Yritin olla ystävä, joka ei hylkää vaikeuden keskellä
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
”Tutustuin kerran mukavaan pariskuntaan, jotka ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta ja heillä on lapset, omakotitalo ja hyvät työt. Mukavia, avuliaita, rentoja ihmisiä, tosin ymmärrettävästi erittäin kiireisiä. Istuttiin iltaa monesti, käytiin rannalla yhdessä ja vietettiin kerran Tapaninpäivääkin kun ei minulla perhettä ole joulua viettämään. Olin ystävä ja he olivat ystäviä minulle.
Vaimon masennus välillä nosti päätään, mutta mies oli huolehtiva, rakastava ja pyöritti perheen arkea kun huonoja viikkoja tuli vastaan. Siitä taas kömpivät ylös ja eteenpäin. Kunnes iski muuta sairautta perheeseen, mikä syöksi vaimon aika mustiin tunnelmiin. Autoin minkä parhaani osasin, tein ruokaa ja siivosin, vein lapsiakin pari kertaa harrastuksiin. Mielelläni heitä autoin ja toivoin parempia päiviä. En loukkaantunut, jos vaimo tiuski minulle, yritin olla kärsivällinen ja muistaa että sairaus puhuu, ei ystäväni.
Mies oli murheellinen ja yksinäinen kun ystäviä alkoi kadota ympäriltä. Kertoi kuinka pahalta se tuntui, kun ystävät jättävät tiukan paikan tullen. Yritin pysyä rinnalla, yritin tukea, yritin olla parempi ystävä, enkä lähteä pois. Laitoin viestiä ja yritin soittaa, vaikka puheluihin ei aina vastattu. Vaimo vain ymmärsi asian väärin. Väitti minun vievän miehen ja lapset. Tulevan uudeksi äidiksi taloon ja ajavan hänet ulos. Ei auttanut järkipuhe, ei terapeutti, ei mikään.
Miehen oli pakko valita perhe ja minun lähteä pois, kun pahensin tilannetta. Itkin pitkään ja paljon. Tunsin epäonnistuneeni ystävänä. Toivoin ja odotin parempia päiviä, jotta saisin ystäväni takaisin. Kunnes huomasin että minut oli ghostattu: blokattu Facebookista, viestit eivät mene perille Whatsappissa, puheluun ei vastata. Oli pakko luovuttaa.
Yritin olla ystävä, joka ei hylkää vaikeuden keskellä. Mutta minut hylättiin. Teinkö jotain väärin? Teinkö liian paljon? En ole pariin vuoteen kuullut heistä mitään. Töiden takia jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle. He eivät tiedä uutta osoitettani, enkä ole pystynyt sitä heille kertomaan. Joskus mietin meneväni heidän ovensa taakse ja soittavani ovikelloa. Pyytäväni anteeksi ja kertovani että haluan edelleen olla ystävä. Mutta ei toista voi pakottaa ollemaan ystävä. Jos seurani aiheuttaa pahaa mieltä, eikö ole parempi pysyä poissa? Vai ovatko he minulle vihaisia että lähdin?”
Nimim. Huono ystävä
Artikkelikuva Ernest Brillo.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Olet tehnyt paljon mutta liikaa. Kun perheessä on sairautta ja vaikeaa, aina ei kestä jonkun duracell ilotinttisen läsnäoloa. Kun toinen tulee kotiisi ja tekee asioita, voi oikeasti tuntea syvää katkeruutta omasta kohtalosta. On kunnioitettava toisen itsemääräämisoikeutta ja kotia.
Sinuna en menisi enää sinne. He ovat selvän päätöksen tehneet. Silloin ei voi tunkea vaikka ajattelit tekeväsi hyvää.
Anna aikaa ja tilaa. Ystävyys ei ole toisen auttamista vaan rinnalla olemista toista kunnioittaen
Mulla ainakin tuli jo vähän ähky siitä mitä tämä aloittaja kirjoitti tehneensä tämän ystäväpariskunnan eteen. Kyllä minulla terveenäkin menisi hermo jos joku hyysäisi ja hösäisi koko ajan joka paikassa. Saatikka, että minä tai perheenjäseneni sairastuisi pahasti. En todellakaan kaipaisi ulkopuolista touhuajaa taloon vaan perheenä selvittäisiin eteenpäin ja sopeuduttaisi tilanteeseen. Ystävät olisi sitten henkireikä silloin kun siihen riittäisi aika ja energia, ei jokapäiväinen ”pakollinen paha”. Voihan sitä tarjoutua ystävänä auttamaan jos sairastunut tarvitsee jotakin, mutta yleensä tiuskiminenkin on merkki siitä että sinä et juuri nyt tässä tilanteessa oikeasti ole toivottua seuraa. Jos joku silti väkisin tunkeutuisi perhe-elämääni niin todella olettaisin hänellä olevan jotain muitakin aikeita kuin vilpitön auttaminen.
