Voiko toisen pelastaa?
Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu 7.3.2013.
Matti Nykäsen kihlattu Susanna Ruotsalainen kysyy Annassa, onko vain niin ettei hän pysty pelastamaan Mattia. Näin se on. Vaikka me naiset aina haluamme, me emme voi pelastaa rikkinäisiä miehiä:
Susanna Ruotsalaisen ulostulo on oikeasti tärkein viesti huomisen naistenpäivän kunniaksi: todella fiksun oloinen nainen kertoo rehellisesti räpistelystään miehen kanssa, jolle mikään ei riitä. Viina vie ja sen mukana tulevat ongelmat. Silti nainen haluaa pelastaa miehen, koska rakastaa. Ja niinhän me teemme. Me rakastamme ja pelastamme vuoronperään.
Nainen pelastaa viinaan, vihaan, työhön, työttömyyteen, peleihin, ruokaan, masennukseen, ahdistukseen ja toisiin naisiin uponneen miehensä, koska rakastaa. Ja mies uppoaa yhä lisää kun on se nainen siinä pitämässä pinnalla. Välillä mukana uppoavat naisen ja miehen lisäksi kokonaiset perheet, koska kukaan ei osaa päästää toisestaan irti. Rakkaus upottaa, toisinaan.
Kuva Megan te Boekhorst, ylin kuva Daniel Curran.
Naiset ovat mestareita itse antamaan kaltoin kohdelluksi tulemiselleen selityksiä. Kun mies sortuu taas pulloon, nainen syyttää itseään tai miehen kavereita. Kun mies lyö, vika löytyy olosuhteista. Kun mies uppoaa työhönsä niin, ettei koskaan huomaa naisen olevan ihminen siinä vieressä, nainen selittää sitä joka päivä uusilla selityksillä. Miehellä on se työ, eiku viina, eiku työ tai viina. Miestä pitää ymmärtää. Ja niin kauan kuin miestä ymmärtää, miehen ei tarvitse ottaa itse vastuuta mistään.
Väitän, ettei toista voi pelastaa. Tai voi, jos on hukkumassa veteen, mutta ei juuri muualla. Pelastus lähtee itsestä, eikä kenestäkään itsen ulkopuolelta. Jos pelastuksen tarpeessa oleva ei halua kuiville, mikään seireeni ei saa häntä kuiville.
Rakkaus ei ole pelastamista eikä pelastaminen rakkautta. Tosi rakkaus on sitä, että ollaan tasa-arvossa ja kilpaillaan toinen toisensa huomioon ottamisessa joka päivä. Että huomataan toisen ihmisen tarpeet ja näytetään rakkaus arjessa. Vaikka ”kaiken se kestää”, pelastaa se ei voi, väittää Huono Äiti.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 17 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Toisinaan noin, välillä toisin päin.
Minä yritin ”pelastaa” puolisoni itsensä pakenemiselta, siltä ettei näytä aitoa itseään kenellekään, edes itselleen. Uskoin, että rakkaus, aika ja oma varovainen esimerkkini voisivat auttaa. Rohkaisin, kehuin ja kannustin, mutta mikään ei auttanut. Ei aitoa itseä, ei sanoja itsestä ja omista tunteista, tarpeista.
Loppu tulee, kun toinen uupuu ja toinen olettaa, että toinen osaa lukea ajatuksiaan. Sitten ei enää ole mitään, mille rakentaa, toinen jatkaa pakomatkaansa eroten, edelleen sanoittamatta ajatuksiaan ja tunteitaan.
Jään tyhjän päälle ihmettelemään, yhdessä rakennettu elämä sylissäni, yksin hoidettavana, valmiiksi uupuneena. Ainoa mikä enää oikeastaan ihmetyttää, on se, että miksi itse halusin jaksaa kaikki nämä vuodet, vielä sittenkin kun jo tiesin ettei taida onnistua. Onko se rakkautta vai idiotismia, kas siinäpä pulma.
Kirjaimellisesti pelastin aviomieheni. Tavatessamme hän oli ollut masentunut 9vuotta, rinnalle oli kehittynyt ahdistuneisuushäiriö jota hän hoiti alkoholilla. Hän myös viilteli, yritti monta kertaa itsemurhaa jne. meno oli kyllä hankalaa. Lopputulos oli täysin päihteetön rakastava isä !
Naiset vastaan miehet asettelua taas. Naiset ovat ihan yhtä usein rikki ja heitäkään ei voi pelastaa. Pettäminen taas naisten keskuudessa usein oikeutetaan esim. sillä, ettei mies anna tarpeeksi rakkautta. ”Voi sinua raukkaa, hyvä kun petit”.
Minäkin yritin monta vuotta pelastaa miehen, joka joi. Joi iloon, joi stressiin, joi v-tutukseen. Joskus kännipäissään kävi päälle. Oli kännin piikkiin laitettua sutinaa toisten naisten kanssa.
