Voi kun me uskaltaisimme puuttua toisten asioihin…
Moni meistä suomalaisista on kova paheksumaan muita keskustelupalstoilla ja juoruillessa. Mutta moniko meistä oikeasti puuttuu ja auttaa, jos toisella näyttää olevan ongelmia?
Ei kovin moni. Meillä kyräillään ja paheksutaan, mutta ei auteta. Keskustelupalstojen perusteella vaikuttaa siltä, että lastensuojeluilmoituksiakaan ei tehdä siksi, että joku lapsi kärsii, vaan siksi, että saadaan kiusata…
Olemme saaneet Avaudu tästä -lomakkeen kautta kaksi avautumista samasta aiheesta. Nämä kirjoittajat kysyvät, että miksi kukaan ei puutu, ei auta, ei kysy, ovatko asiat kunnossa?
Nimimerkki Susiäiti kirjoittaa:
”Onko tämä sitä suomalaista kulttuuria, joka tunnetaan niukkasanaisena ja vähän jurona? Että kerran sanoin ”rakastan”, ja ilmoitan sitten, jos tilanne muuttuu? En osaa sanoa, menevätkö kotityöt tasan. Minä siivoan kaiket päivät muiden jälkiä, myös aviomieheni.
Mutta sitten kun kuppi menee nurin ja keräilen itseäni milloin minkäkinlaisen itku- tai raivokohtauksen jäljiltä, en minä niitä sohvapöydälle pinottuja kahvikuppeja mieti. Mietin sitä, että miksi minä olen niin yksin, vaikka en ole ikinä yksin.
Jälkikäteen tajusin, että esikoisen syntymän jälkeen sairastin synnytyksenjälkeisen masennuksen. Kaikki luetellut oireet täsmäisivät. ”Se selittäisi”, totesi mieheni.
Mitä kaikki ympärilläni tekivät silloin kun näkivät, että minä käyttäydyn aivan hysteerisesti vauvan kanssa?
He väistivät, vaikenivat, välttivät sanomasta mitään. Jättivät vielä enemmän yksin.
Eihän se tietenkään läheisten tehtävä ole tunnistaa ja diagnosoida kenenkään masennusta. Mutta lasten takia toivon, että joku olisi uskaltanut sanoa jotain, ja auttanut hakemaan edes jonkinlaista apua. Tai edes keskustellut suoraan ja rohkeasti asiasta. Lukenut vaikka netistä ja sanonut ”kuule, vaikutat aika stressaantuneelta”.
Masennuksen läpi ja yli taistelin itse itseni, päivä kerrallaan, kuvitellen, että tilanteeseen nähden se oli normaali olotila. Nyt, hiukan kirkkaammin mielin katselen arkeamme ja totean sen normaaliksi. Ihan hyväksi.
Mutta minä näivetyn. Olen aina ja ikuisesti lasten kanssa, ilman vapaahetkiä ja omaa aikaa. Olen aina ja ikuisesti keskellä sekasotkua, siivoamassa sitä. Olen edelleen yksin, vaikken ole ikinä yksin.
En edes koe kaipaavani mitään irtiottoja. Mutta miksei kukaan sano edes että ”minäpä katson näitä hetken, että voit juoda kupin teetä rauhassa”?
Meidän arjessamme asiat järjestyvät kyllä, nukunkin tarpeeksi vaikka vauvavuosi on vielä kesken. Kenenkä lapsiperhearki sitä nyt mitään seesteistä joogaretriittiä on. Mutta miksei siinä ole ystävällisiä sanoja, kannustusta, kiireetöntä läsnäoloa? Miksei edes varttitunteja, joissa pysähdytään näkemään ja kuulemaan se toinen aikuinen? Miksei edes pieniä tekoja, vaikka viestejä, joissa kysytään, miten sinä jaksat, mitä sinä ajattelet, mitä sinä olet kokenut tänään?
