Yksinhuoltaja: Ystävät, teidän puheenne rakkaudesta eivät tee siitä kovin houkuttelevaa
”Parisuhde on ihana asia ja kaksi vanhempaa lapselle on ihanne, koska lapsen kasvattaminen on kokopäivätyötä ja talouskin voi paremmin, kun tuloja tulee kahden aikuisen toimesta. Minä kuitenkin olen yksinhuoltaja. Olen ollut siitä asti kun lapseni syntyi ja tiedätkö mitä, en voisi olla onnellisempi.
Koen ahdistusta vain silloin kun parisuhteessa olevat ystäväni kertovat toivovansa että löytäisin jonkun elämääni ja kuinka on ihanaa kun kotona on toinen aikuinen. Yksi jopa kertoi, että hänen lapset rakastavat isiään niin paljon ettei voisi kuvitellakaan, että lapset eivät isiä joka päivä näkisi.
Ihanat ystävät, haluan kertoa teille että voin hyvin. Käyn töissä, tuon kotiin leivän ja päälle vaatetta, kotini on siisti ja nukun paremmin kuin hyvin. Meillä on arki hallussa, rutiinit luovat turvaa niin äidille kuin lapsellekin. Lapsikin kukoistaa ja on iloinen ja terve.
En koe tarvitsevani puolisoa kotiin ja kun silloin tällöin minulle iskee pienen pieni kateuden kipinä yksinolosta niin ajattelen salaa asioita, joita olette minulle puolisoistanne kertoneet. Ajattelen niitä pilke silmäkulmassa ja hetken päästä totean taas selviäväni loistavasti yksin. Tässä jokunen näitä pikkuisen tuhmia ajatuksiani:
- Minun ei tarvi koskaan väitellä siitä kumpi nousee lapsen kanssa kuudelta aamulla. Ei perustella väsymystäni sillä että valvoin yhteen asti yöllä ja olen niin väsynyt. Minä en koskaan valvo yhteen asti yöllä koska se olen minä joka herää joka aamu.
- Minun ei koskaan tarvitse kerjätä puolisoa käymään kaupassa.
- Minun ei koskaan tarvitse pyytää lupaa käydä ystävän kanssa kahvilla. Minä käyn kahvilla milloin haluan, lapsi mukana.
- Minun ei koskaan tarvitse miettiä kumman aikuisen vuoro on laittaa ruokaa. Tai kuunnella sohvalla makaavalta puolisolta valitusta kuinka hänellä on nälkä. Minä suunnittelen ruoat ja ruoka on joka päivä pöydässä, minun toimesta.
- Minun ei koskaan tarvitse katsoa kellosta kumpi meistä aikuisista on nyt viihdyttänyt lasta enemmän.
Kuva Bruno Nascimento. Ylin kuva Chema Photo.
- Minun ei koskaan tarvitse kerätä vaatteita lattialta. Ei puolison eikä lapsen koska lapselle opetin missä pyykkikori on ja lapsi oppi sen nopeasti.
- Minun ei koskaan tarvi valittaa että joudun aina siivoomaan yksin puolisolle jolla on raskas työ, selkävamma tai vaan asennevamma. Minä tiedän, että jos sotken, joudun siivoamaan. Joten elämme siististi ja siivoamme jälkemme. Voin ystävät sanoa käsi sydämellä että minulla on siistimpää kuin teillä.
- Kukaan ei tervehdi minua äkäisesti kun tulen kotiin. Ei tiuski ja sano menevänsä päiväunille kun oli lapsen kanssa yksin jopa tunnin!
- Lapseni ei tarvitse koskaan kuunnella vanhempien huutoriitelyä. Eikä lapsen tarvitse koskaan huutaa että lopettakaa riitely.
- Minun ei tarvitse tapella siitä kuka nukuttaa lapsen.
- Minun ei tarvitse miettiä miksi puoliso ei halua minua ja kuinka tyytymätön olen seksielämääni. Minulla on hyvä seksielämä. Siihen ei tarvitse toista ihmistä.
Yksinhuoltajat ovat monitaitureita ja vahvoja ihmisiä. Rakkaus tulee aikanaan mutta ystävät, teidän puheenne eivät tee siitä kovin houkuttelevaa.”