En ymmärtänyt, en selitellyt mutta peittelin ja jatkoin elämää yhdessä, jotta lapsilla olisi ehjä koti. Olin myös kauhuissani yksin jäämisestä kahden alle 5vuotiaan lapsen kanssa. Eipä kylläkään mies juuri lasten- tai kodinhoitoon osallistunut, koska stressi, työt, lapsiperhearjen uuvuttavuus. Lapset piti saada nopeasti nukkumaan, koska stressiä purkamaan piti avata kalja. Tai 8. Tai pari pulloa viiniä. Mikään juhla ei ollut liian pieni, jottei sitä olisi viinillä juhlistanut ja viikonloput ja lomat eivät olleet mitään ilman tissuttelua koska ”keski-euroopassakin tehdään niin”. Määrät vaihtelivat, mutta yksi asia pysyi: päihtyessään mies oli öykkäri, sovinisti ja kovaääninen kusipää mutta omasta mielestään vain ulospäin suuntautuva seuramies. Minä pyöritin kaikkea arjessa, järjestin perhejuhlat ja sumplin lastenhoitokuviot. Ja minä olin Vihainen. Aina. Nalkutin, pari kertaa uhkasin lähteä, raivosin ja itkin. Kuulin kaikki mahdolliset lupaukset paremmasta tulevaisuudesta, kuinka ”vielä näkisin” miten mies parantaa tapansa. Nalkuttamiseni oli toki myös syy juoda, alkoholista ei miehen mukaan ”tarvinnut tehdä ongelmaa”. Nykyään tiedän, että alkoholisteilla on aina v-mäinen puoliso.
Sitten jokin minussa naksahti. Luovutin. Päätin, että juokoon itsensä hautaan, en anna hänelle enää mitään huomiota. Tiedostin, että mahdollistin miehen käytöksen pitämällä kulissit pystyssä vaikka niiden sisällä voimme pahoin. Käsitin myös, että rakkaus oli palanut loppuun, kun huomasin olevani täysin välinpitämätön miestä kohtaan. Aloin kaikessa hiljaisuudessa järjestellä lähtöä, asuntoa, omia työkuvioita yksinhuoltajuutta ajatellen.
Sitten tuli päivä, jolloin pakon sanelemana mies joutui, tai pääsi, interventioon kaikkien läheistemme toimesta. Viimeiseen saakka mies vähätteli, valehteli, puolustautui, syytti minua ja puolusti alkoholia, elämänsä rakkautta. Näissä tunnelmissa kokous loppui ja keskustelin miehen kanssa vielä kahdestaan, aioin ilmoittaa että ero on nyt edessä enkä enää tulisi hänen kanssaan kotiin. Ennen kuin ehdin avata suuni, mies alkoi Puhua. Tiedän tarkalleen hetken, jolloin myös miehessä naksahti jotain ja kaikki se mätä, mistä olin ollut vuosia tietoinen mutta jonka mies oli aina kieltänyt, pääsi purkautumaan. Mies puhui salajuomisestaan, miten ei voinut juomisen aloitettuaan lopettaa ja miten vihainen oli, kun ei saanut syystä tai toisesta juoda. Kaiken tämän tiesin ja kaikesta olin ajan kuluessa miehelle vuoroin puhunut, vuoroin raivonnut ja oli todella epätodellista kuulla se rehellisesti miehen suusta. Mies kertoi tunnistavansa alkoholistin itsessään. Ensimmäistä kertaa ikinä mies puhui totta asiasta. Silmistä, asennosta, kaikesta näkyi luovuttaminen mutta myös helpotus siitä, että salailu on ohi. Miehen oli pakko ottaa vastuu omasta toiminnastaan ja vihdoin myöntää olevansa voimaton alkoholin edessä.
Seuraavat pari päivää vietimme kaksistaan. Puhuimme alkoholista, sen vaikutuksesta kaikkeen elämässämme, hänen suhtestaan siihen. Istuimme paljon, riitelimme ja minä sain purettua kaiken vihan ja katkeruuden, jota olin sisälläni kantanut. Lopulta sovimme, että jatkamme yhdessä päivä kerrallaan. Se oli meille uusi alku, joka on kantanut pian puoli vuotta. Pieni aika, tiedän. Tänä aikana olemme keskustelleet todella paljon, enemmän ja rehellisemmin kuin koskaan. Mieheni on myös omasta mielestään alkoholisti, joka ei enää voi juoda. Minä puolestani uskallan nykyään puhua suoraan, olen purkanut itkuraivareilla vanhojakin asioita ja olemme puhuneet minua satuttaneista tapahtumista ensimmäistä kertaa niin, että olen tullut kuulluksi, eikä kokemuksiani ole vähätelty. Miehen suhde lapsiin on vahvistunut, nykyään lapset ikävöivät isää tämän ollessa poissa. Nykyään meillä siivoaa joku muukin kuin minä. Enää minun ei tarvitse hävetä juhlissa öykkärimäistä ääliötä, joka vuosien saatossa onnistui loukkaamaan kaikkia ystäviäni ja vanhempiani. Suhteet heihin ovat miehen osalta nyt parantuneet, vaikka niiden rakentaminen onkin vielä kesken.