Ystävyyshän on juuri tätä. Hän on ollut molempien ystävä, pariskunnan mies on kokenut ystävien vähentymisen vaikeana ja varmasti puolison sairastuminen vie lisää voimia arjen pyörittämisen lisäksi. Ihmeellinen ajatus, että tämä sairastunut puoliso saa rajoittaa puolisonsa koko elämän pyörimään vain ympärillään. Ymmärrettävää toki, silloin jos mielenterveys on kärsinyt, ettei maailmaa vain näe samalla tavalla. Silloin aloittajan kaltainen kaveri on kultaakin kalliimpi. Jos taas voimavarat tuntuvat riittävän parempaan asioiden hoitoon, olisi aiheellista kiittää avusta ja sanoa että pystyn nyt itse huolehtimaan tästä eteenpäin asioistani ja me voimme jatkaa vanhalla kaverilinjalla. Välien katsaiseminen ymmärrettävästi häiritsee ystävää, jonka huoli on ollut saada koko perhe jaksamaan ja on kokenut itse pystyvänsä antamaan omaa aikaa (mikä ei perheellisellä olisi mahdollista).
Tämä kommentoija kuitenkin on ilmeisesti ilman vastaavaa taustaakin valmiiksi mustasukkainen avusta, se vaikuttaa sairaalloiselta epävarmuudelta. Omat rajat saa toki vetää, mutta aikuisena luulisi sen joutuvan puhumalla eikä ghostaamalla.
Ikävää, toivotaan joskus että he ymmärtävät aikeesi olleen viattomia ja että luottamus omaan parisuhteeseen tulisi tarpeeksi vankaksi että myös läheiset ystävät ovat mahdollisia.
Kyllä minäkin tykkäsin pahaa, jos joku naisystävä alkaisi liiaksi osallistua perheeni, erityisesti mieheni elämään.
Noh, minulle kävi hieman samoin erään ystävän kanssa, tosin mustasukkaisuuskuviota ei ollut. Ystävälläni vain kai meni mielenterveys, eikä hän ole pystynyt olemaan yhteydessä. Olen koittanut laittaa viestiä silloin tällöin, kysynyt kuulumisia ja näin. Ei mitään vastausta. Se tuntuu vähän kummalta, koska itse yrittää vain välittää, ei hyljätä vaikeuksissa olevaa… aiemmin lenkkeiltiin, käytiin elokuvissa, joskus hieman juhlittiinkin. Tuntuu ihmeelliseltä, että juuri mielenterveyspotilas on se hylkääjä ystävyyssuhteessa, mutta täytyy vain ajatella, että hän ei siltä sairaudeltaan pysty parempaan. Tai sitten joskus on niinkin, että ihmiset aiheuttavat toisissaan ristiriitaisia tunteita. Saattaa olla, että vaikka tykkää toisesta niin samalla on sitten jotain muitakin tunteita, esim kateus. Mielenterveyspotilas ei sairaudeltaan kai kestä noita ristiriitoja ja ns. huonoja tunteita itsessään. Ne aiheuttavat liikaa kipua.
Jännä ilmiö tämä mielenterveys/masentuneen ihmisen totaalinen vetäytyminen. Ei sitä ymmärrä täysin ennenkuin kuljet niissä kengissä itse. Onnettoman kriisin myötä sairastuin itse hetkellisesti keskivaikeaan masennukseen n. vuosi sitten ja tosiaan; tänä aikana työnsin kaikki lähimmäiseni ympärilläni. En jaksanut heitä oikeastaan yhtään tai pieniä hetkiä kerrallaan.
Tätä oli läheisten vaikea ymmärtää. Mutta samalla myös karsiutui ne oikeat ystävät, jotka sinnikkäästi puskivat muurin läpi. Tosin eivät hekään ehkä montaa kuukautta niin intensiivisesti olisivat jaksaneet yrittää vetää minua pois mustasta kuplasta, onneksi kaikki päättyi loppujen lopuksi hyvin. Keneltäkään ei silti voi vaatia ja nöyränä olen edelleen kiitollinen siitä, etteivät hylänneet.
Ole ylpeä itsestäsi, minä ainakin olen sinusta; Et tehnyt mitään väärin, yritit parhaasi ja loppu olikin sitten kiinni sinusta riippumattomista syistä.
Omalla kohdalla masennuksen ollessa pahana minulla oli voimia saman verran kuin influensa potilaalla. Rappusten nouseminenkin tuntui välillä ylivoimaiselta. Olin niin väsynyt kuin ihminen on korkeassa kuumeessa. Olisin halunnut olla vain peiton alla yksin. En kerta kaikkiaan jaksanut pitää yhteyttä ystäviini. Yksi ystävä tuli ja haki välillä kotoa kävelylle. Onneksi. Jos hän ei olisi hakenut, vaan olisimme sopineet tapaamisen vaikka johonkin risteykseen, en olisi kyennyt lähtemään kotoa.
Välillä olin niin väsynyt, etten jaksanut vastata viesteihin. Ja välillä muutaman minuutin puhelu vei voimat niin, että sen jälkeen itketti väsymyksestä.
Vaikean masennuksen kaiken vievää voimaa ei pysty ymmärtämään ennenkuin joutuu kohtaamaan sen itse. Ainakaan minulla kyse ei ollut vain mielen mustuudesta vaan koin olevani todella sairas kokonaisvaltaisesti. Ja olinkin.
Vasta nyt, kun masennus alkaa olla hallinnassa lääkkeiden ja terapian avulla, olen alkanut kaipaamaan ystäviä ja heidän seuraansa. Vieläkään en sopia mitään mutta onneksi ystävät pyytävät välillä kahville tai kävelylle.
Onko ferritiini mitattu? Tiedän, että on vakiokysymys… Itse en ole masennusta kokenut, mutta tuo kuulostaa samalle kuin kokemani alhainen ferritiini…