Nimim. Onnellinen
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 45 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Kotityöt ja kasvatuksen hoidan kyllä itse, mutta kaipaan sitä että olisi kaveri jonka kanssa tehdä mukavia asioita ja reissuja.
Parisuhde voi olla ilman yhdessä asumistakin. Ja sehän on parasta! Saa kaiken rakkaudesta, mutta ei yhtäkään huonoa puolta, mitä jaettu talous toisi tullessaan.
Tämä. Todellakin!
Ei minunkaan, vaikka olen parisuhteessa.
Allekirjoitan täysin! Sillä erolla että mulla on kokemusta myös siitä ydinperhearjesta, 15v parisuhde lasten isän kanssa ja sinä aikana kerkesivät lapset kasvaa niin että nuorin oli päiväkotiuraansa päättelemässä ja isoin esiteini.
Nyt kun jälkeenpäin ajattelee, paljon helpommalla olisi päässyt jo ne pikkulapsivuodet jos olisi osannut antaa periksi siinä vaiheessa kun alkoi ymmärtää ettei parisuhde ja perhe-elämä toimi. Ikävä kyllä aiempien sukupolvien opetukset ehjästä perheestä ja ulkopuolisten ihmisten kuva siitä miten onnellinen perhe me ollaan sai mut epäilemään liian kauan. Silti muistelen lasten varhaisvuosista lämmöllä lähinnä niitä aikoja kun ex-mies oli pidempään poissa ja saatiin lasten kanssa elää rauhassa omaa arkeamme. Niin paljon helpompaa ja rennompaa.
Vaikka vastuu lapsista jäi käytännössä kokonaan mulle eron jälkeen ja tietty perheen tulot kaventuivat vajaaseen puolikkaaseen aiemmasta, olen jaksanut itse paljon paremmin ja taloudellisesti ollaan oltu turvallisemmassa ja vakaammassa asemassa kun tiedän minkä verran rahaa on käytössä ja voidaan budjetoida se järkevästi. Ei tule enää yllätyksenä mitään laskuja, osamaksuja, kulutusluottoja tai ilmoituksia että toisen tili on tyhjä vaikka hänellä on vielä omia laskujaan maksamatta. Ollaan pystytty paremmin matkustamaan, remontoimaan kotia, harrastamaan ja hankkimaan meille iloa tuottavia asioita.
On ollut myös helpompi kasvattaa lapsia kun ei ole taloudessa sitä toista aikuista joka tekee tyhjäksi kaiken mitä sanot. Lapset ovat oppineet paremmin ottamaan vastuuta kotitöistä kun sohvalla ei enää makaa sitä toista aikuista jolta puuttuu kyky ja halu osallistua. Nyt kun katselen juuri kotoa pois muuttanutta esikoispoikaani ja hänen ja tyttöystävänsä pyörittämää taloutta ajattelen että vanhempien avioero oli varmasti suurin ja paras lahja mitä olen hänelle pystynyt antamaan. Niin hänen itsenäistymisessä ja parisuhteessa tänä päivänä kuin vanhemmuudessa joskus tulevaisuudessa. Saman toivon näkeväni myös tyttärissäni aikanaan.
Mitä nykyiseen parisuhteeseeni tulee. Emme asu yhdessä eikä yhteen muuttaminen ole varmaan ajankohtaista lähiaikoinkaan. Silti kumppanini on näinä parina vuotena antanut parisuhteellemme ja perhe-elämällemme, jopa lapsilleni enemmän kuin lasten isä kaikkina näinä vuosinamme.
Ettei tulisi väärinkäsityksiä, en ole mitenkään parisuhteita tai ydinperhettä vastaan. Mulla on ystäviä ja sukulaisia jotka ovat pitkissä ja onnellisissa parisuhteissa ja heille todella nostan hattua.
Kukaan näistä toimivassa parisuhteessa olevista läheisistä ei ole kuitenkaan missään vaiheessa kritisoinut mun eroa, eivät ole eron jälkeen olleet hoputtamassa etsimään kiireesti uutta miestä ”ettet vaan jää yksin” tai nykyisen parisuhteeni aikana olleet kiirehtimässä yhteen muuttamiseen ja uusperheen perustamiseen.