Minusta tuntuu, että jaksaisin vaikka mitä, jos joku vain näkisi ja kuulisi minut ja minun kokemukseni silloin tällöin. Ja keittäisi sen teen ja sanoisi, että hyvin sä vedät.
Nyt minusta tuntuu, etten jaksa oikein mitään. En edes tätä ihan tavallista arkea. Onko tämä normaalia? Onko tämä vain sitä suomalaista kulttuuria?”
Nimimerkki Huonon äidin tytär kirjoittaa:
”Mitätön, aina väärässä, ei riittävä. Mikä minä olen?
Olen hieman päälle kaksikymppinen ja olen lapsesta asti kokenut että olen ”huono tytär”.
Sitten eräänä päivänä tajusin että mitä jos se, joka tässä kuviossa on huono, en olekaan minä!
Kasvoin kuuden hengen perheessä mukavalla omakotitaloalueella ja meilläkin oli oma talo. Kun nuorin veljeni syntyi minua noin viisi vuotta myöhemmin, alkoi tämän kuuden hengen unelmaperhe sortua. Toki se oli alusta asti tuhoon tuomittu… Pilotti-isäni oli aina taivaalla vähän väliä ja lapset jäivät kotiin perheen toisen kasvattajan, ÄIDIN, kanssa.
Arki oli kamalaa lapsena. Luunappeja, tukistamista, lyömistä, haukkumista, torjuntaa ja jatkuvaa pahaa oloa. Luulin ansainneeni kaiken tämän koska MINÄ olin huono. MINÄ en ollut riittävä. MINÄ en siivonnut kotia ja saattanut veljiäni kouluun. MINÄ en ollut siskoni vanhempainillassa.
Mutta eihän se koskaan ollut minun työni! Minä olin lapsi!
Lopulta näin nuorena aikuisena, joka on asunut milloin missäkin ja käynyt koulua samaan malliin, mietin että olenko minä nyt sitten hyvä…
Minun pitäisi miettiä omaa tulevaisuuttani ja omia tulevia lapsia. Olenko minä nyt riittävä…? Kun olen katsonut kaiken sormieni läpi ja aina antanut olla: ”Ei se mitään äiti. Kyllä mä tiedän ettet sä tahallaan lyönyt.” Haluanko kuulla tämän oman lapseni sanovan minulle joskus? Ei. En halua. Minä haluan olla HYVÄ ÄITI.
Jos tiedät tällaisen ”hyvän äidin” niin toivon että et vain anna asian olla ja ajattele: ”onneksi meillä ei ole noin.” Puutu, vaikuta, auta. Älä anna HUONON ÄIDIN olla huono. Anna mahdollisuus olla parempi. Kiitos.”
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 23 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Minä puutuin erään huonon äidin toimintaan. Kerroin mitä lapsensa on minulle sanonut ja mitä olen nähnyt. Tarjosin apua ja kerroin mistä saa lisää. Olen käynyt esimies- ja viestintäkoulutuksia ja otin niiden neuvot käyttöön sanoakseni mahdollisimman nätisti. Seuraus: Ko. äiti veti itkupotkuraivarit kuin uhmaikäinen ja katkaisi välit kokonaan. Lapsensa kanssa olen edelleen tekemisissä, mutta hän ei saa kertoa minulle enää mitään.
Minusta tämä oli nyt aika kovaa syyllistämistä. Miksi et itse pyytänyt apua, onhan sinulla oma mies. Eikö miehesi olisi ollut luontevin läheinen puuttumaan tilanteeseen, hän sen parhaiten näkee. Eihän kukaan voi perustaa mielipidettään, kun ei ole koko ajan näkemässä. Kyllä apua saa, kun avaa suunsa. Aikuisella ihmisellä on vastuu huolehtia lähtökohtaisesti itsestään, eikä syyllistää muita, kun eivät älynneet olla avuksi.
