokee vanhemmat uhkana tai kilpailijoina, hän saattaa kannustaa välirikkoon, mikä kapeuttaa aikuisen lapsen tukiverkostoa entisestään.
Mitä menetämme, kun katkaisemme välit?
Kun ovet sulkeutuvat, menetämme historian ja juuret. Erityisen kipeästi tämä koskee seuraavaa sukupolvea: isovanhemmat menettävät lapsenlapsensa ja lapset menettävät isovanhempansa.
Perhe-elämä ei ole suoritus, jossa virheistä saa hylätyn arvosanan. Se on jatkuvaa keskustelua, anteeksiantoa ja yrittämistä. Ennen kuin katkaisemme välit lopullisesti, meidän tulisi kysyä itseltämme: Olemmeko todella tulleet onnellisemmiksi tästä teosta, vai olemmeko vain jääneet yksin syyllisyyden ja surun kanssa?
Jos tämän luettuasi ajattelet, että ehkä voisi vielä puhua asioista, PUHU. Sitten kun vanhempi on haudassa, et voi enää puhua.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 12 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Käytännössä kaikki rajattomat, läheisriippuvaiset ja henkisesti väkivaltaiset vanhemmat ovat omasta mielestään syyttömiä ja uhreja. Harva aikuinen lapsi katkaisee välit omaan vanhempaansa syyttä, sitä syytä ei vanhempi vaan halua nähdä tai ”muistaa”. Lapsenlapset eivät saa toksisista sukunäytelmistä mitään irti, aikuiset ihmiset vain taantuvat samoihin rooleihin. Ihmisellä on oikeus keskittyä omaan perheeseen ja lapsiinsa. Usein nämä uhriutuvat isovanhemmat eivät tätä kestä, kun valokeila ei ole enää heissä ja lopulta ainut keino saavuttaa rauha on radiohiljaisuus. Jos aikuisen lapsuudenperheessä on pahoinpidelty, valehdeltu, jätetty lapset yksin ja nolattu 40 vuotta, on aika loogista, että mitkään juhlapyhäpäivälliset ei enää onnistu.
Meidän perheen elämän laatu parani huomattavasti, kun mies katkoi välit äitiinsä. Ei ollut hankala, vaan täysin mahdoton tapaus. Kaikki yritykset keskustella oli kuin huutaisi tuuleen. Esim kun sanottiin, ettei tarvitsisi tulla ollenkaan lasten iltatoimien aikaan villitsemään lapsia, niin eukko kailotti ettei tästä ole hänelle vaivaa.
Molemmat vanhempani ovat nyt kuolleet. Nuorena välit heihin olivat aika ristiriitaiset. Koin että he yrittivät ohjailla elämääni eivätkä hyväksyneet kaikkia valintojani. Mutta pidimme välit ainakun jotenkin kunnossa. Läheskään kaikkia asioitani en heille kertonut, mutta en halunnut riidellä tai rikkoa välejä. Myöhemmin välit vain paranivat. He olivat omille lapsilleni tärkeitä ja rakkaita isovanhempia. Tunne oli molemminpuolinen ja olen siitä kiitollinen. Nyt kun vanhempani ovat jo poistuneet, olen hyvilläni että välit säilyivät. Olen heistä kiitollinen. Kaikkine virheineen ja heikkouksineen he olivat minulle vanhemmat. Sain heiltä riittävän hyvän alun elämälleni. Enempää en olisi voinut vaatia.
Jos kaikki vähänkin hankalat siivoaa elämästään, ketä enää jää?
Niin, jatkoa edelliseen… tuliko onni, kun puolisoni sisarustensa jalanjäljissä lopetti yhteydenpidon äitiinsä? Ei välittömästi. Ensin oli syyllisyyttä, sääliäkin. Mutta ajan kanssa on tullut helpompaa, onnellisempaa, seesteisempää. Jatkuva varpaillaan olo loppui. Sai aikuisena ihmisenä tehdä omat päätökset ilman alituista kritisointia. Meille suututtiin jopa siitä, kun mies (35 v) osti omilla rahoillaan uuden auton ”ilman lupaa”.
Vapaus on hieno asia!
Anopillani on tilanne, että yksikään kolmesta lapsesta ei ole äitinsä kanssa minkäänlaisissa väleissä. Tämä on kaikkien muiden syy, paitsi anopin itsensä. Täysin viaton pyhimys on. Hän kun on kaikkensa aina tehnyt muiden eteen, hyvää hyvyyttään. No, kyllä te tiedätte narsistisien vanhojen ämmien fraasit.
Olen kuullut anopin tuttavilta, kuinka on yksinäistä hänellä, ja kauhea ikävä lapsia ja lapsenlapsia. Ehkä niin. Välit on täysin rajattomaan, manipuloivaan ja erittäin ilkeään äitiin, anoppiin ja mummoon täysin syystä poikki. Hirviö ollut äitinä. Eikä ota käytöksestään mitään vastuuta, lapset muistavat tai ovat ymmärtäneet loukkaukset ja häiriköinnin väärin.
Ei ole kukaan mustamaalannut ketään. Ei ole ollut riitaa. Poika vain katosi. Ei vastaa kenenkään viesteihin. Kuusi vuotta on jo mennyt näin. Itsellä elämän loppusuora edessä. Äitinä en ikinä olisi uskonut, että tämän joudun kokemaan. Joka päivä odotan häntä.