Kaikki nämä ihmiset jotka ovat olleet mulle parisuhdetta puoliväkisin tunkemassa tai eron hetkellä olleet sitä mieltä että vielä pitäisi niitä kiviä käännellä ja lasten vuoksi yrittää ovat itse ihmisiä joiden parisuhde ei mun silmiin vaikuta kovinkaan toimivalta.
Hassu juttu sinänsä, olisi alkuun miltei luullut asian olevan toisinpäin. Mutta ehkä huonossa parisuhteessa roikkuvat sitten jossain määrin pelkäävät sitä yksin jäämistä, ajattelevat puolison olevan kuitenkin joku itseisarvo mistä pitää pitää kiinni. Kenties hyvässä parisuhteessa olevat osaavat paremmin arvostaa parisuhteen toimivuutta ja kumppaniaan ja ymmärtää sen että mitä tahansa ei tarvi eikä kannatakaan sietää parisuhteen eteen. Että parisuhteen kuuluu kuitenkin pääasiassa tuottaa iloa ja antaa voimia eikä päinvastoin.
Noilla asioilla ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, normaalissa hyvässä suhteessa noita ongelmia ei ole olemassakaan. Kyllä näyttää ihmiset olevan huonoissa suhteissa ja ajattelevat vielä, että se on jotenkin normaalia ja kuuluu asiaan. Ei ole, eikä kuulu. Hyvässä suhteessa vastuu jaetaan, autetaan ja tuetaan toisiaan , puhalletaan yhteen hiileen. Kummallakin saa olla muutakin elämää. Kannattaa odottaa sitä oikeaa ihmistä, jonka kanssa se elämä oikeasti helpottuu, eikä vaikeudu.
Lennosta vaihtamalla paranee myös lasten elämä aikuisina?
Miksi se toinen pitäisi edes olla saman katon alla? Rusinat pullasta ja etäsuhde! Saa kaikkea ihanaa, mitä siihen kuuluu, mutta ei niitä huonoja puolia.
Yksinhuoltajan lapsena myös kiitän äitini päätöstä pysyä yksin sen jälkeen kun heitti pihalle alkoholistisen pettävän isäni. Kotona oli turvallista ja rauhallista sen jälkeen ja lapsuudesta hyviä muistoja. Toista olen kuullut esimerkiksi kumppaneilta jotka ovat ydinperheistä missä on sitten huudettu, tapeltu ja petetty. Silti väkisin pysytty yhdessä.
Olen samaa mieltä, parempi yksin kuin huonossa suhteessa. Hyvässäkään suhteessa ei toki aina mee yksiin ja myös Yh on omat haasteensa, mutta ainakaan ei joudu pettymään kun odottaa että joku muu tekis jotain, itse kun tekee niin tietää että on tehty. Toki eipä niitä kukaan tee puolestakaan.
Selkeys rytmissä ja siisteys jotain mistä erityisesti nautin!
Ehdottomasti samaa mieltä. Miehet on vaan lisälapsia. Aluksi on kivaa, mutta kun arki astuu kuvioihin niin saa aina olla varpaillaan, että millä mielialalla se mies on,tekeekö se mitään kotitöitä, saako omissa menoissa käydä, ottaako vastuuta lastenhoidosta, kinaako lapsen kanssa kilpaa jne. Parempi yksin.
Olen täysin samaa mieltä !
Pitkä avioliittoni nitisee liitoksistaan. Olen päättänyt että jos eroamme niin kovin helposti en ketään uutta ota, en jaksa enää tällaista elämää. Nyt kun mieheni on pitkällä työkomennuksella kaukana kotoa, olen nauttinut täysillä. Ikävä kyllä en myöskään tunne ikävää. Elämä on tällä hetkellä niin paljon helpompaa, että kyllä sitä miettii usein että jaksaako enää edes yrittää korjata parisuhteen jämiä, varsinkin kun niitä on yritetty korjata moneen kertaan.