En oikein ymmärrä tätä koko ”oksennusta”. Olet siis jo ymmärtänyt tarvitsevasi apua, mutta et hae sitä, vaan syyllistät muut ihmiset ja odotat, että joku ”älyään” mitä sinä haluat. Eikö olisi aika avata se suu ja puhua. Aloita vaikka siitä miehestäsi ja pistä hänet ottamaan vastuuta.
Itse olin aikoinaan vähän samassa tilanteessa… Tunnistin oman totaalisen uupumuksen ja yritin pyytää mieheltä apua…
Mies totesi etten voi olla väsynyt kun oon vaan kotona lasten kanssa. Pitää vaan ottaa itseään niskasta kiinni, masennus on naistenlehtien hömppää. .. On ne naiset ennenkin saaneet lapsia yms
No minähän pärjäsin, rämmin eteenpäin ja ylöspäin, hoidin lapset ja kodin ja kaiken mahdollisen.
Nyt lasten isä on ex, lapset nuoria aikuisia /aikuisia… Kahdella mielenterveysongelmia ja olen miettinyt paljonkin sitä että mikä osuus minulla on lasten nykyisiin ongelmiin.
Eron jälkeen muutama sukulainen myönsi että oli joskus miettinyt miten jaksan mutta kun kaikki näytti hyvältä ulospäin…
Joskus jonkun ulkopuolisen kannattaa kysyä ne kuuluisat sanat ”Mitä kuuluu tai miten voit?” ja oikeasti kuunnella vastaus!
Allekirjoitan täysin sen, että täällä on kyräily-, puuttumattomuus- ja väistelykulttuuri. Jos vaikka aivan selvästi näkyy, että yksinhuoltajaäidillä on vakavia mielenterveys- ja päihdeongelmia, miten jopa aivan lähipiiri voi olla puuttumatta asiaan? Tätä voi jatkua vuositolkulla, kunnes tapahtuu jotain ehkä peruuttamatonta. Sitten vedotaan yksilön vastuuseen ja ettei se ollut muiden ongelma. No ei ehkä, mutta eihän ihmisiä jätetä kadulle makaamaan tekemättä mitään, jos on aivan selvästi avun tarpeessa? Miksi ette auttaneet, kun näitte, että tilanne on hirveän huono ja surullinen? Ja kyllä, minä olin se, joka olisi sitä apua tarvinnut. En saanut sitä mistään, vaan tapahtui jotakin hirveää – sen jälkeen sain itse yksin vedettyä kuiville itseni ja lapseni. Muiden suut pysyivät kiinni ja katseet käännettyinä muualle.
Näköjään vuosi sitten kirjoittamani teksti on julkaistu uudelleen. No, voin vähän päivittää kuulumisia.
Ensinnäkin, keskellä synnytyksenjälkeistä masennusta silloin joskus en tajunnut tarvitsevani apua. Luulin, että tilanne oli ihan normaali. Jälkikäteen toivoin, että joku olisi silloin sanonut, että ei, ei ole normaali.
Toisekseen, näistä välittämisenosoituksista parisuhteessa olen kyllä yrittänyt keskustella. Vuosia mentiin kaavalla, jossa ensin yritin rauhassa ja järkevästi kerta toisensa jälkeen, sitten lopulta sain itkupotkuraivarin. Mikään ei auttanut.
Niinpä vaihdoin taktiikkaa ja päätin, että elän tyhjässä avioliiton kuoressa ja rakennan sen sisällä itseäni. Luin kaiken, minkä käsiini sain ja yritin ymmärtää. Tästä kirjoitinkin jo aiemmin jonkun toisen tekstin kommenteissa.