Ei tämä tietenkään täydellistä ole ja luonnollisesti riitojakin on. Olen realisti ja 98% varma, että takapakkia tulee jossain vaiheessa, luottamuksen palautumiseen tulee menemään vuosia. Koko perheemme voi kuitenkin paremmin kuin koskaan, riidat ovat melko pienistä asioista ja huomaan olevani uudelleen aika ihastunut mieheen. Negatiivisen, painostavan ilmapiirin on korvannut lämpö ja taistelutahto yhteisen, hyvän elämän puolesta. On toivoa. Toivon, että asiat jatkuvat näin mutta tiedän, etten koskaan enää palaa siihen elämään, jota vielä vuosi sitten elimme.
Naisten pelastaminen onnistuu ihan yhtä hyvin: kaveripiirissä on akateeminen alkoholisti, sarjapettäjä/perheen hylkääjä jne.
Oma akateeminen suomalainen vaimoni paljastui rajatilapersoonallisuushäiriöiseksi kun vuosia yritin. Terapiaan vein ja julisti teraputin epäpäteväksi kun käski olla huutamatta ja suositteli x:lle psykoterapiaa. Minä läksin ja x meni astrologille…
Naisissa on päävikaisia suunnilleen sama prosentti kuin miehissä mutta naisten tuhoava kätytös on edelleen tabu.
Olet oikeassa.
Näinpä oon kohta 10 vuotta yrittäny pelastaa isäni, ettei se jois itteään hengiltä, mutta niin se häytyy pikkuhiljaa luovuttaa ja tajuta ettei toista voi pelastaa? :'(
Rakas Sie vaan, kyllä se valitettavasti niin on, että et sinä isäsi juomiseen voi mitenkään vaikuttaa. Mutta niinhän se on, että sitähän lapsi yrittää viimeiseen asti – pelastaa vanhempansa, koska lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan on niin suuri. Siinä unohtuu se, että sen rakkauden pitäisi olla toisinpäin – vanhemman pitäisi rakastaa lapsiaan niin paljon ettei juo. Mutta kun se viina vaan vie kun se on sellainen pirulainen. Yritä olla pelastamatta jos vain voit. Jos et voi, älä hukkaa omaa elämääsi. Toivottavasti sinulla on ihmisiä, joiden kanssa voit jakaa tuon elämäsi surun. Voimia!
Mulla meni monta vuotta tajuta toi. Aina sitä jtn kexi mixei voi lähteä huonosta suhteesta, millon se oli raha, millon toisen paha olo, millon mikäki. Piti sairastua masennuxeen, romahtaa täysin, ja senkin jälkeen sitkuttelin sen toisen osapuolen kanssa ja takia. Nyt, vihdoin ja viimein, oon tajunnu ettei se kannata eikä hyödytä. Jos toinen ei itsessään mtn vikaa nää eikä ongelmiaan myönnä, en mäkään voi sillon sitä auttaa ja pelastaa. Lopulta pakkasin kimpsut, kampsut ja kakarat, ja muutin pois, ja näiden neljän kuukauden aikana mitä oon omillani asunu, oon huomannu kuinka paljo helpompaa on tää elämä ku sitä voi elää niinku haluaa, helpompaa kun on tajunnu ettei toista voi pelastaa vaikka niin haluiski. Harmittaa vaan ainoastaan se etten tehny tätä päätöstä aikasemmi..
Hyvää Naistenpäivän jatkoa jokaiselle <3
Kyllä miehen voi pelastaa. Mutta sitä ei tee nainen.
Pelastus tulee ulkopuolelta tämän kamaran.
Puhun nyt ihan kokemuksesta, en opitusta tai mahdollisesti kuullusta.
Kestävä ja todellinen pelastus tulee Jumalalta.
”Usko Herraan Jeesukseen, niin SINÄ pelastut’.
Ja se on jo valmis, kunhan ihminen ottaa sen vastaan.
Ihan armosta=> Jokaiselle joka USKOO!!
Tää on niin totta! Harmi et kesti vuosia tajuta sama asia… 🙁
Jep, näin on näreet! Hyvää naistenpäivää meille naisille!
Näin se on, toista ei voi pelastaa :/ Vaikka usein toivoisi, että rakkaus pelastaa, niin ihan kaikkeen sekään ei pysty. Nuo riippuvuus asiat on niin syvällä jossain, että niihin auttaa lopulta vain oma halu.
Juuri eilen keskustelin aiheesta taxikuskin kanssa. Emme tapaus Nykäsestä vaan yleensäkin naisista, jotka eivät pysty päästämään irti kuvaamasi kaltaisista miehistä. Kun nämä miehet vielä tekevät lähtemisen vaikeaksi uhkailemalla, että tekevät pahaa joko naiselle tai itselleen. Todennäköisestihän nainen on jo joutunut henkisesti kärsimään suhteessa. Pitäisi tosiaan ymmärtää, ettei hän, siis nainen ole vastuussa toisen tekemisistä.
Yhtään tuon paremmin ei mitenkään voi sanoa. Kiitos, ja hyvää Naistenpäivää!
Hyvää Naistenpäivää!!
<3