Ihana kirjoitus,
elämä on just silloin parasta kun siitä osaa löytää hyvät asiat 🥰
Kateus ja katkeruus eivät tuo elämään mitään hyvää.
Nautitaan jokainen elämästä ja tehdään siitä hyvä, niin hyvä kuin mahdollista ❤️
”Rakkaus tulee aikanaan mutta ystävät, teidän puheenne eivät tee siitä kovin houkuttelevaa.”
Se mitä tuossa kuvaat ei ole rakkautta, se on riippuvuus suhde, jossa ollaan toisen kanssa ihan muista syistä, kun rakkaudesta. Moni ihminen ei edes tunnu ymmärtävän mitä on rakkaus, se ei ole sitä, että on kivaa yhdessä. Se on sitä, että on mahtavaa olla yhdessä suurimman osan aikaa. Perhe perustetaan sen kivan kanssa ja kun arki lyö vasten kasvoja se kiva katoaa. Rakkaudessa lapsi täydentää sitä rakkautta kahden ihmisen välillä, eikä niin, että siitä tulee kuilu kahden ihmisen väliin. Kun rakkaus aikanaan sinun elämääsi tulee, niin älä tee lapsia tai älä tee sitä ainakaan ensimmäisten vuosien aikana. Koska niin ne ystävät on tehneet. Älä toista samaa virhettä, anna rakkauden kasvaa ja kukoistaa. Aikuinen rakkaus on ihanaa , ei siihen lasta tarvita.
Asiaa. Meilläkään ei ole mitään näistä. Päivän ihanin hetki on kun puoliso tulee tai itse tulee kotiin. Ei ole mitään hapannaamaa odottamassa. Kotona on sen sijaan toinen itsenäinen ihminen, jolta ei tarvitse lupia kysellä. Paras ystävä, joka ottaa ilahtuneena vastaan, ja jonka tapaamista työpäivän jälkeen jo odottaa.
No nyt sädekehä loistaa naapurikaupunkiin asti 🤣 Hieno juttu, että olet elämääsi tyytyväinen, mutta tarvitseeko sitä ystäviä tolleen lytätä. Ystävät puhuvat sinulle luottamuksellisia asioita ja ehkä toivovat vähän empatiaa. Toisilla on enemmän lapsia, enemmän aikuisia, enemmän sotkua ja mitä sitten? Annettaisiinko vaan perheiden elää oman näköistä elämäänsä tuomitsematta, vaikka sitten sen sotkun keskellä.
Mä en tulkinnut tätä kirjoitusta samalla tavalla kuin sinä negatiivisuudessas.
Itse olen kokeillut olla huonossa suhteessa, yksinhuoltajana ja hyvässä suhteessa. Allekirjoitan täysin sen että mielummin olin yksinhuoltajana kuin huonossa suhteessa, mutta hyvässä suhteessa viihdyn kaikista parhaiten.
Ei hyvässä suhteessa tervehditä kotiin tulevaa puolisoa kiukkuisesti, ja mikä ehkä monet yllättää, mieskin osaa siivota ja oppii jopa sen pyykkikorin paikan. 😀
Mieluummin yksin kuin huonon parin kanssa. Eli ei ole oikeaa vastausta, on vain toisilleen epäsopivia ihmisiä jollei homma toimi.
Allekirjoitan totaali yh.na tekstin.
Mutta tiedän myös, että jonain päivänä kaikkeista vahvimmalle, itsenäisimmällekin naiselle voi tulla eteen tilanne, jossa sitä vain pakko myöntää tahtovansa.
Kun mikään voima ei enää estä vaan on pakko olla rehellinen itselleen. Kun on aika – rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan.
Olen ollut naimisissa 4 vuotta, 2 yhteistä lasta. Sitä ennen yksinhuoltaja 11 vuotta. Olin huomattavasti onnellisempi yh:na. Sain itse määrätä elämäni kulun. Esikoinen tapasi isänsä ekan kerran muutama vuosi sitten ja meinasi, että ois ehkä ollut parempi että ei olisi tiennytkään. On olemassa muitakin miehen malleja kuin isä. Esimerkiksi sedät, papat ym. Kun se isä ei aina välttämättä ole se paras.