Huomasin, että olenkin itseasiassa vähän yksinäinen susi, että kun keksin itselleni mielekästä tekemistä ja ajateltavaa, en edes kaipaa muiden seuraa. Itselleni löysin apua esimerkiksi tunnelukkoteoriasta ja kiintymyssuhdeteoriasta. Ne taitavat olla vähän muotiteorioita, mutta kenties niiden suosiolle on syynsä. Olen lukenut laidasta laitaan paljon muutakin, esimerkiksi taolaista filosofiaa, unien tulkintaa sekä erilaisia teorioita persoonallisuustyypeistä.
Mutta, ongelmat avioliitossani alkoivat purkautumaan vasta kun keksin perehtyä passiivis-aggressiiviseen toimintamalliin. Tajusin, että se oli meillä ongelma, oli ollut jo lapsuudenperheessäni ja on todennäköisesti laajasti koko suomalaisessa kulttuurissa. Tiedon myötä löytyivät oikeat sanat, oikeat toimintatavat ja mielenrauha.
Nykyään katselen toiveikkain mielin tulevaisuuteen. Annan itselleni kiitosta siitä, että olen hitaasti mutta varmasti kääntänyt vaikeudet voitoiksi. En tiedä, mihin tästä päädytään, mutta minä itse en enää ole kysymysten ja epäilysten suossa, vaan ymmärrän elämääni ja tilanteita ympärilläni kirkkaasti ja syvällisesti. Ja se on jo tosi paljon.
Kun ex lähti yhtäkkiä uuden naisen matkaan ja jäin umpiväsyneenä ja rikki yksin pienten lasten kanssa, mitä tekivät yhteiset ystävät? 9/10 katkaisi minuun välit ja jatkoi exän ja hänen uuden naisensa kanssa vapaa-ajan viettoa. Oletan, että olin liian rikki ja siis liian tylsä.
Erosta olen jo toipunut, tästä en vieläkään
Hei Susiäiti, miksei miehesi suo sinulle teetaukoja tai muita taukoja? Missä hän luuraa? Vauva on yhtä paljon teidän molempien!!
Pystyn samaistumaan ensimmäiseen kirjoitukseen niin hyvin! Itse muistan kuinka kuopuksen syntymän jälkeen kaikki ihasteli miten freessi olen, miten olen pirteä ja jaksava vaikka todellisuudessa kävin isoilla kierroksilla. Olin lähes maaninen, en nukkunut kuin tunteja pienissä pätkissä koska olin niin kierroksilla. Neuvoloita peruin koska en uskaltanut ajaa autoa, sanoin suoraan että tuntuu kuin olisin humalassa väsymyksestä. Silti kukaan ei tehnyt edes neuvola mitään… Lapsen ollessa 3kk olin jo niin loppu että pelkäsin satuttavan lasta joten tajusin vihdoin hakea apua! Onneksi sitä sainkin neuvolan psyk. Sh:n kautta nopeasti. Kävimme mm synnärillä synnytystä läpi ja tajusin silloin että jo siellä oli varoitus merkit näkyvillä mutta silti edes ammattilaiset eivät tajunneet ottaa koppia. Suomi on yksinäisten ihmisten maa!
Joistakin hullusti käyttäytyvistä ihmisustä tulee väkisinkin mieleen, että eikö kukaan läheinen sano mitään?? Tai voihan se olla, että ystvyys loppuisi siihen, jos kyseenalaistaisi ystävän toimia.
Kyllä on täysin ymmärrettävää että ei ole helppo puuttua muiden asioihin. Toki voi puuttua siten että tarjoaa apua tai hakee sitä yhdessä jos toinen ei siihen pysty.
Ihmiset pelkäävät joskus reaktioita, jotkut ihmiset saattavat alkaa agressiivisiksi jos heidän asioihinsa puututaan. Tällaista tapahtuu yllättävän usein ja ehkä siksi vaan mieluummin tehdään joku nimetön lasu.
Toiseksikaan kaikilla ihmisillä ei itselläänkään ole voimavaroja muiden auttamiseen jos omakin elämä on tasapainoilua jaksamisen kanssa.