Tarvittaisiin vertaistukiryhmä ns. tavallisille /”syyttömille” vanhemmille. Terapeutin mukaan vastaavia tapauksia on lukuisia. Suru on vanhemmalla syvä ja häpeä suuri ajatuksesta ”täytyyhän siinä vanhemmassa jotain vikaa olla, jos lapsi laittaa välit poikki”. Entäpä kun ei ole ja lapsi onkin se, joka käyttäytyy kohtuuttoman julmasti vanhempaansa kohtaan? Toki vanhemmalla häpeää myös siitä, että on kasvattanut niin huonosti käyttäytyvän lapsen…
Aina kuulee neuvon puhukaa, joka toimiikon terveissä ihmissuhteissa. Mutta terveiden ihmissuhteiden pelisääntöjä ei voi soveltaa sairaisiin ja epäterveisiin ihmissuhteisiin. Eihän kukaan läheinen voi ”puhua” alkoholistia terveeksi. Ei läheisellä ole mitään tehtävissä alkoholistin tai narsismiin tapuvaisen kanssa. Tärkeintä on dominanssi ja oma totuus. Mutta ennenvanhaan on ajateltu että kulissi pidetään vaikka mikä olisi tilanne.
Minulle käynyt juuri näin. Kahdelle vanhemmalle pojalleni heidän isänsä on mustamaalannut minua ja vaatinut valitsemaan puolia.
Minun kanssani pojat eivät suostu näkemään, puhumaan eikä edes vastaamaan viesteihin. Minua halveksitaan ja loukataan, jos yritän ottaa kontaktia. Olen heidän mielestään narsisti, marttyyri, jonka kanssa ei voi puhua ja joka vaan selittelee ja jonka seurassa ei viihdytä. Isältä varmistetaan ”totuus”, jos yritän kertoa oma näkemykseni. Minua ei muisteta syntymä- tai äitienpäivinä, Heille lähettämiini toivotuksiin ei vastata.
Itse en ole halunnut koskaan lähteä puhumaan pahaa heidän isästään, vaan olen kannustanut kaikkia luomaan omat hyvät välit molempiin vanhempiin ym. sukulaisiin. Itselleni olen toivonut vain rauhaa elää omaa elämääni ilman kontrolloivaa ex-miestäni ja käyttäytymään asiallisesti, kun kohdataan. Mutta tämä ei ole riittänyt.
Ainoa syy, jonka olen pojiltani välirikkoon saanut on, etten ole heidän arvionsa mukaisesti yrittänyt riittävästi luoda läheisiä ja aidosti hyviä välejä heidän isäänsä, joka puolestaan on ”tehnyt kaikkensa”. Minulle tämä ” kaikki” on näyttäytynyt lähinnä toistuvana henkisenä pahoinpitelynä.
Käytännössä minut on siis hylätty äitinä ex-mieheni takia eikä sen, että olisin pahasti epäonnistunut äitinä olemisessa.
Olen niin täynnä surua ja lohduttomuutta. Rakastan lapsiani ja haluan heille pelkkää hyvää. Mutta todellisuus on, että minulle kaikkein rakkaimmat ovat minut hylänneet ja saaneet tuntemaan itseni täysin arvottomaksi. Miten kaikki voi ollakin niin julmaa ja kohtuutonta?
Itse molempiin vanhempiin on välit katkennut ikään kuin ajan saatossa, eikä ole mitään tarvetta korjata asiaa. Taustalla toki toisen vanhemman väkivaltaisuus ja toisen vanhemman on / off välien ylläpito. Omien lasten myötä totesin, ettei on / off isovanhempaa ”tarvitse” yrittää pelkästään itse pitää yhteydessä (lapsen)lapsiin. Vanhempi lapsi on unohtanut toisen isovanhemman jo, eikä tunnistanut kuvasta. Välillä kysynyt missä sinun äiti / iskä ja niksi ei nähdä. Olen kertonut totuuden ja hyväksynyt asian. Pienempi ei tiedä tuokaan vertaa isovanhemmistasn minun puolelta.
Ei ole tarkkaa tietoa missä he efes asuvat nykyään, toinen asuu toisella paikkakunnalla ja toinen ilmeisesti edelleen asuu samalla paikkakunnalla?
Siinä mielessä onnellinen tilanne, että omat isovanhemmat edelleen elossa ja saanut yhden varapapan ja uuden puolison kautta ”varamummolan” ei kylläkään keskenään ole siellä olleet eikä sille ole tarvettakaan ollut.
Mä ajattelisin että tämä on vähän sama kuin avioeron kanssa. Paljon enemmän on niitä ihmisiä jotka pitävät yllä suhdetta toksisiin ja ahdistusta aiheuttaviin vanhempiin kuin heitä jotka katkaisevat välit liian helposti. Yleensä ennen välien katkaisemista ihmiset kokeilevat erilaisia keinoja asettaa rajoja ja vähentää yhteydenpitoa vanhempiin jotka tuovat elämään paljon negatiivisia asioita ja tunteita.
Mikäli joku menee katkaisemaan välit turhan helposti normaaleista arjen kahnauksista ja katuu sitä niin varmaan on mahdollista ottaa uudestaan yhteyttä ja sopia asioita.
Varsinkin lasten takia monet roikkuvat yhteydenpidossa vanhempiinsa, vielä silloinkin kun juuri niiden lasten takia olisi parempi katkaista välit.