Joskus myös auttajia pidetään liian itsestäänselvyyksinä ja auttaja uupuu itse.
Onneksi ihmiset menevät avoimempaan suuntaan nykyään ongelmiensa kanssa. Ketään ei kuitenkaan saisi jättää yksin.
valitettavan usein vain kauhistellaan, puhutaan ja juorutaan siellä selän takana. Parempi monesti olisi, jos joku läheinen henkilö tulisi ja kysyisi suoraan, miten voin auttaa, onko kaikki hyvin. Nykyään on helppo tehdä esim. nimettömiä ilmoituksia lastensuojeluun, jopa poliisille. Onneksi Suomessa saa yleensä melko hyvin apua, jos sitä pyytää. Monelle se kynnys avun pyytämiseen on korkea ja silloin olisikin hyvä, jos joku muu sitä tarjoaisi, hoksaisi oikeassa tilanteessa ne oikeat kysymykset esittää ja avun tarvitsija osaisi niihin myös sitten vastata ja auttavaan käteen tarttua.
Allekirjoitan täysin. Täältä puuttuu välittämisen kulttuuri KOKONAAN, vaikka muuta änkytetään. Oma kokemukseni oli vuosien alamäki ja hälytysmerkit selvästi näkyvillä. SILTI kukaan läheisistäkään ei puuttunut mitenkään eikä koskaan kysynyt asiasta. Lopulta romahduksen kautta henkilö pääsi avun piiriin ja näin myös itse auttamaan itseään. Tässäkään vaiheessa läheiset eivät auttaneet millään tavalla. Suomessa kaikki elämä perustuu siihen, että jokainen suorittaa sitä ”työsarkaa” mikä on eteen tullut ja tekee sen mukisematta. Vaikka näkisi läheisen rämpivän hirveässä suossa niin mieluummin ollaan hiljaa ja käännetään katse pois, kuin sairaasta eläimestä.
Aina kirjoitetaan ”miksei kukaan tehnyt mitään?” No, minä olen tehnyt. Olen keskustellut, kuunnellut, yrittänyt auttaa, kertonut olevani tässä, otan lapsia hoitoon, tulen siivoamaan. Vaan arvatkaa mitä… Kun toista vuotta kuuntelet edelleen samaa virttä, kaksi tuntia puhelimessa, kaksi kertaa viikossa, kun käyt paikanpäällä, sama jatkuu.. ”Kyllä haen apua, tarvitsen apua…” ja kuitenkin ihmimen uppoaa samaan suohon. (kyseessä esimerkiksi pahoinpitelevä miesystävä, pahoinpitelevä naisystävä..)
Ja minut haukutaan kun yritän auttaa.. Ei, kiitos, en ole enää valmis auttamaan. Olen menettänyt kaikki kolme ihmistä elämässäni joita yritin auttaa. Kahdesta tein lasun koska pelkäsin lasten puolesta. Minä olinkin yhtäkkiä se paha koska olen itse onnellinen.
Olen tullut siihen tulokseen että pidän itseni kasassa, olen tehnyt itse suuren työn että olen tässä missä nyt olen. Ikävä kyllä jokainen on oman onnensa seppä.
On totta ettei auttajan osa ole helppo. Autettavaa tilanne ei aina parane, vaikka tarjoat apuasi vaikka kuinka. Aina viranomaisetkaan tai koko palvelujärjestelmä ei pysty auttamaan, etenkään mikäli autettavalla ei ole riittävää motivaatiota muutokseen. Silloin ei auta muu kuin auttajana pitää kiinni omista rajoistaan, ettei uuvu auttamiseen.
Välillä on tasapainoilua sen kanssa, mitä voi sanoa toiselle, jotta välit eivät katkea. Voiko tehdä lastensuojeluilmoituksen kun on ensin tehnyt jo kaikkensa auttaakseen?
Katkeavatko välit, kun ehdotat hakeutumista mtpalveluiden piiriin?
Toisen ihmisen elämää ei voi eikä saa elää. Jokaisella on omansa. Auttaa kyllä voi vaikkapa viemällä ruokaa tai vahtimalla vähän aikaa lapsia. Mieluiten kuitenkin projektiluontoisesti.
Moni kokee toisen asioihin puuttumisen hankalaksi. Pelätään, että henkilö loukkaantuu kun kuitenkin kyse herkistä asioista. Itse kun ohjeistin erästä henkilöä tai varoitin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, en saanut mitään vastausta viestiini.
Voi olla, että ei ehkä tiedetä miten pitäisi reagoida ja auttaa jottei tee sitä kömpelösti. Itse aikoinaan sain julmaa kohtelua puolisolta vastaavassa tilanteessa ja hän onkin nykyään exä.
No huhh hei, taas mennään. Olen aika kypsä näihin tilityksiin joissa toivotaan lähes ajatuksenlukutaitoa ja repeämistä muiden elämän kantajiksi. Jos perheessä on kaksi vanhempaa niin suu auki ja sano miltä tuntuu. Jos et tosiaan itsekään ole aikaisemmin huomannut masennustasi niin miksi oletat että muut olisivat. Puhut toiveistasi, että joku huomaisi ja tarjoisi apua ja kiittelisi että hyvin sä vedät. Kenelle olet osoittanut samanlaista huomiota? Miksi oma kiitos ja tyytyväisyys ei ole tarpeeksi? Oletan että olet omasta mielestäsi hyvä vanhempi kun haluaisit kiitosta siitä miten hyvin vedät. Kiitä itseäsi niin muutkin tekevät. Jos nyt jäät odottelemaan kiitosta muilta niin saat odotella ehkäpä loppuelämäsi. Jos edelleen tuntuu masennus ja alakulo niin reippaasti hakemaan apua vaikka ihan terveyskeskuksen kautta ja otan vastuun omasta hyvästäolostasi ja jaksamisestasi kun et vaan toivo vaan avaat suusi ja pyydät apua.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi.
Arvostus lähtee AINA itsestä ensin. Eikö jokainen opeta omille lapsilleen samaa, älä hae hyväksyntää muilta vaan ole rohkeasti ja ylpeästi juuri oma itsesi. Mitä sen väliä mitä muut ajattelee, kun itse tiedät miten asia on.
Ja kyllä sitä tunnustusta jokainen kaipaa rakkauttaan ja läheisiltään, mutta ei se toivomalla tule vaan avoimella puheella.
Samoin kuin se, että joku ihan oikeasti uskaltaa ottaa vaikeatkin aiheet esille, jonka toinen voi ottaa arvostelua tai muuten loukkaantuen, vaatii todella hyviä kommunikaatiotaitoja ja vahvaa luottamusta.
Valitettavasti se ei vain ole aina näin. Vaikka sanoo ääneen, toivoo, uhkailee tai mitä tahansa, niin se toinen ei osaa ottaa vastaan, vaan toteaa ettei hän nyt vain ole sellainen, jolta moinen luonnostaan onnistuu. Ja kyse voi olla niinkin pirun vaikeasta asiasta, kuin vaikka siitä, että voisitko joskus sanoa vaikka, että näytän nätiltä. Takana kuitenkin yhteiseloa liki 30 vuotta, ja välillä ”muuten hyvässä suhteessa” mietin mitä tässä teen, kun puhuminen ei onnistu, saa vain toisen poteroihin ja takajaloilleen puolustusasemiin.
On olemassa erilaisia rakkauden kieliä. Kaikille puhuminen ei ole se oma kieli. Oma mieheni ei koskaan sano rakastavansa minua. Joskus, hyvin harvoin, tyyliin harvemmin kuin kerran vuodessa, saattaa kehua kauniiksi. Silti tiedän, että hän rakastaa. Se näkyy katseessa ja siinä kuinka hän minua muuten huomioi. Alkuun, ja joskus vielä näin vuosien jälkeenkin, tuo puhumattomuus välillä häiritsee, mutta olen ymmärtänyt, että mieheni viestii toisin. Parisuhteemme on todella hyvä.
Näinhän se on, pitää yrittää sanoa, puhua, selittää…
Mutta jos toinen ei vaan ymmärrä (=halua ymmärtää)
Ja kun toinen tarpeeksi usein sanoo että nariset turhaa niin alkaahan sitä itsekin uskoa siihen!
Mulla kesti 15v tajuta asia, 10v yritin saada asioita muuttumaan (myös omaa käytöstä… Yritin olla ”täydellinen äiti ja hyvä vaimo” mutta kun sekään ei riittänyt) ja sitten kun mikään ei muuttunut… hain eroa. Toinen osapuoli toteaa ettei hän ymmärtänyt että olin tosissani, luuli että mun puheet oli vaan sellaista yleistä napinaa, ei hän ollut viitsinyt kuunnella …
Yritä siinä sitten saada sitä teetaukoa…
Juuri näin. Kukaan ei ole ajatuksenlukija ja jos voi huonosti, siitä on itse puhuttava.
Mitä jos ihan jokainen ihminen ympärillä haluaa jonkun kiittävän ja jonkun huomaavan. Itseään pitää arvostaa ja kiittää joka päivä!
Susiäidille: Mikä ihana super äiti sinä olet ja kuinka hienosti pärjäätkään!
Onneksi ja samalla myös ikäväksi lapset ovat pieniä loppujenlopuksi aika pienen aikaa ja kohta huomaat juovasi teetä rauhassa.
Tuskin silti unohdat aikaa kun kaipasit apua ja läsnäoloa mutta ehkä sinä päivänä kun oma kätesi on se käsi joka ojentuu toista kohti kun näet tämän saman kaipuun, ehkä silloin ympyrä sulkeutuu sinulle.
Et itse saanut sitä mitä kaipasit mutta näit sen ja tunnistit sen. Mitä voimaa kun vielä taistelit sen taaksesi.
Sinä voit olla se joka on tuota kaikkea hyvää ja ehkä niin muutkin oppivat sitä tekemään.
Kaunista ja hyvää sinulle huomiseesi, hyvin sä vedät 😘
huonon äidin tyttärelle:
Olen pahoillani että jouduit kokemaan lapsuudessa moista kohtelua, sinä et sitä ansainnut eikä sinussa ole mitään vikaa.
Mikä ikinä äitisi on moiseen ajanut ei se ole ollut mitenkään sinusta riippuvaista. Olen pahoillani myös että me muut petimme sinut emmekä nähneet hätääsi.
Sinä et antanut minkään tapahtua itsellesi vaan sinulle tehtiin vääryyttä, ei ole lapsen tehtävä hoitaa äidin roolia yhtään enempää kuin huolehtia siitä ettei häntä satuteta. Äidin kuuluu suojella lastaan myös itseltään.
Äitisi ja isäsi epäonnistui vanhemmuudessaan ja niissä tehtävissä mitä vanhemmuus tuo mukanaan.
Se mitä ja kuka sinä olet, ei ole sama kuin se mitä sinulle on tapahtunut.
Sinä itse saat valita millaisen tulevaisuuden haluat ja mitä annat ihmisille ympärilläsi.
Se että näet ettei mikään tästä ollut syytäsi ja ettet ansainnut mitään siitä puhdistaa sinut.
Jos et jo käy jossain puhumassa asioista suosittelisin että käyt. Saat työvälineitä ravistaa menneisyyden taakkasi harteiltasi.
Olet herkkä ja myötätuntoinen ihminen josta tulee vielä jokupäivä ihana äiti.
Kaikkea hyvää sinulle!